Part 5

Mielenkiintoinen piirre tuossa kalmukkien vuoristojärvessä, josta neljälle eri ilmansuunnalle lähtevät virrat saavat alkunsa, on lisäksi se, että kalliot, joiden puhki ne juoksevat, muistuttavat ulkomuodoltaan jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee _norsunkitaa_ muistuttavasta kalliosta, eteläänpäin juokseva _häränkitaa_, länteenpäin juokseva _hevosenkitaa_ ja pohjoiseen päin juokseva _leijonankitaa_ muistuttavasta kalliosta. Että nämä neljä virtaa todella lähtevät itse maailmankeskuksesta, osoittaa m.m. se, että niiden ajatellaan kulettavan mukanaan aineita, joiden olemme nähneet kaunistavan maakehän keskusvuoren kylkiä. Itäisen virran vedessä on hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Jonkinlainen kalpea kuva tällaisesta kuvittelusta esiintyy raamatussakin: "Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa." Käsitys paratiisissa olevista jaloista metalleista ja kalliista kivistä ilmenee useista eri raamatun kirjoista.

Eläimet tarussamme edustavat ilmansuuntia, mikä kuvitelma ainakin etu-Aasian kansoilla on ikivanha, mutta jonka muistomerkkejä tavataan kaikiltakin Aasian sivistyskansoilta, joskin itse eläimet saattavat vaihdella. Kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tautien välttämiseksi rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin kohdalle pyhäkön, jonka neljälle sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Etu-aasialaisten kansain eri ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat ovat meille raamatustakin tuttuja. Ilmestyskirjan 4:ssä luvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen maailmankatsomuksen valossa, sanotaan: "Ja valtaistuimen edessä oli kuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja etupuolella valtaistuinta ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa... Ensimäinen olento oli jalopeuran näköinen, toinen olento härkävasikan näköinen, kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen."

Tuo "kristallin näköinen lasinen meri" Jumalan valtaistuimen edessä vastaa, kuten jakuttienkin uskomuksista näemme, monesti mainittua "maitojärveä", samoinkuin se "virta, joka kirkkaana kuin kristalli juoksee Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta" ja jonka partaalla "seisoo elämänpuu" (Joh. Ilm. 22: 1-2) vastaa paratiisista lähtevää elämänveden virtaa. Näitä vertauskuvia ovat raamatun kirjoittajat joutuneet käyttämään senvuoksi, että he kuvittelivat Jumalan istuimen sijaitsevan juuri maakehän keskuspisteestä kohoavalla paratiisin vuorella. Samalla vuorella elämän puun ääressä me tapaamme myös Itämaiden suuren äitijumalattaren.

ÄITIJUMALATAR.

Taivas ylhäällä on isämme, maa alhaalla on äitimme, ihminen on niiden kummankin lapsi.

Muinaisturkkilainen kivikirjoitus.

Kun Neitsyt Maaria Efeson kirkolliskokouksessa v. 431 virallisesti julistettiin Jumalanäidiksi, toteutui niiden kirkkoisien harras toivomus, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat käyttäneet hänestä tätä ylevää nimitystä, mutta se seikka, että tällainen käsityskanta julkisesti hyväksyttiin juuri Efesossa, on omiansa palauttamaan mieleen tämän kaupungin suuren äitijumalattaren, jonka piirteet katolisen kansan uskomuksissa ovat lainautuneet Neitsyt Maarialle. On kuin tämä vanha jumalatar tällöin olisi uuden nimen varjossa lähtenyt entistä mahtavampana jatkamaan voittokulkuaan maailmassa.

Mitenkä kuuluisa tämä jumalatar, jonka palvonnan yhtenä keskuspaikkana oli yllämainittu kaupunki, on ollut kristinuskon levitessä Vähään Aasiaan, osoittaa m.m. Apostolienteoissa oleva kuvaus. Siinä kerrotaan, mitenkä Demetrius niminen hopeaseppä, jonka ammattina oli valmistaa hopeisia, kaupungissa sijaitsevan Dianan temppelin kuvia, ryhtyi kiihoittamaan ammattiveljiään sekä muita kaupunkilaisia Paavalia vastaan huomauttaen niistä seurauksista, joita tuo uusi oppi oli tuova tullessaan: "Nyt uhkaa vaara, ettei ainoastaan tämä meidän elinkeinomme joudu halveksituksi, vaan myöskin, ettei suuren Dianajumalattaren temppeliä pidetä minäkään ja että hänen mahtavuutensa siitä kärsii, hänen, jota koko Aasia ja koko maanpiiri kunnioittaa." Demetriuksen kiihoituspuhe sai aikaan, että kaupungin asukkaat kokoontuivat yhteen ja alkoivat vihan vimmassa huutaa: "Suuri on efesolaisten Diana!"

