Part 5

"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan, hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa, jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, -- niihin hän tosin ei ollut kuulunut -- olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. -- Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja, luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"

Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän, äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi saada sitä kokoon, -- joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi, rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.

Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta, esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat, sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä itseänsä.

Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla: "Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti: "Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."

Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa, kevein askelin, sauvatta, -- ja siksikö voit niin tyynesti ja välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt, jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, -- haudan!

V

Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään, aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho. Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani. Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin. Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo, joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten, rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt -- niin kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa, että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa. Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen. Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat; kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla, viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa. Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä, joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta, pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan, kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja: "Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä, ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa? Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä. Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua, viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena, rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa. Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen, joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta, saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen. Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä. Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi. Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen, ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa; tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja, vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti, vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa itseäni häntä puhuttelemaan.

Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita, terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia, ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa. Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain, sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi, ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille, ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi; mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta, vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.

Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua. Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.

Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla, joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella, ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista lauluistakin, -- ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla, vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa ja pyyntöjänsä esittämään.

Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi, että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö, eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia, ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin hyvin kuin äitini."