Part 6

Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva, mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä omituisen _keilanmuotoisen esineen_. Myöskin Vähän Aasian eri kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri "suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva, jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella. Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens). Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä, niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää _maannapaa_, voimme olla varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että "kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on _navan_ tai muutamien mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum _umbilici_ vel, ut quidam volunt, metae colitur).

Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä _omphalosta_ eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. _ambrosiai petrai_, 'a:set vuoret').

Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa. Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja" alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko, että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on itse maakehän arvoituksellinen napa.

Jos lopuksi vielä luomme katseen aikaisemmin esitettyyn, jo korkeata kehitystä todistavaan efesolaisen Artemiin kuvapatsaaseen, huomaamme siinäkin piirteitä, joiden olemme nähneet liittyvän juuri maannavan kuvitteluihin. Ennenkaikkea kertovat hänen maitorikkaat rintansa sekä patsaan alaosaan kuvatut mehiläiset siitä tarunomaisesta paikasta, missä maito ja hunaja vuotaa. Maailman keskuksen haltiattarena on hänellä kaulan alaosaa ympäröivässä vaatteessa eläinradan kuviot. Siivillä varustetut eläimet, jotka eri kerroksissa kaunistavat patsaan sivupintoja, ovat ilmeisesti, kuten Wendland huomauttaa, noiden Ilmestyskirjastakin tunnettujen, eri ilmansuuntia edustavien eläinten kuvia. Jumalattaren tummat kasvot, kädet ja jalat taas saattavat olla osoituksena hänen läheisestä suhteestaan "mustaan maaemoon".

ELÄMÄNLANKA.

-- -- -- sitte hän kärsiköhön, mitä hälle kehräsi Kohtalotar elonlankaan, konsa hän syntyi.

Homeros: Ilias.

Itäisten tsheremissien maahanpaniaismenoihin liittyy muuan omituinen ennustamistapa, jonka tarkoituksena on tiedustaa, mitenkä kauan vainajan jälkeenjääneet omaiset tulevat elämään. Kun saattajat ovat palanneet haudalta ja ryhtyneet viettämään peijaisjuhlaa kuolleen kunniaksi, tuo joku neidoista lankavyyhdin, leikkelee siitä eripituisia lankoja, kerää niiden päät käteensä sekä kehoittaa kutakin läsnäolevaa nyhtämään itselleen langan sanoen: "Olkoon sinun elämäsi pitkä!" Se, joka sattuu saamaan pitkänlaisen langan, ilmaisee ilonsa osoittamalla sitä ystävilleen sekä huomauttamalla, että tämä lanka ennustaa hänelle pitkäaikaista elämää. Lyhyen langan saamista pidetään pian päättyvän elämän enteenä.

Langan elämänpituuden vertauskuvana tuntevat useat muutkin Europan ja Aasian kansat. Henkilön kuollessa on tapana sanoa: "Hänen elämänlankansa katkesi." Kun elämänlangan käsitteeseen sisältyy usko, että sanottu lanka laaditaan jo ihmisen syntyessä, ovat synnynjumalattaret saaneet sen valmistamisen toimekseen. Europpalaisissa taruissa nämä jumalattaret joko punovat tai värttinällä kehräävät sen. Islantilaisten runoudessa kuvaillaan, mitenkä Nornat, jotka jo ennen olemme tavanneet elämänpuun juurella, käsittelevät näitä elämän- ja kohtalonlankoja. Saksalaisten "Luojattarien" (Schepfen) vastaavia toimia kuvailee muuan keskiajan runoilija seuraavin sanoin: "Kaksi Luojatarta punoi minulle langan, niiden vieressä istui kolmas, tämä onnettomuudekseni katkaisi sen." Näiden kolmen synnyn- ja kohtalonhaltiattaren esikuvina ovat olleet muinaiskreikkalaisten moirat: Klotho, Lakesis ja Atropos, jotka roomalaisten tarustossa esiintyvät nimellä Parcae (Synnyttäret). Antiikin myöhemmän ajan kuvista näemme, mitenkä ensiksimainittu värttinänsä ääressä istuen kehrää elämänlankaa, toinen heittää ihmisten kohtaloista arpaa ja kolmas kirjoittaa muistiin hänen elämänsä vaiheet. Näihin uskomuksiin perustuu myös Balkanin kansojen keskuudessa vielä nykyään vallitseva kuvittelu kolmesta kohtalonhaltiattaresta, joista yksi kehrää kysymyksessä olevaa lankaa, toinen mittaa sitä ja kolmas katkaisee sen poikki.

