Chapter 3

Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön. Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski. Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli niin suuri, että se kaikki voitti.

Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan. Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.

Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi ... kolisten ja ratisten alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin... Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet tehdä ... jälelle jäivät kuin jäivätkin ... nenäliinojansa taskuistaan kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä... Hetken sitäkin vain kesti ... pian eteni juna ... yhtenä rominana hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan tuprutti...

Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa sukulaiset ja ystävät ... poissa kaikki. Juna katosi tuonne kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa kotiinsa päin.

* * * * *

"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta, liian paljo, nähkääs..."

Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia oli tämän johdolla opiskellut.

"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään ... tuosta hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo ... se se nyt piti hänen saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan tarpeellista malttia ... ja ehkäpä on hän piennä liiallisella kiitoksella pilattu!...

Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä seuranne... Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan... Hän antaupi niin täydelleen intohimonsa valtaan ... elää siinä joka hetki, ja jos hän nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyy..."

Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin kuin näissä ennusteltiin.

Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen enemmän:

"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki, kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti repaleisempaa ... ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani, kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!... Taikka surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten pianon ääreen piennä Alvarinanne."

Ei odottanut vanha kapellimestari enää... Jo kauan hän oli aikonut matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin. Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut ... viulunsa vain oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt ... oli nähty humalapäisenä rehjastelevan ... siivotonna ja uhkamielisenä ... ja sitten ei missään ... ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus humalaisena kadulla rehjastelevan.

Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut, että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.

Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet. Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria, silmäili.

III.

Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja sytytellen ... ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta, kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä loppuun myödyt.

Tuolla tulee jo konsertin antaja ... nopsana issikan kasaanilaisesta reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee. Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee ... saksansekaista ruotsia on puhuvinaan ... ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa majavannahkaista turkkiansa heittämään.

Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien vuoroin juhlallisesti leijaten ... ja Liszt'in neapelilaisen "Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee, kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.

Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo ... ihmisiä alkaa jo tulla ... ensimmäiset jo päällysvaatteitansa eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään. Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.

Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon alle ... puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat ... ja samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.

Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt ... jo täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet ... nojatuolit ja muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat... Ei puutu enää monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa ... jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.

Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske ... ovi aukeaa ja sisään astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija ... nopein askelin pianon ääreen rientää ... hätäisesti yleisölle kumartaa, ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan oikeudessa -- -- --

Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa "Träumerei'tä" ... oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi ärähtää, että "mikä siellä?... eikö vahtimestari tee tehtävätään?..."

Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä ... takin kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.

"Ilman pilettiäkö se rehvana?"

"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan ... että kyllähän se sen puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia ... humalaista ... voi päästää häiritsemään..."

"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton kestäessä..."

Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen portaille ... tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.

"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi ... eläpäs muuta kuin juo pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin... Ja mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä takaisin pyrkiä..." puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.

Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta, ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.

"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät ... eivät tarvitse muuta kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin kalunat takkinsa pieluksiin ... niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei enää muut mitään... Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran tarkattu kuin muutkin ... sen verran kuin muutkin niin..."

Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.

"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada ... nähnyt minä sen jo olen... On vähän minun näköiseni mies ... eli semmoinen kuin minä kymmeninen vuotta sitten olin ... samoin on hänelläkin pitkä musta tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät ... joita Luigiana niin ihaili... Luigiana vainaja!... minua hän kuitenkin rakasti ... ja kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena näki ... aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!... raukka oli hänkin ... jos minäkin!..."

Lunta sataa tihutteli hiljalleen ... äänettömästi seinän viereen kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja lakkireuhkalle ... ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään siitä pitänyt ... lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.

"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin silloin Luigianalle ... sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti ... en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee ... se on kerrankin musiikkia!..."

Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara käsien taputtaminen ... pitkä ja harras mieltymyksen osoitus riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli arvosteluhalukkaatkin voittanut... Ei enää istuttu kylminä tuomitsemassa ... jo nautittiin ... nautittiin, riemastuttiin ja ihastuttiin!

Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin... Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa asemassaan olla ... ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät, intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut, vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta päältänsä ja pitkin askelin poistui.

Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.

"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä ... kovinpa alkoi vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!... Jos minulla vain pianiino olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin ... se tunnustikin vähän tutulta... Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin saisi... Matliinskallahan se nyt on viulunikin ... kunhan se kehno ei vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada ... piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan nuotit ... ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa. Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy ... viinaryyppy nyt hyvää tekee ... niinpä tuo vilustaakin, että..."

Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi kuumotti.

"Kuka siellä taas?"

"Minähän se ... sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla, kovin rupesi vilustamaan?..."

"Jasso Lindströmikö se siellä on ... ainahan minulla toki Linströmille asti..." ja Matliinska avasi oven.

"Vieläkö se on minun viuluni täällä?..."

