Part 6

Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä. Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi, voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä olisi ollut kaksi henkeä.

Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa, alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti, että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori, Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan, joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."

Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä, kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle, kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää, torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei -- onnen kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla, mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla äkkiä, -- joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen muhkeus ja kauneus oli verraton.

Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?" kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa, joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas", jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun, on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun." Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti: "Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi, että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin, että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia, vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa "Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla", sanoi Riccardo hymyillen.

Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä. Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin. Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut hautaan."

Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta, että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö, miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä, kuin Nannin myötäjäisrahat."

Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta, uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, -- jota hänellä muutoin ei näyttänyt olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut. Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui, ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla, luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" -- sitten he juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan, ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön olevan käsissä, -- ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki. Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy tiedottomaksi ja menehtyy.

VI

Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta, kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.

Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin, välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä, jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään, että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse, jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa; mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni, höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut, kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli. Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä, epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia. Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko, ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä, melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan, mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin oli saanut nähdä saaren -- -- -- Mutta kiivas pelkoko sen lienee vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta. Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla, eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin, niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen oikeutetut.

Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka me emme koskaan ole siitä sopineet."

"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin jatkamasta synnillistä menoansa?"

Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää, mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista tekijän.

"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa. Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä jo olisimme itse samassa asemassa."

Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se, että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä tule lurjusta eikä murhaajaa?"

"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin vilpittömän, vakavan katseensa.

"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin, jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia. Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin, ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan, niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran, kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn, pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."

Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.