Tämä Diana eli, kuten kreikkalaiset häntä nimittivät, Artemis oli äitijumalatar, jota palvottiin kaiken hedelmällisyyden vaalijattarena, luomakunnan _synnyttäjättärenä_ ja samalla myös sen suurena _elättäjättärenä_. Viimeksimainittua puolta hänessä todistaa m.m. hänen kuvansa, jossa hän esitetään _monirintaisena_. Esimerkin siitä, että tämän äitijumalattaren sijalle Efesossa virallisesti kohonnut katolisen kirkon Madonna, emojen ja pienokaisten sekä synnytyksen suojeluspyhä, on suurelta edeltäjältään lainannut myös tämän elättäjäpiirteen, tarjoo m.m. suomalainen kansanruno, joka Marian ominaisuuksia kuvatessaan mainitsee hänellä olevan "tuhat rinnassa niseä". Tällaista ihmeellistä äitijumalatarta palvoivat aikoinaan kaikki Vähän Aasian kansat, vaikkakin hänellä on eri paikoissa eri nimiä, joista tunnetuimpia on fryygialainen Kybele. Tämän nimisen jumalattaren pesäpaikkana oli Pessinus kaupunki, josta hänen kuvansa siirrettiin v. 204 e.Kr. Roomaan, missä tälle "suurelle äidille" _magna materille_ rakennettiin temppeli Palatinus kukkulalle. Niistä muistomerkeistä, joita useat Vähän Aasian kaupungit ovat jättäneet jälkimaailmalle, huomaa, että kysymyksessä olevan jumalattaren pyhäköt ovat aikoinaan täällä olleet jokseenkin yleisiä. Varmaankin muinaisten heettiläisten verraten korkea kulttuuri on osaltaan ollut omiansa kohottamaan jumalattaremme arvovaltaa Vähän Aasian erirotuisten ja -kielisten kansojen keskuudessa.

Täydellisesti näiden seutujen "suurta äitiä" muistuttava jumaluusolento tavataan myös kanaanilais-seemiläisten kansain uskomuksista. Eri seemiläismurteissa on jumalattarellamme samasta sanajuuresta johtuva nimi, kuten babylonilainen Ishtar, syyrialainen Astarte y.m. osoittavat. Lukuisista Palestiinassa löydetyistä kuvista huomaa, että hän on ollut täällä yleisesti tunnettu jo esi-israelilaisena aikana. Foinikian rannalla Byblos kaupungissa oli yksi tämän jumalattaren tunnetuimpia pyhäkköjä, joka paikkakunnan kuuluisuutena on jättänyt muistomerkkinsä sikäläisiin rahoihinkin. Tässä temppelissä harjoitettua palvontaa selostaa Lukianos teoksessaan "De dea Syria". Foinikialaisten siirtolaisten mukana levisi Astarten palvelus jo varhain Kyproon, missä Paafos kaupunki oli sen keskuksena ja useihin muihin Välimeren seutuihin, vieläpä kaukaiseen Kartagoonkin. Viimeksimainitun kaupungin Taanit nimistä "suurta äitiä" roomalaiset sanoivat "taivaalliseksi", hänellä on helmassaan aurinko ja kuu. Puoliympyrää hänen päänsä yläpuolella on selitetty eläinradaksi. Muinaislöytöjen ja vanhojen tietojen perustalla ovat tutkijat yleisesti omaksuneet käsityksen, että Vähän Aasiankin äitijumalatar, jonka muistomerkkejä on tavattu enimmäkseen tämän suuren niemimaan rannikkokaupungeista, on, kuten häntä esittävät kuvat sekä häneen liittyvät uskomuksetkin osoittavat, idästä päin tulleiden sivistysvirtauksien tuoma. Tätä olettamusta ei mitenkään voi kumota se seikka, että tuo "suuri äiti" vieraaseen seutuun saavuttuaan siellä mahdollisesti on sulautunut johonkin paikalla ennen palvottuun, tätä jossain määrin muistuttavaan jumaluusolentoon.