"Missäpähän muuallakaan ... en tuota ole hyvin viitsinyt kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi..."

"Hyvä, hyvä ... pian kai minä raittiusseuralta saankin ... ja sitten minä sen lunastan..."

Vanha ämmä pärähti nauramaan.

"Raittiusseuraltako?... Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?... Katsohan vain sitä vekkulia!... raittiusseuralta rahoja perii ja sitten Matliinskan luona viinaan juopi ... ei uskoisi sitä kälmiä!..."

"En minä itse seuraan vielä kuulu ... vaikka tienestiä siltä olen saanut ... mutta parasta kait se olisi ... parasta olisi..." toimitti Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.

Kerrankin se oli Lindström tänne pujahtanut sen jälkeen kuin syntymäkaupunkiinsa kurjana kulkulaissa palasi. Surkeaa elämää hän oli Pietarissakin viettänyt, mutta ei parannut se kotikaupungissakaan. Pelkkänä varjona hän ympäri kuleksi ja varsinkin soittopaikat vainusi ja siellä ulkopuolella kuunteli ja kuunteli, kunnes poliisi tai muu häntä käsivarteen tarttui ärjästen, että "mitä sinä ihmisten akkunain alla tollotat ... kursi jalkoihisi siitä paikalla!..."

Mutta poliisitkin ne olivat vähitellen hänet hupsahtaneeksi olleet huomaavinaan ja peräti hiljaiseksi, niin ett'ei häntä enää hyvin epäiltykään, vaan annettiin jokseenkin häiritsemättä olla ja kuleksia. Kirjoitellen puhtaaksi asiapapereita entisille tuttavilleen, kopioiden nuotteja ja huonommissa kapakoissa soitellen hän ruoakseen tienasi ja särpimekseen viinaksi.

Matliinskan luona hän silloin tavallisesti ryypyt otti, tämä kun oli hänen vanhempainsa luona palvellut ja Alvaria polvillaan ennen muinoin hypitellyt. Ja siellä hänen aina täytyi Matliinskalle soittaa sitä "myrskylaulua", jota Matliinskan miesvainajan, merimiehen, oli tapa laulella. Ja sitä siellä taas tänäkin iltana soitettiin ja vanha ämmä soiton jälkeen sitä laulaa koetti, vaikka se enemmän variksen ääneen vivahti kuin ihmis-lauluun.

PEHKOS-JUSSI.

Piirteitä elämästä.

"Pehkos-Jussi! Pehkos-Jussi!" riemuitsivat pappilan lapset kapasten kilvalla akkunaan.

"Mutta malttakaakin kerrankaan, lapset, ja antakaa vähämielisen miesparan olla rauhassa! Ettekö muista, mitä pappa sanoi, kuin viimeksi häntä kiusasitte? Jumala saattaa rangaistukseksi vielä teiltäkin järjen viedä, niin entäs sitte!" puheli pruustinna toruen kilhuimmillaan olevaa lapsilaumaansa.

"Emmehän me mitään pahaa, mamma! Ilmanhan me vain leikillä vähän -- --"

"Vai leikillä?... Mitäs leikkiä se semmoinenkin on, kun Janne tuonoin teki? Ei anneta ukkoparan kontinkaan olla rauhassa, vaan härnätään ja härnätään, kunnes Jussi kerkeää suuttua ... ja oma syynne, jos silloin saatte kintuillenne..."

"Mekö kintuillemme?... Ei niistä mitään", sanoi Janne vilkkaasti, "onpa nuo kinttunsa ennenkin varottu!..."

"Mitenkäs kävi Antille tässä keväällä, olisitpas tainnut liistakolla saada, jos renki Matti ei olisi hätään päässyt..."

"Eipä se olisi tohtinut lyödä kuitenkaan ... se vain uhittelee ja aikoo", sanoi Antti, vaaleatukkainen pojan nulikka.

"Ketäs se hullu pelkää ... elkäähän siihen luottako, vaan antakaa ukon olla ... ja joka konttiin ensiksi koskee, sille annan minä omasta kädestä luutavarpua", uhkasi vakavasti pruustinna lähtiessään kyökkikamariin piika Marilla kuteilla olevaa nelivartista kangasta katsomaan.

Lapset sillä aikaa akkunassa porisivat ja vilkkaina kujalle katselivat, josta hiljalleen astua letusteli vanha, ryysyinen ukkorahjus kontti selässä ja sauva kädessä. Ei hän akkunassa olijoita näyttänyt huomaavankaan, alaspäin katsoi ja kepillään eteensä kopeloi kuin vähänäköinen olisi ollut. Selvänäköinen hän kuitenkin oli toki, Pehkos-Jussi, mutta varovaisuutta se häneltä sentään oli olevinaan. Olivat näet poikahurtat kerran vanhaan tehneet Pehkos-Jussille semmoisen tepposen, että syyspuhteella kujansuun poikki hänen eteensä nuoran pingoittivat ja saivatkin ilokseen nähdä, kuinka Jussi-parka heitti kuperkeikkaa konttineen maaperässä. Mutta siitä päivästä lähtein varustausikin Junnu tanakalla koivusauvalla, jota käytti niin hyvin maaperää tunnustellakseen kuin poikarakkia hosuakseen.

