Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄSTÄ

Pienempiä kertomuksia

Kirj.

KASIMIR LEINO

Werner Söderström, Porvoo, 1889.

SISÄLLYS:

Härmänmäkeläisten markkinareissu Neron tähteet Pehkos Jussi Se oli kuitenkin minun ihanin unelmani Laskiaislupa "Vesi-ukko"

HÄRMÄNMÄKELÄISTEN MARKKINAREISSU.

Kuvaus kansan elämästä Itä-Pohjanmaalla.

I.

"Täytinenkö se on kirveen ottanut tuosta eteisen nurkasta?"

"Kukapa tuohon lie koskenut ... en suinkaan minä ole häntä tarvinnut!..."

"No vaan eipä sen luulisi käsittäkään liikkuneen... Siihenhän tuon minä puirovalta palatessani nakkasin..."

"Jos hyvinkin sentään lie Matti tarvinnut vannenäreiden ha'ussa... Juokseppas, Lippa, kysymässä Matilta onko se tarvinnut isännän kirvestä... Matti on saunassa näreitä hautomassa!..."

Sepähän se oli ottanut! Niiltä ei ruottioilta mikään säily ... ja jos otetaan, niin elähän että paikoilleen tuotaisiin! Sinne heitetään, mihin puuttuu, ett'eikö saattuisi ja uuden osto tulisi...

Härmänmäen isäntä reutasi äkeissään kirveen Lipan käsistä ja lähti kirves olalla ulkoisalle... Pirtin seinän kupeelta otti suksensa ja toisen sompasauvakon varassa hiihti riihentauspellon poikki koivumetsään päin sepipajua ja vitaksia noutamaan. Ei sitä toki Härmänmäessä tarvinnutkaan evään kanssa tarvispuita hakemaan lähteä ... eikä polttopuitakaan, jaksoi niitä oikealla saada tuosta Isonpalon takaa ... ja likinotkostakin niitä jo semmoisia kaluja sai kuin pajupuita ja vitaksia.

Pian palasi isäntä entistä latua myöten ... ja olallaan sepipuun ja vitakset kantoi. Hämäräkin oli jo tullut ja pirtissä loimotti jo pärevalkea pihdin nenässä, kun isäntä taakkoineen sisään työntyi. Jo oli Mattikin vannenäreensä haudotuksi saanut ... niitä nyt tuolla karsinaloukossa vuoleskeli ja kiuluihin asetteli ja mittaili. Eikä muka nähnyt muiden kanssa samalla valkealla tuommoista tärkkiä työtä tehdä ... eri päre oli pitänyt nokkansa eteen saada seinänrakoon savuamaan...

Isäntä viiletti kirveen penkin alle ja olaltaan tarvispuut pirtin lattialle romautti. Kopisteli sitten oven suussa lunta jaloistaan ja varsiluudan tyngällä vielä loppuja hankasi.

"Eikö se iltanen ala joutua?... Eihän tuota luulisi yhtä puuroa tarvittavan koko iltaa keittää..."

"Vasta panin tulelle ... eikähän tuo myöhäinen vielä olekkaan", vastasi emäntä, Annamari, pirtin perältä, jossa villoja karttasi ja toisella jalallaan pikku Junnun kätkyttä soudatti.

"Nälkäpä tuolla tuli..."

Isäntä riisui kinttaansa, solmi yhteen ja heitti leipäorren nenään.

"Käyppäs, Matti, se reslan pohja tuolta navetan kupeelta ... siitä näkyy sepipaju katkenneen, mikä tuon lie käynyt katkomassa, eikä näy olevan paljo kainalovitsoistakaan taikaa..."

Matti oli ruodilla Härmänmäessä ja täytyihän sen lähteä kesken vanteenpanonkin; vaan pisteli hänelle vihaksi vähäisen, että kun ei itse saata rekeään noutaa tuonvertaisen matkan päästä. Vastustelematta hän kuitenkin lähti ... laski alas reslan, joka oli pystyssä navetan seinää vasten, ja veti sitä perässään pirttiin päin.