Seuraamme näinollen äitijumalatartamme etu-Aasian muinaisten sivistyskansain keskuuteen, missä hänen mahtiaan ja merkitystään todistaa ennenkaikkea se, että hän yleisen babylonialais-assyyrialaisen käsityksen mukaan oli aivan erikoisasemassa muihin lukuisiin jumalattariin verraten, jotka useimmiten olivat ainoastaan miespuolisen vastineensa varjomaisia seuralaisia. Mutta samalla tämä kunniakas asema on ollut syynä siihen, että hänen personaansa on aikojen kuluessa liittynyt mitä erilaisimpia, joskus keskenään ristiriitaisiakin uskomuksia ja kuvitteluja. Sen vuoksi on sen kysymyksen ratkaisemista, mikä tämä ihmeellinen "äiti" alkuaan on ollut, pidetty yhtenä uskonnontutkimuksen vaikeimmista tehtävistä.

Myöhemmin on jumalatartamme kuviteltu m.m. kuunhaltiattareksi, hänen kuvissaan kun usein esiintyy kuukin, mutta mitään suoranaisia todistuksia siitä, että häntä ja kuuta todella alkuaan olisi pidetty samana olentona, ei ole olemassa. Ei hän myöskään ole ollut auringonjumalatar. Babylonilaisten Ishtarilla on kyllä ollut taivaalla erikoinen edustaja, m.m. Venus tähti, ja on tätä tähteä nimitetty hänen nimelläänkin, mutta itämaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei tämäkään kuvittelu ole alkuperäinen. Ei häntä myöskään, vaikkakin häntä usein palvotaan "jumalainäitinä" ja "taivaanhaltiattarena", voi pitää itse taivaan elollistamisesta sekä sen naispuoliseksi kuvittelemisesta syntyneenä olentona, jommoisena egyptiläisten Nut esiintyy. Vaikeata on myös nähdä hänessä vain tavallista maan, metsän tai veden haltiaa sellaisena, kuin useimmat luonnonkansat ovat niitä palvoneet, sillä mitenkä hän tässä tapauksessa olisi voinut kohoutua siihen huomattavaan asemaan ja arvovaltaan, mikä hänellä todellisuudessa on ollut.

Kaukaisimpana historiallisena aikana esiintyy jumalattaremme muinaisilla sumerilaisilla, joiden sivistyksen perijöitä seemiläiskansat ovat olleet. Täälläkin jumalattaremme, samalla kun hän oli suuri synnyttäjätär, oli myös suuri elättäjätär. Sumerilaiset nimittivät häntä Ninharsag. Heidän vanhin valtakautensa, jolta kirjallisia muistomerkkejä on olemassa, oli loistavimmillaan Eannatum kuninkaan hallitessa Lagash nimisessä kaupungissa, ja jo silloin kerrotaan täällä Ninharsagia palvotun. Eräässä muistokirjoituksessa, missä mainitaan useita jumaluusolentoja, joiden etunenässä esiintyy ylijumala Enlil, on Ninharsag jo toisella sijalla. Tämän kirjoituksen aloittavat seuraavat sanat:

"Eannatum Lagashin kuningas, jolle voiman on antanut Enlil, jota pyhällä maidollaan on ruokkinut Ninharsag".

Kun sumerilaiset suurten valtiollisten vastoinkäymisten jälkeen saattoivat seemiläisen akkadialaisvallan kukistuttua uudelleen itsenäisemmin kehittää yhteiskunnallisia olojaan, muodostuu heidän keskuudessaan ruhtinaskuntia, joista huomattavimpia oli juuri Lagash, missä Gudea-nimisen ruhtinaan hallitessa vanha sumerilainen kulttuuri kohoaa huippuunsa. Suurelta osaltaan tämä oli uskonnollista laatua, joten ymmärtää, miksi vanhoille jumalille aletaan jälleen rakentaa uusia pyhäkköjä. Eräässä muistokirjoituksessa, jossa luetellaan ne jumalat, joille Lagashin ensimäinen ruhtinas rakennutti temppeleitä, 011 Ninharsag aivan ensi sijalla: "Ninharsagille, jumalien äidille, rakensi hän temppelin Girsuun." Myöskin Gudea pitää kunnianasianaan rakentaa Ninharsagille temppelin. Sitä esittävässä kirjoituksessa mainitaan, mitenkä hän tuotti Maganin vuorelta dioriittikiveä, josta jumalattaren kuvapatsas hakattiin. Patsasta pyhäkköön asetettaessa antoi ruhtinas Ninharsagille seuraavan juhlallisen nimen: "Jumalatar, joka taivaassa ja maassa säätää kohtalon, Nintud, jumalien äiti, pidentäköön Gudean elämää, joka on rakentanut temppelin."