Riippuen siitä, että näiden jumalattarien toiminnan on kuviteltu koskevan koko ihmisen elinikää, _menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta_, tapaamme islantilaisten Nornien niminä juuri näitä merkitsevät määreet: Urd, Verdandi ja Skuld. Samaa merkitsevät nimet esiintyvät antiikin vastaavilla jumalattarilla keskiajan kirjallisuudessa: Praeteritum, Praesens ja Futurum. Kuvaillessaan näitä jumalattaria Plato kertoo niiden valkopukuisina, seppele päässä laulavan värttinänsä ääressä kohtalon laulua, Lakesis käsittelee mennyttä, Klotho olevaa ja Atropos tulevaa aikaa. Apuleius kertoo vähän toisin sanoessaan Klothon huolehtivan nykyisyydestä, Atropoksen menneisyydestä ja Lakesiksen tulevaisuudesta. Näiden kolmen, eri ajanjaksoja edustavien synnyn ja kohtalon haltiattarien sijalla esiintyy itämaisten kansain tarustossa ainoastaan yksi niitä vastaava jumalatar. Erään roomalaisen kirjailijan mukaan liittyvät nuo menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta merkitsevät määreet vielä eroittamattomina m.m. egyptiläisen Isis jumalattaren nimeen, milloin tätä palvottiin kohtaloiden säätäjänä.

Varhemmin ovat muinaiskreikkalaisetkin kuvitelleet, että kohtalo itse, Moira eli Aisa, toimii kehrääjättärenä laatien kullekin kuolevaiselle tämän syntyessä langan, jonka säikeisiin hän punoo kaikki ihmisen sekä onnen että vastoinkäymisen vaiheet. Tämä käsitys ilmenee selvästi Homeroksen runoista (II. 20:128, 24:209), jotka edustavat kreikkalaisen mytologian varhaisempaa kehityskautta. Odysseiassa (7:197) esiintyy Kohtalo kuitenkin joskus myös erikoisten "kehrääjättärien" avustamana, jotka tällöin vielä ovat varsin hämäriä olentoja ja joiden lukumäärä ei ole lähemmin määrätty. Tuo kolmijako on siis itse kreikkalaisillakin myöhempää perua.

Itämaisten kansojen tarustossa kehrääjättärenä esiintyy itse "suuri äiti", kaiken synnyn vaalija ja samalla kohtalojen säätäjä. Kehrääjätär oli babylonilaisten Ishtar ja Syyrian suuri jumalatar. Viimeksimainittu tavataan m.m. kreikkalaiseen rahaan värttinä vasemmassa kädessään kuvattuna. Selostaessaan erästä tämän jumalattaren kuvaa Lukianos kertoo hänen seisovan leijonan selässä puettuna taivaankuningattaren vyöhön ja pitäen toisessa kädessään valtikkaa, toisessa värttinää. Kun on syytä päättää, ettei tämä värttinä ollut ainoastaan koristeena hänen kädessään, vaan että siihen on liittynyt jokin salaperäinen, itämaismytologinen kuvittelu, johdumme olettamaan, että jumalattaremme, joka monessa suhteessa on olut hänen europalaisten vastineittensa esikuvana ja jonka uskottiin säätävän ihmisten elämän pituuden, oli jo kaukaisessa kotimaassaan elämänlangan kehrääjä.

