Part 18

Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina ollut huonompi kuin nuo toiset, -- huonompi kuin sairas, pahan hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"

Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa. Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan. Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden, joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.

XVIII

Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?' -- ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä kynnykseltä takaisin."

Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin, keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät. Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista. Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun. Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden, ja sitten oli kaikki hiljaista."

"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi kirkkomuori.

"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta, "vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, -- niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."

Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."

Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."

Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa, puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko Riemuportinkadulla."

Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui, ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista. Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa." "Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen, tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa. Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.

Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa: "Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"

Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava helvetissä heidän kanssaan paistumassa."

"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa hihittäen niin että hytkähteli, -- mistä huolimatta hänen kasvonsa kumminkin pysyivät aivan totisina.

Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt. Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit, ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa, ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu, joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä, joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin, ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."

Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa. Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."

Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään. Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen, ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.

Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla, "eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."

Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen. Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden -- vaikka isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja, jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua, että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen: 'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'

Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, -- mitä tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään: "Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin siihen mahtuu paljon iloa."

En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi. Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka! Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin petojen -- puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden -- runneltavaksi? Kova työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!

Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti, voidaksesi kehittyä!'

Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon. Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'

Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli Riccardo paralla, jonka kaima olet!"

Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta poissa kotikaupungistani.

XIX

Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni, mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle, että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin ja taitavimpiin käsiin.

Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat herättäneet hänen uinailevan henkensä, -- sen voi huomata hänen kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen, kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla. Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava se minulle.

Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin, kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa täyttä maksua, -- mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla, mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä näyttämään minulle lapsensa.

Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina, voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä ja onnellisemmalta -- tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella, että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti, mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko Pakanakaupungista.