Part 3

Vaikkakin tuon ihmeellisen, kosmillisen vuoren kuvitelma, kuten itse vuoren nimikin todistaa, on Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus tullut turkkilais-tatarilaisille kansoille toistakin tietä. Epäilemättä Persiasta peräisin on Altain tatarien tarustossa esiintyvä Sürö ('majesteetti')-vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan asuvan tällä taivaallisella vuorella ja joiden nimitys _kudai_ on persialainen lainasana. Että käsitys taivaanvuoresta on ollut tunnettu kaukana Europassakin, osoittaa Skandinavien tarustossa esiintyvä Himinbjorg ('taivaanvuori') sekä seuraava suomalainen tulensyntyruno:

"Miss' on tulta tuuiteltu, raaputettu valkeata? Tuolla taivahan navalla, kuulun _vuoren_ kukkulalla".

Vertaillessamme yllämainittuja kansan suussa eläviä perinnäistietoja keskenään huomaamme niissä kaksi pääkuvittelua, joko tämä maailmanvuori on ainoastaan maakehän keskellä sijaitseva, taivaan huippua hipova jättiläisvuori, joskus semmoisena myös itse taivaaseen siirtynyt, tahi on taivaankupu kokonaisuudessaan kuviteltu vuoreksi. Mikäli näillä mielikuvilla ei ole eri alkuperää, on todennäköisintä, että jälkimmäinen on edellisestä kehittynyt. Ainakin muinaisajan kansain maailmanvuoret, kuten intialaisten Sumeru ja iranilaisten Hara-berezaiti, ovat olleet maakehän keskusvuoria. Bundehesli selittää, mitenkä kaikki tähdet, sekä kiinto- että kiertotähdet, liikkuvat viimeksimainitun vuoren ympäri, johon ne aivan kuin maailmanpaaluun ovat siteillä kiinnitetyt. Mielenkiintoisella tavalla yhdistää kummankin kuvittelun kiinalaisissa kuvissa esitetty Sumeru, jossa tämä vuori muistuttaa tuntilasia ollen keskikohdalta verraten hoikka, mutta laajeten sekä alas että ylöspäin; vuoren yläosa leviää maata kattavaksi taivaaksi. Vielä omituisempia muodostuksia näemme japanilaisten taiteessa, missä tämä ohuenlainen keskusvuori määrättyjen välimatkojen päässä leviää kuvastamaan eri taivaankerroksia. Tällaisena Sumeru muistuttaa enemmän puuta kuin varsinaista vuorta ja on omiansa luomaan valoa siihen, mitenkä oksallinen maailmanpuu on saattanut maailmanpatsaasta kehittyä.

Muuan keski-aasialainen taru sijoittaa tälle korkealle, koillisessa (pohjosessa) olevalle, kolmiporraksiselle keskusvuorelle vielä mahtavan maailmanpuun. Että tätä porrasvuorta on kuviteltu nelisivuiseksi, osoittaa m.m. se, että sen huipulla, missä tuo jättiläispuu sijaitsee, on "neliönmuotoinen alue". Lisäksi sanotaan keskusvuoren sivuilla olevan neljä kumpua, joita nimitetään neljäksi maanosaksi, jommoisia intialaiset kuvittelivat olevan Sumerun ympärillä, yksi kullakin ilmansuunnalla. Mitenkä suuremmoinen näköala aukenee tuon korkealla vuorella olevan maailmanpuun latvasta, ilmenee jo siitä, että sieltä katsoen, kuten tarumme huomauttaa, valtameressä uiva maa näyttää pieneltä kuin hevosen kavio. Puun korkeutta kuvaa lisäksi käsitys, että jos sen latvasta heittää alas härän kokoisen kiven, ennättää se maahan vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillävälin pienentynyt lampaan kokoiseksi.