Tiesi hän kyllä, mitä varten se isäntä reslaa korjaili ... ja tuonottain Teeriojalla niittylatoa katsomassa kävi... Ymmärsihän sen heti siitä, kun isäntä palattuaan sanoi, että "piisaapa noita siksi, että maa sulaa, eivätkä tunnu kaikki menevänkään." Tätä se Ruoti-Matti ajatteli, kun reslaa perässään haalasi ja pirtin portaissa kolusi... Ei ovea heti löytänyt...

"Aukaskaa!"

"Ei se ole henkirahalla, jok'ei sisään pääse", sanoi Lippa ovea aukastessaan.

Matti riipasi reslan pohjan pirttiin ja entiseen työhönsä kävi. Siinä sitten telkkusivat kukin työssään. Matti näreitä vuoleskeli kiulunvanteiksi, isäntä vitsoja väänsi ja sepipajua lauvisti, emäntä villoja karttaili ja Lippa takan edessä puuroa hämmenteli.

Kauvan isäntä äänetönnä vitsoja nujersi ... oikein hiki lakin alta tihkusi ja suu väärään venähti ... mutta ei sitten kumminkaan jaksanut suutaan enemmän hallita.

"Tietääkö se Lippa, miksikä tätä reslaa laitellaan?" kysäsi ja emännälle silmää iski.

"Ettekö laittane markkinareissulle ... sillähän tuota käviä mennäkin talvena..."

"Ei se ole tyhmän tekemä tuokaan Lippa, nään mä, ... kyllä se asiat arvaavan näkyy... Jopa vain ... markkinathan ne ovat tulossa tässä ... nousevan viikon alussa ... ja sitten me tästä lähdemme Matin kanssa ajella höllöttelemään ... ja lähdemmekin oikein aisakellon läilättäissä ... vai mitä, Matti, eikös lähdetäkin?..."

"Hääh?" sanoi Matti ja työstään ylös katsahti.

"Ett'eikös me lähdetä kohta tästä markkinoille, Matti, ja oikein herroiksi aisakellon kanssa?..."

"No saatetaanhan tuonne lähteä", tuumasi Matti verkalleen ja taas kaputtelemaan rupesi.

"Lippa kait se jääpi kotimieheksi lasta katsomaan... Me tuomme markkinaisia siitä hyvästä... Etkös jääkin, Lippa?..."

"Enkä jää, minun pitää kengäksetkin ostaa, kovin alkaa nämäkin jo hajota ja irvottaa..."

"Saatanhan minä Tervosta kengäkset noutaa ... ei sun sentähden tarvitse..."

"Olenpa tässä tuumannut käydä lankojakin katsomassa, että jos sattuisi hiukan helpommalla saamaan, kuin tästä meidän pollarista [= porvari]..."

"Kyllä emäntä ne valitsee, kunhan vähä osviittaa annat, niin että ei sun siitä tarvitse huolehtia..."

"No, elkää koettakokaan, isäntä, en minä kuitenkaan jää, en ..." kivahti Lippa, kourasi jauhoja vasemman kätensä täyteen ja niitä verkalleen solutellessaan oikealla kädellään hierintä pyöritti. "Hakekoon, Matti, rätterskan kotimieheksi siksi aikaa ja jaksan minä juuri hänen vaivansa maksaakin, jos niikseen tulee ... vaikka oli siitä pestatessa puhettakin markkinoille pääsystä..."

Isäntä nauraa virnotteli partaansa ja oli toimessaan väännösvitsoja kiinnittämään. Kyllähän hän sen hyvin tiesi, ett'ei Lippa kotiin jäisi, vaikka se olkoon, mutta teki vain tyttö paralle kiusaa palasen.

"No kun lie ollut pestatessa puhe, niin päästä kait sun sitten pitää, eihän siinä mikä auta..., mutta kannaksilla sinä pysytellä saat, jos et Mattia hyvin puhutelle ... ihan kannaksilla!... Vai otatko sinä, Matti, Lipan syliisi, kun tästä markkinoille lähdetään ... ei kuulu jäävän kotimieheksi, vaikka peto olkoon!

