Part 15

Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan, että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen, saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan. Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin muisti mitä oli tapahtunut.

Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan. Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi, sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa uuden elämän.

Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten, raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut, pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli, jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, -- mutta hieman vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun vaikutuksen.

Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä, -- mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein syvinnä.

Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin, merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti, että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla, "että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."

"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi synninpäästön."

Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen puolesta.

"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa, kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa velvollisuuksieni täyttämiseen."

"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."

Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."

"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti. "Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."

Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen. "Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."

"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."

Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.

Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu, johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle. Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset; ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.

Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole, enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla, minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa. Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui: "Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun. "Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan, kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni! Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja sopersi: 'pappi!' -- niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa, surkuteltavaa ihmistä.

Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."

Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut, karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani, niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset. Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."

Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee. Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.

Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät -- tai joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."

Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen. Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan. "On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän. "Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin, ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa, sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo, mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.

Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria, jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi, ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä. Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla. Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi värähdellen.

Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn, ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot, hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä, eivät vihreitä, eivät harmaita -- vaan kuin sadevesi värjätyssä lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma, tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä: "Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu, joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni väännellen, mutta voimatta seurata häntä.

XV

Sielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä pitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden ylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin Vanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin, vonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin kanssa lieden ääressä ja muori sanoi: "Nyt vanha Mukerutz sitoisi talonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon." Vanha Mukerutz oli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa, epävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa sen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille paksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen, joka vieläkin oli nähtävänä. "Näin usein", kertoi muori, "kuinka tuo valkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta, puiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada hänen taloansa temmatuksi mukaansa." Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo makasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt poliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta hänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra, jonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään, sanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan ennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin joku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain määrätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon pyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että Riccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi huviksensa. "Enin kaikesta loukkasi Riccardoa", sanoi Farfalla, "se, että tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista suoriaa tiehensä tästä maailmasta'. -- 'Mitä kurjia olentoja me olemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla tavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla."

Kirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui: "Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet eilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun mahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän sanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa suulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'" Sitten kertoi muori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin vanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului kruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun hänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan perinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän velkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää tahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun hänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla, -- mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi niin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän oli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua ilman poikansa apua. "Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä voi tulla Vaivaiskreivin seuraaja", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten jäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous seitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo keinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle lukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta, joista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin ollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori ei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi sielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla rukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän pimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.

Minä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle, autiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi, valmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään naisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös. Hänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä moneen kertaan: "Almuja sielu raukan hyväksi!" Almujen kokooja oli tuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut vankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa, saadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. "Tuollaiseen tarkoitukseen antaa jokainen kreutserin", sanoi Farfalla, "mutta hän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo kolmatta kertaa tälle kadulle." Annoin hänelle rahan, jonka hän itse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti sisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo ja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan edelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että pakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. "On onneksi hänelle, että mies kuoli", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. "Mutta hän itse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan elä enää kauan."

Ylhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja sytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas, kulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni vastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti oven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan myrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten tuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi jälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli kuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos ne tulisivat. "Mutta jos kuolleille antaa juotavaa," sanoi hän, "niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara tehdäksensä sen." Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja tuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä kuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin mielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse lähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista juomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'