Part 7

Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta, -- mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin, ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle, suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä vastustaa.

Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa. Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle tilaisuutta tanssia soiton mukaan, -- ja nythän oli täytettävä kauniin naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta; tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa, sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein, naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai salissa.

Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin, hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja, jommoisia ihminen ei uskaltaisi."

Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen, kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea, viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei se olisi ollut vastoin aikeitani -- ja tosin tarpeetontakin.

Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin tunteista, nimittäin säälistä ja -- vaikkei hän itse sitä selvästi tajunnut -- mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani, saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä, yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani, eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin, oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan täytti hänen mielensä.

Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä, oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden, hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt kysyä -- kuten monesti pelkäsin -- miksi Lisabella ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä, -- mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun rakastaa sinua ja nauttia onnestani."

Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo elämällemme todellista arvoa.

VII

Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa, Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa, istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin oli parasta jättää hänet yksin.

Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä. Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus, jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret, Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi! Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä, syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis, niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä, jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.

Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen surumielisyyteen verhounut, -- ja tuo herätti minussa arvelun, että hän äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa. Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin, vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.

Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas, ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä. Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja, kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen. Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä, nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan, -- minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi. Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan, hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa, nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää. Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä, mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti, "sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista vain yksi ainoa voittanut kerran -- kaksi guldenia -- vaikka useimmat heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän, kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta, jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan paremmin sillä lailla."

Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita. Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi, kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.

Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta, kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin, hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?" huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat pitkin poskia.

Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita, eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä, ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän, valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä, hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, -- sillä, sanoi Farfalla, samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita, jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.

Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.

Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista." Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa, että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi. Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut lehti tuulessa."

"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta; mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä, jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.