"Hääh!" kysäsi Matti verkalleen ja ylös katsomatta.

"Niin, että otatko se sinä, Matti, tätä Lippaa sylissäsi pitääksesi, kun markkinoille lähdetään?..."

"No, olisikko tuo ottaa hypitelläkseen", meinasi Matti siristellen harmaita tihkusilmiään Lippaan päin.

"Kuulehhan Mattia vain!... Et sitä niinkään lankakeränä hypittele ... ei se olekkaan niitä kaurapuurolla ruokittuja tuo meidän Lippa ... kyllä taidat tehdä viisaammin, jos itse Lipan syliin istut, Matti! Vai mitä se siihen Lippa arvelee?"

"Arvelipa tuo mitä tahansa, vaan en minä vain teidän kannaksillanne ole seisomassa ... enkä ole teidän hypiteltävänännekään, siihen minä voin teille vaikka kirjat antaa... Päästään tuonne juuri omin nokkinsakin, kun sukset otetaan, kosk'ei oikeata kyytiä ruveta antamaan", kivahteli Lippa kurkottaen orrelta päreen, jonka sytytti ja pankon nurkassa olevaan pihtiin työnsi.

"Katsohan herjaa vain, kun ylpeäksi röyhähti! Vai ei muka Matin syli vältäkkään mokomalle röökinälle!... Mutta kyllähän se tietään, kenen polvelle se mieli tekisi... Rantalan Kallen, Rantalan Kallen!... eikös se, Lippa, käynyt kuin naulan päähän?..." naureskeli mielissään isäntä.

"Lihjaanpa livahti, sanoi Sauna-Taavetti, kun kaivoon putosi! Pysyn minä vielä alempanakin kuin ihmisten polvilla", ärähti Lippa takan äärestä.

"Vai lihjaan, mitäs se Kalle täällä Maarian lauantain iltana hiihtoi sormusten ja kellon kanssa? Hääh? Tuollahan tuo käydä moksuttelee karsinaloukossa lasin poskessa, että tännekkin kuuluu", puuttui emäntäkin puheesen.

"Niin, niin elähän tee tyhjäksi totta asiaa, Lippa, kyllä ne niin on asiat tällä kertaa, että sieltä ne Rantalasta päin markkinaiset meidän Lipalle tuodaan!... Mut' elä sin' ole, Lippa, vielä oikein vissi Kallestakkaan ... hyvinpä kuului sitä kotikylänsä Reetastiinaa riiailevan ja tokkopa tuo Reetakaan rekensä poikki tiestä kääntänee..."

"Pitäköönpä poikki tahi pitkin, se ei minua pilkitä", vakuutteli Lippa.

"Elähän ramaile, elähän ramaile... Se on se Kallekin semmoinen hulivilipoika ja näkyypä makeankin maistavan, sen minä näin tässä tuonottain tukkijoella ylimaassa käydessäni... Tiheäänpä sanoi Reetan Aleksi hänenkin pitävän rokulipäiviä savotan työssä..."

Yhä se vain olisi isäntä Lippaa kiusannut, hän näet olikin semmoinen irvihammas koko mies. Vaan Lippakaan ei enää ollut eilispäivän lapsia, kolmenkymmenen korvilla kun jo oli, niin ett'ei se ollut niinkään helppo kontita hänelle Rantalan Kallea. Siltä sijaltapa se paremminkin pani, että puhukootpa mitä puhuvat, kyllä se Kalle hänelle vältti ... ja kun kerran oli puheet pidetty, niin ei se niin hevillä hänestä päässytkään... Olihan siinä vielä vähän muutakin ... ja oli sitä ennenkin tämmöisissä asioissa käräjiä käyty...

Eikä hän isännän juoruista enemmän kuin muittenkaan puheista välittänyt, arvelipahan vain, että juomarinkin kanssa sitä aina pärjäypi, mutta tyhmän ja toimettoman kanssa ei täytinenkään...