Itsekseen höpöttäen ja kepillänsä kopeloiden pääsi ukko vihdoin kartanoportille, joka oli aivan pytingin akkunan luona siinä. Ei malttaneet pojat enää lasin läpi katsella, vaan toisen puolen aukasivat.

"Hyvää päivää, Jussi!" huudettiin neljästä kurkusta yhteen kaikuun tulijaa vastaan, joka juuri oli akkunan alle ehtinyt.

"Ke, ke, no! päivää", vastasi Junnukin äkkihuudossa säikähtäen.

"Mistä se Jussi tulee?"

"Tuoltapahan tulen ... tietythän ne ovat köyhän tiet!..."

"Jussiko köyhä!... Kaikkia se vielä puhuu ... aivan tänne kuului, kuinka housunlakkarissa äskenkin rahat helkki ... ettekö kuulleet muutkin?..." kääntyi Janne toisiin.

"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.

"Vai kuului!... Hyväpä se, hyväpä se ... aina sitä tähän taloon tullessa saapi noilta silmiään varoa ... rouvastin ollaan lapsia olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan..." nurisi ukko kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.

"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.

"Hääh!... mikä sillä nyt?..." murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.

"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin iloisesti helkkää?... Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen kopeloiminen ... ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö löytyisi jotakin..."

"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan on pappilakin olevinaan ... kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa ollessa ... ei näy olevan nytkään kotona rouvasti ... säilyneekö noilta konttikaan sikiöiltä ... panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan ... kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä ... niin, kuulenhan minä..."

Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn..."

Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki ... hyvin tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.

Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.

"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?... Pirttiinkö meni?..."

"Pilttiin te meni ... ja tuuli kontti oli tillä ... ja ten pani polttuaan", toimitti pikku Liisu äitiinsä liittyen.

"Vai niin, vai oli tillä tuuli konttikin", matki äiti kiepsahuttaen tytön syliinsä ja leikitellen hänen kellertävillä suortuvillaan. "Vai oli tillä kontti tillä ukolla, vai oli..."

Ja helakasti täytyi Liisun nauraa äitin leikitellessä, ja kutkutellessa, milloin kainaloista, milloin niskasta ja milloin leuan alta.

Eikä huomannutkaan äiti, että Janne ja Antti sillä aikaa akkunasta alas livahtivat ja Esterin ihan yksinään jättivät heidän peräänsä kuikistelemaan. Iloisesti hän vain jatkoi leikittelyään pikku Liisun kanssa, jonka heleä nauru häntä niin näytti miellyttävän.

"Vai oli tillä kontti, ukolla ... tuuli kontti, mutta jot annetaan lenki Matin tehdä temmonen pieni, tievä kontti Liitulle, johon taapi maljoja poimia ... puolukoita titte tyktyllä Ettelin kanta... Niin entät titte, entät titte..." ja yhä kutkutteli äiti Liisuansa, niin että Liisu parka ihan oikosenaan äitin käsivarrella nauroi ja läkähtyä oli.

"Otappa kiini, Jussi, otappa hiiri hännästä kiini!" kuului samassa ulkoa kimeä huuto.

"Kyllä minä opetan teidät keleet mun konttiani kopeloimaan..." rönkäsi äreä ja vihainen ääni heti jälkeen.

"No lyöppäs vain ... koetappas ... aha, kutti, aha, kutti!... Otappa kiini ... näytäppä lantit lakkaristasi. Junnu, näytäppä! Noo, koetappa löydä ... lyöpi kehno..."

Samassa oli pruustinnakin avonaisessa akkunassa, sillä nyt hän vasta oli huomannut, että pojat olivatkin lipetissä.

"Jussi sinä, lyöppäs vain ... hyi häpeä, kun vanha mies viitsii poikasia ahdistella ... hyi, ja tuommoisella kepakolla, jolla luut saattaisi poikki lyödä... Mitenkä se, Jussi, noin voipi tyhjästä suuttua?..." äyväsi pruustinna avonaisesta akkunasta kartanolle.

Siellä oltiin jo parhaassa kahussa: Janne ja Antti juoksivat ympäri kartanoa, minkä käpälistä lähti, ja perässä potalsi Pehkos-Jussi sauvakko ojona oikeassa kädessä. Ruustinnan äänestä jahti kuitenkin taukosi ja Pehkos-Jussi kääntyi lääpästyneenä ja hämillään akkunaan päin; hiki tihkusi miesparan kasvoilta, turkkireuhka kun näet oli päällä ja kesäkuumassa oli juosta pitänyt.