Mainitun pitkän nimen sanoista käy siis ilmi, että sumerilaiset kuvittelivat tätä jumalatarta m.m. _kohtalon määrääjäksi_. Nintud, joka toisinaan esiintyy yksinäänkin Ninharsagin toisintonimenä, merkitsee synnyttäjätärtä. Sumerilaisten paratiisitarun muistomerkeissä tapaamme tämän jumalattaren myös jonkinlaisena luojana. Lukuunottamatta kertomuksia, joissa Ninharsagin luomistoimintaa kuvataan havainnollisesti esitettynä siten, että hän muodostaa ihmiset savesta ja senjälkeen elävöittää ne, on olemassa toisiakin, joissa hän esiintyy, niinkuin hän itse asiassa onkin, suurena synnyttäjättärenä. Vedenpaisumustarussa hän ilmaisee surunsa ihmiskunnan perikadon johdosta ja kääntyy ylijumalan Enlil'in puoleen valittaen: "Minä, Ninharsag, synnytin sinulle lapsia ja mikä on minun palkkani?" Epäilemättä on siis Ninharsag jo alusta alkaen sumerilaisten käsityksen mukaan ollut ihmissuvun ja varmaankin myös koko luomakunnan "suuri äiti".

Mahdollisesti häntä, mutta ainakin hänen vastinettaan babylonilais-seemiläisten Ishtaria, esittävät nuo Kaksoisvirranmaasta löydetyt äitijumalattaren kuvat, joissa hänellä toisinaan on äitiyden merkkinä pieni lapsikin sylissään. Muuan kuva esittää hänet istumassa elämänpuun juurella. Kasvillisuuden yhteyteen asettaa hänet myös hyvin vanha korkokuva, jossa alaston pappi uhrikannu kädessään kastelee jumalattaren edessä olevaa maljakkoa, missä on taatelipuun oksa riippuvine hedelmineen. Itse jumalatar istuu vuorella, jommoiseksi koko seutukin kuvataan. Asiantuntijat näkevät viimeksimainitun kuvan esittämässä hedelmällisyydenjumalattaressa juuri Ninharsagin, jonka nimikin "vuoren herratar" osoittaa, että häntä on kuviteltu vuorella asuvaksi samoinkuin sitä miespuolista jumalaakin, Enliliä, johon tämä jo sumerilaisten uskomuksissa verraten itsenäinen jumalatar näyttää olleen jossakin suhteessa. Olemme ennen huomauttaneet, että tuon miespuolisen jumalan toisintonimi "suuri vuori" ilmeisesti tarkoittaa tarunomaista maakehän keskusvuorta, josta tehtiin tornimaisia kuvia. Osoituksena siitä, että kysymyksessä olevien jumaluusolentojen ajateltiin olevan suhteessa toisiinsa, josta on useitakin todistuksia olemassa, esitettäköön tässä ainoastaan seuraavat Nintudille omistetun hymnin sanat: "Suuri vuori Enlil tarttui hänen (jumalattaren) käteensä, Nintud puhui ilomielin lehmien ja niiden vasikkain puolesta, tuo laupias Nintud Keshin suuri hallitsijatar".

Tuntuu yllättävältä, että näitä kumpaakin suuresti muistuttavat jumaluusolennot ovat vielä meidän päivinämme keski-Aasiassa palvonnan kohteina. Kun Altain tatarit kukkien puhjetessa viettävät keväistä uhrijuhlaansa muistelevat he maanhaltian ohella kahta omituisilla nimillä varustettua jumaluusolentoa, nim. "Sumer-vuorta" ja "Maitojärveä". Edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento. Hyvin yleisiä altailaisten rukouksissa ovat sanat: "Sumer-vuori isämme, Maitojärvi äitimme." Sumer-vuoren, josta jo on ollut puhe, voimme tässä syrjäyttää, sitävastoin on meidän kohdistettava huomiomme tuohon ihmeelliseen "äitiin". Osoituksena siitä, että tämä suuri jumalatar, jota kuvitellaan kaiken elämän synnyttäjäksi, on aikoinaan ollut tunnettu verraten laajalla alueella turkkilais-tatarilaisten kansain keskuudessa, on m.m. se tosiasia, että "Maitojärvi-emo" esiintyy Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalain luettelossa. Mutta mainittujen kansojen käsityksen mukaan tämä jumaloitu, tarunomainen järvi sijaitsee, kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, maan navalta tai maakehän keskusvuorelta nousevaksi kuvitellun elämänpuun juurella. Eräät Altain heimot, jotka sijoittavat paratiisin kolmanteen taivaaseen, puhuvat siellä olevasta "maitojärvestä", mistä synnynhaltia Jajutsi ('Säätäjä') ottaa "elämänvoimaa joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan". Tshuvassit uskovat, että lapsien sielut tuodaan maan päälle taivaan paratiisista.