"No pitäneekö tuo sitten ainakin ottaa rekeensä! Tulehan minun kanssani heinäkuorman päälle, niin Matti kyyditsee emäntää", ilveili tuo väsymätön Härmänmäen isäntä yhä Lipalle.

Ja sen sanottuaan hän re'en laidalle tupakkia panemaan istahti ja pitkään huokasi, että "heheei sentään". Liivinlakkaristaan hän lyhytvartisen piippunysänsä kaivoi ja sitä sepipajun nokkaan koputellessaan rakkokukkaronsa housuntaskusta veti; toimessaan hän sitten kopan kukkaron sisään upotti ja etusormellaan sen kessuja eli nurkantakaisia täyteen paineli.

"No jo tuon nyt kuitenkin pitäisi sen puuronkin olla syötävätä, vai eineeksikö tuo lie ollut ai'ekin", tuumasi hän tavottaessaan palavaa päreenpäätä seinänra'osta piippuansa sytyttääkseen.

"Eipä taida enää paljo parata hautumallakaan ... nosta pois se jo, Lippa, ja ala ammentaa kuppiin. Käyn mä häntä aitasta muikkuja noutamassa, niin pääsette syömään..."

Niine puheineen sysäsi emäntä kehruunsa loukkoon ja kaapista kalapurtiloa ottamaan meni. Orrelta hän sitten pari pärettä kurkotti, rapsautti ne polveaan vasten poikki ja liedestä valkean niihin saatuaan aittaan lähti, purtilo toisessa ja päresoihtu toisessa kädessä.

Ulos tullessa otti tuuli tulen kanssa leikitelläkseen, pelmuutteli liekkiä sinne tänne ja syytelipä karstapalasiakin hyvän matkaa pitkin kinosten selkiä. Ei emäntä kuitenkaan tulen vaaraa näyttänyt pelkäävän, ja mitäpä hänestä pelkäsikään, palaahan se, kun lie palaakseen ja sallimuksen tahdon jälkeen, ei siinä auttanut varonta eikä muu!

Vähän ajan perästä palasi emäntä takaisin aitasta pirttiin ja piimänsintua porstuantauskamarista särpimeksi nouti.

"Täällä tätä nyt alkaisi olla! Matti, anna jo sinäkin olla sen kiulun vanteen ja tule puurolle!" kehotteli emäntä.

Matti ei puhunut mitään, koputteli vanteensa valmiiksi ja vei kiulun nurkemmaksi jaloista pois. Lakkinsa hän sitten syönnin ajaksi leipäorren nenään lupsautti ja hiallaan suun pieluksia pyyhkäsi ennenkuin pöydän ääreen istui. Ja siinäkin hän vielä etusormellaan muisti tupakkipurun vasemmasta poskestaan koukasta ja pöydän nurkalle asettaa ja sitten vasta lusikkaan tarttui.

Siinä istuivat nyt kaikki kuppinsa ääressä. Vihaisesti puuroa pistelivät, joka suupalan perästä selkäpuolen lusikkaa puhtaaksi nuolivat ja toopista sinukkata "laskumieheksi" särpäsivät ja särpäsivätkin oikein ryystämällä niinkuin velliäkin kupin laidasta syödessä, jonkun sanan vain syödessään vaihtoivat, huomispäivän askareista ja muista vakavista asioista, sillä "ruokarauha se on herroissakin". Sikäli kuin kukin kuppinsa tyhjensi, nousi hän pöydästä. Viimeisenä vain istua jumotti ruoti Matti, ei hätäillyt suuruksen äärestä, söi verkalleen ja tarkkaan, kaavihti laidatkin puhtaiksi ja joka puolelta lusikan nuoli ennen kuin kädestään laski.

