Part 3

Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli, joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä. Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa, merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua, joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa loiskehtivaan mereen.

Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi, sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi -- sillä siten he asiat käsittivät -- voittaaksensa suosijoita. Pahinta oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut, saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen, vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko, että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä, katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen, että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista, mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.

Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen, -- mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni, kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.

Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön." Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa", lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä, ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle, oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.

Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli yksin erämaassa.

III

Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa, aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa. Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle, joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta, lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin muut. Huone, jossa hän asui, oli -- jo siitäkin syystä että se oli melkein tyhjä -- aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta, pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole; olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka -- kuten minä itsekin -- aina pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle, "mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä. Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko, että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa, pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä, harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa, että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa, hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää, kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan, murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia; kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt häntä rasittavan, -- olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin: kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin, hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se, mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa, jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä, vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman; mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään. Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet, ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla. "Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena, "kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut, ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen, rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, -- melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua, heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse, ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin, meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi ei ollenkaan, -- eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi, mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa, varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä, missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin, jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, -- sillä häpesin ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut, vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa: 'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, -- en nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."

Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa, jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa, vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa, joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden. Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi. Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana. Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin, käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan, niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua jälleen enkelein katseet!'