Part 4

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä -- sanalla sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo, joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin. Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa. Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden, ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, -- en ainakaan enemmän kuin tuhannet muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana, saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia, ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä, että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni, joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen, niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon ihmisiksi.

Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen. "Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä: 'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' -- Tuolla tavalla minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin. Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni, kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä, nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä, ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' -- sillä voin pahoin nälästä. Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen, minulle tarjoamatta. -- Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä, kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, -- ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku, lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään. Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia, joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' -- Kaikki nuo kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella, ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli, ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."

Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä, ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.

Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta, onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, -- nimittäin Riccardon kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen elämäänsä.

IV

Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus; vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon, jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän luottamustaan -- eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta, nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle", sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, -- eivätkä ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin metsänelävät, -- viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset; yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset, joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla, kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."

Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle, ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet keskenänsä.

'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:

Kultaa siipen' välkkyy, Kultaa laulun' helkkyy, Kultaa, kultaa syömmen' on!

Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.

Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo, oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta, niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa, hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.

Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton, kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko, voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla, mutta voidessaan huonommin -- ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin -- oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi, näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä. Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi, lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta harrastavaksi.

Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä, professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta. Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt, mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään, että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä, kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat, luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset, sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien veren.

Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi, hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt, juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita, niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa; puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin katselemisesta.

Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin, jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella. Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut uutta kiihdykettä.

Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta, jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella, että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli, kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki, pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.

Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'