Rännin Ville se oli tässä hirsi-kinkereillä oltaessa Matin syönnistä ottanut ilvehtiäkseenkin, että yhdet määrät kuuluvat antavan Härmänmäessä mustalle ja Matille, mutta ei se muka ota sittenkään lihoakseen tuo Matti! Mihinkä hänessä ruoka niin näkymättömäksi huvennee? oli Ville tuumannut. Ei ollut Matti silloin ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, mutta kun sitten miehissä käytiin sydänmaan luhtaniityiltä heinässä ja Villeltä oli sattunut muutamassa vierteessä häkki kaatumaan, niin että apua täytyi huutaa, niin silloinpa se oli hampaankolosta vanha känä esiin puhennut.

"Syö vasta, että jaksat, eläkä tule muiden syönnistä mahtailemaan..." oli Matti jälkeensä vain heinäkuormansa päältä huutanut eikä auttelemaan yritellytkään. Ja sinne olisi Villen kuormineen heittänyt telkkuamaan, vaan sattui toki Porolan renki siitä kautta rangolta palaamaan ja sehän sen sitten kaarteikosta auttoi.

Ja siitä pitäen olivat Matti ja Ville vihamiehiä. Jos vastatustenkin satuttiin, ei toisiaan oltu näkevinäänkään. Mutta tapansa Matti kuitenkin piti, söi mahansa täyteen niinkuin ennenkin ja niinkuin juuri äskenkin teki. Ja sen tehtyään hän päreestä puikon terotti, jolla hampaitansa kaiveli, ett'ei ruuan maku tupakin makua pilannut, ja sitten hän tuon mallinsa pöydän nurkalta taas vanhalle paikalleen korjasi.

Sillä välin oli isäntä jo penkille pitkäkseen heittäynyt ja emäntä lastansa illastamaan ruvennut. Lippa korjaili ruuan tähteet pois, nouti eteisestä olkikuvon ja sen peräloukkoon Matille vuoteisiksi hajotti. Muille näet oli toki sängyn rumilasta olevinaan.

Matilla isäntä vielä re'en aluksen ulos vietti ja jonkun liistakon päreitä kiskotti orsilla olevain lisäksi, itse hän vaan lyhyitä savuja peräpenkin päässä tuhutteli. Sitten kömpivät muut sänkyihinsä ja Matti riisui kenkänsä pankon laidalle ja sukat orrelle ripusti ja äänetönnä kahiseville olille köllähti. Vähitellen oli hiilloskin liedessä riittynyt, päre riippui pitkänä karstakiukerona pihdin nenästä ja hengen lähtöä teki, eikä koko pirtissä kohta kuulunut muuta kuin muutamain täysivatsaisten ihmisten raskas ja säännöllinen korsaus.

"No nyt ei muuta kuin monttumia täyteen", sanoi Härmänmäen isäntä markkinapäivän aaton aattona ja laski punaisenkirjavaksi maalatun eväsarkun emännän eteen. "Ja panekkin, muori, sillä mitalla kuin aikatalosta ruukataan, ett'ei kesken lopu ja Härmänmäkeä ketustaloksi haukuta..."

"Onpa nuo minun panemani ennenkin piisanneet..."

Emäntä lähti aittaan eväitä katselemaan ja saipa niitä pannakin hyvän määrän, kun piti kolmeksi päiväksi neljälle hengelle olla.

Pihalla seisoi jo navetan edessä täyteen ahdettu heinähäkki lähtöön valmiina. Sillä oli homma markkinarahat ottaa ja ostokset tehdä, eipähän näet lie kotoa pitäen kolikat muassa olleet. Isoja summia ei tuolla häkkäröiselläkään mahtanut saada, kun eivät edes olleet nurmikkaitakaan, ilman vain luhtaheiniä niittyrossien rantuvilta. Mutta jospahan hyvässä lykyssä toisellekaan kymmenelle meni, niin sillähän ne jo Härmänmäen ostokset tehtiinkin.

Kunhan sai Lipalle muutamia markkoja kengäksiksi ja langoiksi, Matille jonkun naulan "pitkiä lehtiä", emännälle kahvenaulan ja itselleen viinanassakan ja minkä mitäkin muuta rihkamaa, niin siinä sitä jo olikin.

