Part 12

Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä, jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea -- sillä ainoastaan suuri ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, -- kumminkin lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen, niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet, mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin henkisesti, -- mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa, käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän: "Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi heittäytynyt hänen syliinsä, -- ja kun Jurewitsch ei suonut hänen tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi intohimoksi.

"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet", vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi." "En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan toisenlaista, -- hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.

Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi, vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan, niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.

Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä, jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides, jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, -- toisten lukua hän ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, -- mikä seikka oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan toivoin", vastasi Anetta hiljaa.

Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.

"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt Jurewitschia.

Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu, suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin, mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta, kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista. Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus; mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin lapsi tiedossa.

Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että, tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi -- ja lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän huomasi joutuneensa, -- kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi, kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.

Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku Berengarin -- sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli Torquato -- nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, -- päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa, ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina olivat olleet hänelle vihamielisiä.

Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa, ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, -- mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa, joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli, tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.

Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä, alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen, vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän, huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti, jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt, missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä huolta, -- puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan -- pikemmin katsein kuin sanoin -- leivänpalaa, minkä kernaasti saikin. Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään. Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa, mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen alaiseksi.

Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle, ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi. Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista, viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin, sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa, mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi kuin he itse, -- sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä. Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, -- tekemään kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa. Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa, elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin -- niin ainakin salassa väitettiin -- hidastelivat käydessään häntä puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia, vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan päällä.

Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut entistä elantoansa, vaan meni työhön, -- minkä toiset sanoivat muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, -- hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen, siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia, jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan, kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar, sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja, väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen, puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää. Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan, jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta, nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä, vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."