Part 14
Hänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi tuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin käsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita tarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa. Mitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle etupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista, jolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää, niin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän, jotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka kivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin. Kuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä iltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään riemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia rusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna kärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten haavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa surkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä ikävöimistä pois turmeluksesta.
XIII
Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa, että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset, jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä, jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin, ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla. Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi, ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata, kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala, häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.
Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen. Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, -- lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja vaatteissaan, -- mutta reikiä ei myöskään, -- ja sitten se että hän aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän, "että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."
"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen: "Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja." "Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli oikeassa.
Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, -- ei siksi että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia, paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle, ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti, että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle, että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta, missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä, ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana, joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa, että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.
Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit, sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa, toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.
Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö, millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."
Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle: "Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua, toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."
Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:
Murhe murtuu, tuska taukoo Kuolema kun luoksein saa. Se mun johtaa kirkkauteen, Mulle aukee elon maa. Ahtaan maisen matkapuvun Vaihdan valkosiipysiin, -- Kuten äidin syliss' vaivun Autuaisiin unelmiin!
Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä, kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin, hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan, mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.
Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan, vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä, juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien: "Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä, me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."
Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, -- niin, se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden. Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.
XIV
Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje, joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut. Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.
Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä, kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään, ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa, äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton, toivoton.
Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti, "lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi, ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.
Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla, jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri. "Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa, vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua oikeuden mukaan."
Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa; mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."
Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema äitiin -- nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä, kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan, jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon. Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa, kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa, nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."
Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla. Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän raukan kyynelvirtaan, niin -- unohdin sen!'
Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei onnistunut, -- enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen, kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.
Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen, ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.
Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta, toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän kolkkoa köyhyyttänsä.