"No jokos sitä sitten lähdettiin..." tuumasi isäntä, kun Annamari aitasta palasi. "Menen mä häntä jo ruunaa valjastelemaan, niin eiköpähän paraiksi käyne. Vaan missäs se on Matti?... Ei tuota kuulunut tallissakaan rymyäväksi..."

"Tuollapa tuo näkyy avannolla mustaa juottavan ... eikö hommanne jo aisoihin hänkin..."

"Entäs Lippa?"

"Luhtiin pistäysi ryökkyjään muuttamaan..."

"No mitä sille sitten lie muuta kuin 'lähde matkaan'", sanoi Issin Joopi.

Ja isäntä otti länget naulasta, kinttaat orren nenästä ja lähti ruunaa reslan eteen toimittamaan. Matin oli määrä huolestaa musta heinäkuorman aisoihin. Emännän ja Lipan kanssa arveli isäntä reslallaan etukynnessä pölyytellä ja Matti sai pysyä perässä, jos saattoi. Hyvä se oli sattunutkin keli tällä kertaa, niin ett'ei nyt häkkikään paljo ruunan perässä vastustellut. Eilisen päivän kun näet oli suvennut ja sitten yön aikana vähän kylmänyt ja siihen ylösnousun aikana vielä siitettäkin ropauttanut.

Paraiksi oli isäntä valjastaa kerennyt ja Matti mustan häkin eteen saanut, kun Lippa jo saali korvissa luhdista juosta hytkytteli ja emäntä pirtistä ilmausi läkkipeltisen viinalekkerin kanssa.

Rinnatusten isäntä akkaväen reen perään istutti, nosti eväsarkun seville, hyppäsi itse reslan laidalle ja näpsäytti ruunaa lautaselle, niin että tämä vihaisesti häntäänsä heilauttaen hölkkään kiskasi.

"Jouduppas jälkeen, Matti", huusi isäntä ennen kuin pirtin solan kautta saunan nurkan taakse katosi.

"Mihkäpä tuo lie semmoinen yty, ettei tässä oikikiireellä kerinne", arveli Matti vain itsekseen sotkeutuneita suitsiperiä selvitellessään. "Keh, vietäviä, sekö lie nuokin käynyt soinnuttelemassa, eipähän ollut silläkään sen tärkimpää tehtävää."

Eihän niihin kukaan ollut koskenutkaan koko suitsiin, aivan olivat Matin omilla jälillä, mutta sitäkös se Matti jouti muistelemaan! Repi ja nyhti, kunnes senverran sai selville, että ylettyivät ajettaviksi, nakkasi turkkireuhkansa kuorman päälle ja kömpi itse jälestä.

"Joutaapa noita matkalla selvittelemään! Soo, musta, eläpä jää ruunasta! No mitä se siinä jutamoipi, ke, ke!" Ja niin lähti mustakin juosta reputtelemaan saunantauspellon poikki toisten jälkeen, joita ei enää näkynytkään vesakkojen takaa.

Autioksi jäi Härmänmäki pariksi päiväksi. Pikku Junnukin oli kelkalla naapuriin siksi aikaa taljattu ruotiämmän hoidettavaksi, niin ett'ei koko taloon jäänyt muita kuin kotielukat, joita ämmä oli luvannut ruokkia markkinaisten luvasta.

II.

Yhtenä muurahaispesänä kuhisi levoton ihmislauma torilla ja sieltä katuja pitkin tungeskeli. Kolmasti vuodessa ne vain olivatkin näin ahtaat nämä Kajaanin kaupungin kivettömät kadut: kevät- ja syysmarkkinoiden aikana ja Perttulina. Mahtui niillä sillä välin useampikin rentona rinnatusten käymään ... vaikka olisi vaunuparillakin ajanut, niin ei ihmiset tiellä olleet!...

