Part 2

"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis, kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa. Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta, jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo, Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa, olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla äänellä kuin kiroukset."

Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta, jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan, kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet, ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle, muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni. Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani. Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta, jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen luikerteli talojen turviin.

II

Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen, ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin, mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua, pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin, Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki odotettiin sen kuolemaa.

Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista, köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa, joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi kestää koko joukon suruja murtumatta."

Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä, -- mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista, joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin. Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, -- ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan, nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.

Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen Vanhaankaupunkiin, -- lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan, niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö, että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut, periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita. Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan, hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan, puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.

Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä? Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen, että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt. Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti, että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle, häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa, sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin, syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin, mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.

Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä, kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken, kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö, johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen, silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän, ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa. Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea; näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä. Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa. Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä, Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin, oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on kovin, kovin surullista, -- sekä se että teillä on tuollainen sisar, kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin sanoa -- noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen yleensä oli mahdollista.

Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka hänet löysivät, -- muuan kirjeenkantaja vaimoinensa -- olivat, kuten rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen. Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi, kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen huonontuivat heidän olosuhteensa, -- mikä oli miehen syy. Tämä oli kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta, vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.

Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan. Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin kohtaan.

Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt, oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan -- vaikka muut Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat -- suureksi osaksi juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli, että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa, sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio, mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja virkistystä.

Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa, vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille, varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa herättämään rakkautta.

Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin, oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.