Todistuksen siitä, että Aasian kansat todella ovat kuvitelleet kohtalonjumalatarta elämänlangan laatijaksi, tarjoo Siperiassa asuvien ostjakkien usko. Täällä, missä sanottua jumalatarta edustaa juuri Itämaiden "suuri äiti", ei hän tosin toimi varsinaisena kehrääjättärenä, mutta hänellä on kädessään sauva, johon, jonkinlaiseksi elämänlangaksi kutakin syntyvää varten on kiinnitetty jännerihmoja. Ostjakit kuvittelevat, että synnynjumalatar, joka kerta kun ihminen syntyy, tekee yhteen rihmaan solmun, jonka "etäisyys sauvasta osoittaa syntyneen elämän pituutta". Lisäksi he kertovat, ettei tämä jumalatar muuta määräystään, "vaikka hänelle kuinka uhrattaisiin".

Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta, joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan, joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa, kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun. Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän edelleen jatkuminen.

Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.

Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo, neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta määrätyistä kohtalosta.

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?

Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo _taivaan navalla_ maailmanpatsaan _pyörimistä_ ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos). Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan _siivekkääksi_ (hypopteros axón) Plato nimittää _värttinäksi_, mikä nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa, joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella, äitijumalattaren kädessä.

Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen kehrääjätär valmistaa _kullekin_ kuolevaiselle _erikoisen_, juuri hänen elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?

Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan jossakin suhteessa ihmisiin?

Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se, että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"

Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi 1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.

Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja tähtien asennosta ennustamiseen.

Palataksemme tuohon alkuperäisempään katsantokantaan, joka samoinkuin tähdistä ennustaminenkin on Itämaiden kansoilla ikivanha ja jonka mukaan siis tähdet ovat ihmisten edustajia taivaalla, ei huomiomme voi olla kohdistumatta siihen tosiasiaan, että ihmisen yläilmoissa oleva vastine näinollen on edustamassa häntä ja hänen elämäänsä tähtitaivaan säännöllisessä, lainalaisessa liikkeessä. Mutta yleisen käsityksen mukaan tähdet ovat sidotut näkymättömillä siteillä pohjantähteen tai tuohon tarunomaiseen esineeseen, jonka kuvitellaan muodostavan kaikkeuden keskuksen. Jälkiä tästä käsityksestä emme tapaa ainoastaan muinaisten sivistyskansojen opeista, vaan hyvin useiden luonnonkansojenkin uskomuksista. Varsinkin pohjantähteä lähinnä olevat tähdet ja tähtikuviot on jo ammoin selitetty olevan tähän köydellä sidottuja, mutta muidenkin tähtien liikettä tarkoin määrätyillä radoillaan on luonnonihmisen vaikea selittää yhtä havainnollisesti muulla tavalla. Muistomerkkinä tästä käsityskannasta esiintyy raamatussakin kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteet tai päästää Orionin köydet?" (Job. 38:31). Täydellisimmin kehitettynä tämä kuvittelu ilmenee m.m. persialaisen Bundehesh kirjan sanoista, että kaikki tähdet, niinhyvin kiinto- kuin kiertotähdetkin, ovat sidotut maailman keskusvuoreen, Hara-berezaiti'in, jonka ympäri ne liikkuvat. Braamalaisten vastaavia uskomuksia kuvailee Vishnupurana huomauttaen, että sidelankoja, jotka yhdistävät eri tähdet pohjantähteen, on yhtä monta kuin on tähteä taivaalla. Milloin jokin näistä sidelangoista katkeaa, aiheutuu tähden putoaminen. Sekin käsitys esiintyy myös intialaisten uskomuksissa, että kaiken keskuksena oleva paalumaiseksi kuviteltu esine _pyörii_ lakkaamatta samalla kun taivaan lukemattomat tähdet kiertävät sitä.