Mutta markkinathan ne nyt olivatkin, kevätmarkkinat. Syysmarkkinat ne eivät milloinkaan keväisten veroiset olleet ... eivät hetikään, ihmisillä kun näet on kelirikko ja muu syksyllä esteenä. Vaan tuli niitä kumminkin ... ei ne rospuutastakaan huolineet, kun oikein mieli teki ... Ja keliäpä se ei markkinoille lie mieli tehnyt ... varsinkin nuoremmilla. Niiden sinne päästä piti, vaikka nelinkontin ... ei auttanut, mutta harvoin sinne oikein asiata oli. Meni häntä, kun muutkin menivät, ja olihan tuo aina sitten lysti muistella, mitä oli nähnyt ja kuullut ... ainahan siellä näkemistä ja kuulemista!

Siellä sitä paraasta päästä torin poikki menevällä kompotti-kujalla kuleskeltiin ja molemmin puolin tavaroita katsasteltiin, että jokohan mieluista sattuisi... Teerevänä siinä maalaispojat, punaletkaiset piiput suussa ja narisevissa anturasaappaissaan keputtelivat ja kaulahuivin kauppaa Oululaisten narikka-akkain kanssa hieroivat. Se oli semmoinen tapa valtaan päässyt, että kaulahuivi se nyt ainakin piti markkinoilta saada, tuommoinen punaisenkirjava kaulahuivi, jos ei muuta mitään ... ja pulskaltahan se toki näyttikin, kun narusaappaissa ja punaletkapiippu suussa astella keikutteli ja uuden kaulahuivin päät vilkkuivat miehen kupeilta eli takin edustan alta...

Nähtiin siellä kaupunkilaisneitsykin saali hartioilla teputtelevan ... ja näppäröiltä ne näyttävät kaupungin tytöt maalaisten silmissä. Ei se niin itse ihminen ... samanahan se ihminen pysyy ... mutta se käynnin tyyli ja vaatetus, se se erotuksen teki. Katsohan vain tuota kaularusettiakin, kuinka se täytinen on sen istumaan saanut ... ja entäs rintaneulat ja muut ... että oikein silmälautoja kutkutti...

Ei luulisi tuollakaan möhömahaisella patruunilla ostoksia olevan, koskahan niin kylmäverisenä torin poikki kulkee ... mutta asiansa ne mahtaa olla hänelläkin ... hevoskaupat eli muut ... eipähän ilman tänne hänkään!... Ja hänen jälessään jo tulee tuo laiha herra lihavine rouvantylleröineen. Kultasepän kimaltelevain tavarain eteen pysähtyvät ja ruotsiksi tuumittelevat, että kyllähän siellä kotona olisi hopealusikkain tarvis ... ja tuo vanha totikannukin se on jo niin tummaksi käynyt, etteihän tuota enää juhlatiloissa ilkeä näyttääkään... Ja siinä kun sitten ovat aikansa keskenään tuumitelleet, niin jopahan herra alkaa rahakukkaroaan kaivella ... ja kaupat tehdäänkin!

Tuolta ajaa kuhauttivat tulliportista jo Härmänmäkeläisetkin, mutta pian täytyy vauhti pysähdyttää, poliisi näet kepillään eteen asettuu ja isännän pakottaa hevosta taluttamaan. Nyreänä isäntä suitset Annamarille jättää, eikä muu auta kuin hevosta turvasta taluttamaan ruveta tungeskelevan väkijoukon läpi. Taluttaessaan isäntä kuitenkin aina vähän väliä aisaa vatvauttaa, sitä, jossa kello on, jotta se äänessä pysyisi. Jo päästään torin keskelle, siitä pitäisi kääntyä vasemmalle Aatin Aatiin kortteeria kysymään.

Mutta vaikea oli pääsy. Ihan pakaten ovat kadut hevosta, tavaraa ja ihmisiä täynnä ... ja tori, niin että pukkimalla täytyy kulkea. Tuossa patojen kauppias jalkojaan nostellen patojansa sauvallaan kumahuttelee: "ostakaapa muuripata, isäntä, ehy on ja kirkasääninen, kuin Paltamon kirkon kello."

