Part 8

Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten, kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo, joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän, josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen, että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut, joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä, nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän." -- "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä luotansa lohdutonna.

Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken kohahdukset etäisyydessä -- tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti uudestaan alkava itku.

Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä, sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista, kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä itsellenne tyydytystä!"

Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa, kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään, itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.

Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin; sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen, jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla, joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" -- "Ne kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla: "Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."

Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, -- samaten hänen laihat, kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta että hän vielä odotti onnea --! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla? Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta, jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä, hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten, noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit, riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta, tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!

Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme, huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai hellyydestä, kuten rakastava isä?

Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua, kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun kuvallasi!"

VIII

Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut, vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika, jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin, huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen isänsä -- mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta, hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan. Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä, joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri, luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään ollut hänen ikänsä mukaista.

Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta, mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa, ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä, mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan, miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla. Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi, kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä, mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla; itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa -- niin haluttaisi uskoa -- väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa, muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän, mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni, kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun, mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos nauttimaan joutohetkistään.

Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän: 'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja, tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla, niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, -- kuten väliin käy -- jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin, tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla, melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta, kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä, höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni mätänemässä olevaa kauneutta.

Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin. Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa. Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta, että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu lapsenruumis.

Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä, ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan. Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin, vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen, jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille tehdä!' -- Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan, kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen, ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä, joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän moninaisille kiusauksille alttiiksi.

Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset; jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule, niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."

Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi: "Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, -- mutta sitä en kuunnellut loppuun.