Part 19
Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä, jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin, kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen toiminta ei ole käsittämätöntä, -- emme vain aina oivalla sen johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua; mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan. Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.
Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua. Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo, jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään. Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä olentoja -- köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä -- olinkaan kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, -- ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.
Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla, suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle, joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.
Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa, jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.
Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi, huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi, että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä, luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä ei vielä oltu selvillä.
Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen, vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni, ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö, ummehtunut ilma löyhähti vastaani.
Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja, avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta, loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin, katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään, oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista. Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä, jotka Jumala on tuominnut.
Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa, teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni, kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana. Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen, jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa häntä silmiin.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä, laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne, että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin", jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä, "olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa, niin olisin häntä puolustanut, -- hänelle ei olisi saanut tapahtua mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.
Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa, ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"
"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli _minun_ pieni kukkani", puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan, mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä, että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat ja raatelevat toisiansa."
Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi, mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista, kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki lapset pelkäävät, -- ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin. Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että oli pitkäperjantai ja että _miserere_ pian alkaisi. Menin sisään ja minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan, jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan, oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä, kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin hymyillen tyytynyt siihen, -- mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua. Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille, elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä, tylyyttä, kurjuutta!
Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva, joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa, niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat. Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut, koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin, kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu viattomuus ja arvokkuus, -- ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee. Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'
Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos. Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi, josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen, näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.
Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, -- mutta sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta, joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.
Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat, mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'
XX
Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös, näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman, joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä, ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.
Kun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein siltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan, ettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta oli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni seisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta. Kenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet tässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja hänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista esi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon sukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee heidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa! Tai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli näissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan tuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli hänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä ilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.
Minut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen jälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien -- en tiedä miksi -- heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin, hitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen kilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti minuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat, vaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat, mutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin kuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman surulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan luodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi. Sitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei antanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan keinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo surumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan vain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.
Seisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä edelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja oudoksi kävi tuosta mieleni... Eräässä merenrannalla sijaitsevassa kaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla, joka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi kuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat kyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta veistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista olentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu kaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin ja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein sattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle reunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä huomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni saanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin soiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa hukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa. Myöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa muut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime aikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi yöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja kammottavaisuus.