Kohoten maakehän navalta ja ylettyen pohjantähden äärillä olevaan taivaannapaan muodostaa siis tämä aasialainen maailmanvuori jonkinlaisen taivaan ja maan yhdyssiteen. Jos me palautamme muistiimme ne tähän useampikerroksiseen tai -porraksiseen keskusvuoreen liittyvät uskomukset, jotka sille ja maailmanpatsaalle ovat yhteisiä ja alamme mielessämme kuvitella, että muinaisajan ihmiset olisivat ryhtyneet havainnollisesti esittämään tätä keskusvuortakin, kuten he ovat tehneet kuvia sekä maannavasta että maailmanpatsaasta, millaiseksi ajattelisimme heidän sen hahmoitelleen? Emmekö juuri sellaiseksi kuin mitä nuo jättiläistornit Kaksoisvirranmaassa osoittavat? Ainoastaan tällaisen aatteen elähyttäminä nuo ihmeelliset tornit sekä ulkomuotoineen että myös niihin liittyvine nimineen, kuten "taivaan ja maan perustuksen talo" ja "taivaan ja maan yhdysside", saavat tyydyttävän ja tieteellisesti pätevän selityksen. Yhtä luonnollinen on tällöin myös niiden nimityksenä "vuori", joksi keskiaasialaiset Babelin tornin rakentamista selostavat tarut tätäkin tornia nimittävät, samalla kun ne nimittävät sitä "taivaaksi".

Yleinen usko, että Jumala tai jumalat asuvat tämän keskusvuoren huipulla selittää myös, minkävuoksi muinaisbabylonilaiset torninsa huippuun rakensivat temppelin, mutta ei sekään ajatus, että torni sellaisenaan on saattanut kuvata jotakin jumaluusolentoa, kuten "suureksi vuoreksi" nimitettyä Enlil'iä, ole keski-Aasiassa vastinetta vailla, sillä täälläkin asuvien kansojen kuulemme puhuvan "Sumer-vuori-isästä", jota uhrijuhlissa rukoillaan aivan kuin Taivaan jumalaa. Tämä ei ole sen odottamattomampaa kuin se että ostjakit, muinaisegyptiläiset y.m. ovat personoineet maailmanpatsaan.

Pisimmälle kehitettynä esiintyy maailmankuva, jonka keskuksen muodostaa Sumeru-vuori, buddhalaisuuden mukana keski- ja itä-Aasiaan tulleissa opeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on maailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt. Keskusvuoren korkeus on 80.000 pkm valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä syvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen päällä, jota taas vuorostaan kannattaa kilpikonna. Sumerun ympärillä sijaitsee seitsemän kehänmuotoista "kultaista" vuorijonoa, jotka tästä ja toisistaan eroittaa seitsemän merta. Luonnollisesti ovat nämä meretkin renkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse keskusvuorta, sitä korkeampia ne ovat. Ensimäinen 40.000 pkm, toinen 20.000, kolmas 10.000, neljäs 5.000, viides 2.500, kuudes 1.250 ja seitsemäs, eli äärimäinen 625 pkm. Samoinkuin korkeus on vuorten välinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä etäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimäisen vuorikehän etäisyys keskusvuoresta on yhtä monta pkm kuin itse keskusvuori on korkea eli siis 80.000 pkm. Toisen etäisyys taas ensimäisestä ympärysvuoresta yhtä suuri kuin tämän korkeus eli siis 40.000 pkm. Ja niin yhä edelleen. Kaikkien yllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta äärimäistä vuorikehää ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää "rautainen" 312 1/2 pkm korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas, jonka ympärysmitta on 3.602.625 pkm ja joka sijaitsee 322.000 pkman etäisyydessä lähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman ulkoreunan. Tuon suolaisen valtameren ympärysmitta on 3.600.750 pkm.

Itse Sumeru-vuori on huipusta jonkun verran katkaistun pyramiidin muotoinen. Sen meren tasalla olevan aseman ympäryspiiri on 2.000 pkm ja huipun pinta-alan 3 1/2 pkm. Pyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla sivupinnoilla on kullakin oma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki on sininen, läntinen punainen, pohjoinen keltainen ja itäinen valkoinen. Näiden eri värien selitetään johtuvan Sumerun sivupintoja verhoavasta jalokivi- tai metallipeitteestä. Sen eteläisellä kyljellä välkkyy muuan siniseltä siintävä ja läntisellä punaiselta hohtava jalokiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta taas on kultaa ja itään päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat värityksensä vastaavalla ilmansuunnalla sijaitsevalle maailmanosalle. Senvuoksi nimitetäänkin etelää siniseksi, länttä punaiseksi, pohjosta keltaiseksi ja itää valkoiseksi ilmansuunnaksi.

Kullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen maanosa, joita näinollen on neljä eli yhtä monta kuin eräissä jo ennenmainituissa taruissa. Nämä maanosat kuvitellaan suuriksi saariksi, joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari, joten noiden maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on 12. Epäilemättä tässä käsityksessä, joka ei voi perustua minkäänmoisiin maantieteellisiin tosiasioihin, kuvastuu kosmologinen, eläinradan 12:nteen kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat etu-Aasian kansat jo ammoin kuvitelleet "taivaan maaksi". Kuten ylhäällä on alhaallakin 12 maata.

Noissa neljällä taholla olevissa maanosissa asuvat olennot eroavat toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen eli sen maanosan asukkailla, johon alkuaan Intia, myöhemmin monet muut maat sisältyvät, on soikeat kasvot, läntisen pyöreät, pohjoisen neliönmuotoiset ja itäisen kuun sirppiä muistuttavat kasvot. Itse maanosatkin ovat saman muotoiset.

Tämä maailmankuva, joka vallitsee Tibetissä y.m. buddhalaisuuden piirissä, kätkee juurensa kauas muinaisuuden hämärään. Omituista on, että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan paitsi Aasiassa myös eräillä Pohjois-Amerikan intianiheimoilla. Luonnollisesti saattavat eri ilmansuuntien värit kuitenkin vaihdella eri kansoilla. Kiinalaiset kuvittelevat itää siniseksi, etelää punaiseksi, länttä valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Amerikkalaisten pääilmansuuntien värit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja sininen tahi musta, valkoinen, punainen ja sininen (vihreä). Tällaisella värikuvittelulla näkyy olleen vastineensa myös etu-Aasian sivistyslähteillä.

Samaten nuo yllämainitut "seitsemän kultaista" vuorikehää, jotka tarkoin määrättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen kohtisuorassa olevaa keskusvuorta, vastaavat etu-Aasian muinaisten sivistyskansain käsitystä seitsemästä kiertotähtikehästä, joiden keskeisiä mittasuhteita Etemenanki-tornin rakennuskaavassa mainitut mittasuhteet ilmeisesti kuvastavat. Aivan kuin olettamamme muinaisbabylonilaisten temppelitornit pyrkivät myös buddhalaisten pagodit noita jonkun verran horjuvia mittasuhteita noudattamalla olemaan jumalten asuman keskusvuoren maallisia esikuvia. Mutta suorastaan keinotekoisen vuorenkin muodossa, jommoisia Intian kuninkaat rakennuttivat, on pyhää Merua palvottu. Muuan sellainen vuodelta 1027 on Benares kaupungin läheisyydessä. Nämäkin tosiasiat ovat siis omiansa luomaan valoa babylonilaisten temppelitornien hämärään alkuperään.

ELÄMÄNPUU.

Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämänpuun keskelle paratiisia.

1. Moos 2:9.

Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo mainitaan, sitä sanotaan _elämänpuuksi_.

Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen taru, mitenkä "_maan navalla_, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun, jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla. Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen, seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.

Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta, korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim. Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.

Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä, että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen, järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat "taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan, ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:

"Kahdentoista taivaan puhki kasvaa vuoren kukkulalla koivu ilman auterissa. Kultaiset on koivun lehdet, kultainen on koivun kuori, maassa juurella sen allas täynnä _elämän_ on _vettä_, altahassa kultakuppi..."

Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä, vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.

Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta. Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.

Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien kansanrunoudessa.

Kahdeksanreunaisen maan _keltaisella navalla_, niin kertoo muuan sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.

Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.

Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä paikassa, _maan navalla_, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu keskusteli taivaallisten kera.

Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja _jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä_. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria.

Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."

Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno, maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli, rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.

On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi" y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.

Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar, "valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin, muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.

Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja _elämänpuun keskelle paratiisia_." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran ... molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.

Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin, samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen, että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden, voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.