Tällainen kuvitelma ei ole kotoperäinen turkkilais-tatarilaisilla kansoilla, vaan heille valmiina muualta kulkeutunut. Esikuvan kysymyksessä oleville uskomuksille löydämme lähinnä muinaisiranilaisten paratiisitaruista, missä Maitojärvi-emoamme vastaa maakehän keskusvuorella elämänpuun alla päilyvä Ardvisura-järvi. Että iranilaisetkin ovat kuvitelleet tätä paratiisijärveä naispuoliseksi synnynjumalattareksi, ilmenee monella tavalla heidän uskomuksistaan. Jumalattarena tämän järven nimi on Ardvisura-anahita (puhdas, tahraton Ardvisura) tai ainoastaan Anahita, johon nimeen siis jo sisältyy käsitys äitijumalattaren _neitsyydestä_. Persialaisten pyhä kirja, Avesta mainitsee, mitenkä häntä on palvottu kaikenlaisen elämän synnyttäjättärenä. Yhtä paljon hän huolehtii ihmisten ja eläinten lisääntymisestä kuin kasvillisuuden karttumisesta. Hän puhdistaa miesten siemenen sekä siistii ja hoitaa naisten kohdut, tuottaapa vielä maidonkin heidän rintoihinsa. Runoissa häntä ylistetään komeavartaloiseksi, kukkeapoviseksi naiseksi.

Mitenkä huomattava tämä muinaisiranilaisten "suuri äiti" on ollut, osoittaa parhaiten se seikka, että mitä erilaisimmat heimot ja rodut kotimaan ulkopuolellakin ovat häntä palvoneet, ja että hän on voinut sulkea vaikutusvaltansa piiriin paitsi suuret alat keski- ja pohjois-Aasiaa, vielä joukon itä-Europankin kansoja. Eräät suomensukuisetkin heimot ovat päässeet tämän armollisen äitijumalattaren turviin. Tsheremissit nimittävät häntä "suureksi syntyemoksi", myöskin votjakit ja mordvalaiset ovat hänet tunteneet, vieläpä pohjois-Siperiassa asuvat vogulit ja ostjakitkin ovat hänelle uhria kantaneet. Samalla kun hän on suuri synnyttäjätär, jonka ostjakit toisin paikoin kuvittelevat asuvan taivaan seitsenkerroksisella vuorella, missä hän seitsemää kehtoa heilahuttamaila valmistaa syntyvien sieluja, on hän myös ihmisten elinijän ja kohtaloiden määrääjä. Pohjois-ostjakit sanovat, että hän lapsen syntyessä merkitsee "kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirteiseen seitsenoksaan" syntyneen elämänsuunnan, onko ihminen maan päällä elävä rikkaasti vai köyhästi, onko hän yrityksissään onnistuva vai onko hän oleva onnettomuuksien uhri. Vanhojen lähteiden mukaan ovat ostjakit palvoneet häntä, kuten äitijumalatarta ainakin, lapsen kera kuvattuna. Heidän kansanrunoudessaan puhutaan paljon tämän sankarillisesta pojasta, "Maailmaa katsovasta miehestä". Joskus hänet mainitaan vielä taivaanjumalan puolisona sekä "jumalanpoikien" äitinä.

Tuo "kultakirjainen seitsenoksa", johon jumalattaremme merkitsee ihmisen elämänvaiheet jo hänen syntyessään, tarkoittaa epäilemättä itse seitsenoksaista elämänpuuta, jonka juurella sekä iranilaisten äitijumalatar että jakuttienkin y.m. vastaava haltiatar oleksii. Samanlainen mielikuva kohtaa meitä muinaisessa Egyptissä, missä kohtalonjumalatar useissa kuvissa esitetään suuren, taivasta kuvaavan puun juurella piirtämässä puun lehviin faraoiden nimiä ja heidän elämänsä vaiheita. Päättäen siitä, etteivät ostjakit, kirjoitustaitoa vailla ollen, itse ole kyenneet luomaan tätä kuvitelmaa, eivätkä myöskään ole voineet saada sitä suoraan Egyptistä, on ilmeistä, että etu-Aasiankin kirjoittajakansoilla on täytynyt olla vastaava mielikuva.

Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös _elättäjättärenä_. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata". Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät "sooma-virraksi" (soma-dhara).

Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.

Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: _Anaïtis_. Kuitenkin vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.

Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?

Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena. Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa, maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava", "medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa, missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".

Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia. Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen liittyvissä tavoissa.

Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä _naishahmoiset_ kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin _lehmää_ muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on _käärmeen_ muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on. Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan mitä läheisimmässä suhteessa maahan.