Jos siis palautamme mieleemme kaikki yllämainitut tähtitaivaaseen liittyvät uskomukset, mitenkä noiden eri langoissa kiertävien tähtien on kuviteltu edustavan maan päällä eläviä ihmisiä ja mitenkä tähden putoamista on pidetty sitä vastaavan henkilön kuoleman merkkinä, ymmärrämme, että helposti on saattanut syntyä käsitys olennosta, jonka haltuun nuo satumaiset langat ovat uskotut. Kun Itämaiden suuri synnynjumalatar oleksii, kuten olemme osoittaneet, juuri tuossa kaikkeuden keskuskohdassa, on luonnollista, että hän paremmin kuin kukaan on soveltunut kohtalon haltiattareksi ja elämänlangan laatijaksi. Tuo sauva, johon ostjakkien uskomusten mukaan jokaisen elämänlanka on kiinnitetty ja jolla oletamme olevan taivaallisen esikuvan, onkin siis syystä joutunut hänen äidilliseen käteensä. Ainoastaan näin olettamalla voimme ymmärtää, mitenkä synnynjumalattaren on uskottu jo syntymähetkenä _peruuttamattomasti määräävän_ kunkin ihmisen elämän pituuden.

Mitä selvimmin kuvastuu kysymyksessä olevan uskon alkuperä muinaisten liettualaisten perin naiskäsityksistä, joiden mukaan "kohtalon jumalatar. Verpeja (Kehrääjätär) istuu taivaan kannella (navalla) ja niin pian kun lapsi syntyy, alkaa kehrätä hänen elämänsä lankaa, langan pään hän sitoo uuteen tähteen, mikä välttämättömyyden pakosta ilmaantuu taivaalle heti lapsen syntyessä. Kun ihmisen viimeinen hetki lähestyy, katkaisee Verpeja langan, tähti putoaa, sammuu ilmaan ja ihminen kuolee."

Nuo liettualaisten vanhoissa taruissa esiintyvät kutojattaret taas, joiden sanotaan olevan seitsemän sisarusta, ovat ilmeisesti kiertotähtiin liittyvien kuvittelujen luomat. Samanlaista mielikuvaa tulkitsee kauniisti V.A. Koskenniemi runossaan "Planeettain laulu", jossa kiertotähdet laulavat:

"Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän."

KOHTALO.

Fata regunt orbem, certa stant omnia lege.

Manilius.

"Sijan tiedän, kussa synnyin, en tiedä sitä sijoa, kussa kuolo kohtanevi." Tämä suomalainen sananlasku tulkitsee kauniisti ihmisen hillittyä surua sen johdosta, että hänen tulevat päivänsä ovat tykkänään hämärän peitossa. Tietämätöntä on sekin, mitä huominen päivä on tuova tullessaan. Siitä huolimatta on ihmisessä jo varhain herännyt halu jollakin tavalla tyydyttää uteliaisuuttaan myös tuleviin tapahtumiin nähden. Luonnonkansojen tietämishalu ja siitä johtuva ennakolta tiedustaminen keskittyy kuitenkin vain läheisimpään tulevaisuuteen, siihen miten heidän aikomansa hankkeet, kuten metsänkäyntinsä, kalastuksensa tai sotaretkensä menestyvät. Kun jokaisen yrityksen onnistumisen samaten kuin jokaisen vastoinkäymisenkin uskotaan olevan erinäisten henkiolentojen aikaansaamaa, on ymmärrettävää, että juuri näiden mielialan tunteminen on alkeellisen tiedustamisen pääasiallisena kohteena.

Käsitys, että salaperäiset henkiolennot ympäröivät ihmistä ja tavalla tai toisella saattavat häiritä hänen onneaan, on pallollamme yleinen ja ihmissuvun lapsuudenuskonnon oleellisimpia piirteitä. Ei ainoastaan tapaturmat, sairaudet, tuhotulvat ja maanjäristykset ole niiden aiheuttamia, vaan niinkin vähäpätöisissä seikoissa kuin tiellä lankeamisessa tai viritetyn pyydyksen itsestään laukeamisessa näkee luonnonlapsi jonkin pahansuovan henkiolennon kujeita. Vieläpä itse kuolemakin, kuten olemme huomauttaneet, johtuu hänen ajatuskantansa mukaan siitä, että kateelliset henget ovat anastaneet asianomaisen sielun tai muulla tavalla lopettaneet hänen elämänsä. Mutta niin oikullisten olentojen käsiin kuin tämä usko asettaakin ihmisen elämänjuoksun, sisältyy siihen kuitenkin se lohdullinen piirre, että näitä henkiä uskotaan voitavan hyvittää ihmisille suosiollisiksi.