"Täällä se sentään kirkasäänisempi on", sanoi kulkusten kauppias, joka kaulan ympäri olevan nuoran oli kulkusia täyteen ahtanut ja kävellessään myötäänsä helisteli. "No, isäntä, eikös tehdä kulkusen kauppa, sietäisippä se tuommoinen hevonen jo helyjäkin."

Mieli teki Härmänmäen isännän pysäyttämään ja katselemaan, mutta eihän siinä pysähtelemään ollut rupeamista.

"Pois tieltä, ukko, kun elää tahtonet!" kiljasi muudan humalainen, joka mielellään olisi toki torin poikki hölkällä laskenut.

"So, so vähemmällä siinä, ei tässä laukkuuttaa saakkaan, tiedäppäs se, poika!"

"Miks'ei kuin kyllä saapi!" (laulaa) "Ja hullusti kävi, sanoi Hallin Janne, tuo viimeinen markkinareissu" -- --

"Vaihda hevosia, Härmänmäkeläinen, saat tuosta ruunan, jok'on nöyrä ja noukela kuin evankeeliumi, ja hyvä juoksulleen kuin lintu lennolleen." -- --

"Saattaapa hyvä olla, vaan ei se ole kehnoimpia mullakaan ... kyllä sen perässä aura kulkee ja pian sillä taival katkiaa..."

"No vaihda sitten, Heikki, lempoako tässä ... lyö puolisataa väliin, niin tuoss' on hevonen!..."

"No elähän nyt läkäytä, ensin pitää akkaväki kortteeriin viedä ja hintteilleen sija saada, vaan lähdeppäs tuonne Aatin Aatiin, niin tuumitellaan ... jos hyvinkin sovittaisiin ... mutta satua kai se se on, että sinä multa päällisiä tahdot ... tuommoisella vasikalla!"

"Vai vasikalla! Jeekulikos täll' on vikana ... jos rekeen istut ja minä vähän takaisille räppään, niin saat nähdä, että siltä kyllä jalat löytyy ... et siinä istukkaan kuin eillistä päivää odottamassa.

"Eläkä joutavia siinä, Matti, vaan kun tahtonet, niin tule Aatiin tuumittelemaan..."

"Tulen kyllä... Ke, ke ruuna! Näethän sen, että sill' onkin vähän niin kuin irtanainen lähtö ja repäsevä meininki tuolla mun hevosellani..."

Ja perään käänsi mies hevosensa, antoi käydä Härmänmäkeläisten jälkeen. Mutta humalapäissään ei tullut ajatelleeksi kuuliko kukaan hänen puhettaan, vaan reen laidalla istuallaan huojahteli ja ääneensä yhä ruunaansa kiitteli.

"-- -- Niinhän se sanoi Tuovilankin Taavetti, ettei se käynnissä eelle päästä ... ei ketään, vaikka juutas olkoon. Eihän se mitenkään tuommoisessa maalimattomassa ajossa ... enempätänsä jaksa, mutta lähdetäänpäs kipperä-ajoon, niin siinä se hevonen nähdään -- -- -- Olipahan täytynyt kuvernöörinkin tässä tuonoin kysyä siltavoudilta, että kenen syöttiläs se on tuo, joka kävellä helkyttelee, niin että sapso laulaa... Niin oli kysynyt kuvernööri ... ja siltavouti oli sanonut, että sen se on Aholan Matin ... ja mun se on, vaikka paikalla kankaalla lyön..."

* * * * *

Täynnä oli Aatin Aatin kartano. Hevonen hevosen vieressä seisoi siinä riisuttuna ja reestään heiniä narskutteli ... ja miehiä ja akkoja ympäri pihaa, mikä rinkilän palanen suussa, mikä viinalekkeri kainalossa tai potelli kädessä. Portin korvassa kolme miestä kellon kauppaa hieroi ja sisuksia katseli ... kovaa ääntä pitivät ja vuorotellen puteliin suusta ryyppäsivät. Härmänmäen Lippa siinä vieressä seisoi ja aina yhtä mukaansa kärttää koetti, vaan ei tahtonut onnistua.