Part 9

Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä, ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli sattunut sydämeen, -- hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut kuulla mitään lohdutteluja.

Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset, pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä, hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni, ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani, kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.

Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma, arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita, eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä. Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.

Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta. Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?" vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.

Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään. Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.

Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.

Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin. Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa. Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista, heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa, ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa; hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta. Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät -- ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin minuun luottaen, -- ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona kevätiltana, -- kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia, joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää, sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet edessään eloon elpyneenä, -- hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen, ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan, Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä hänelle hymyili ja viittaili.

Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut, oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita huuliansa ja vereviä poskiansa.

Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet lakaistaan kokoon ja viedään ulos -- ja Toni seisoo jälleen teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden, vuoden toisensa jälkeen!' -- Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa. Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä. Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon juhlallista muutteettomuutta.

IX

Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä. Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän", sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan, jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa, mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi, joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen, vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden, joiden sisässä on inhottava mato, -- jota vastoin sairaus, köyhyys ja muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.

Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta, varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta. Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.

Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa, kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun. Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle, kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, -- en saanut häntä järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään. Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut, kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.

Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin: "Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen, vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."

Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua. On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota tai -- ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan -- auttaa perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa tekemisiin.

Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin kulkemaan edelleen.

Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa, kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?' ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän, otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan, joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän, laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.

Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.

Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin, kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä, ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja viinalta, öljyltä ja sipulilta.