Part 1

ELÄMÄNPUU

Uskontotieteellisiä tutkielmia

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

Alkulause. Johdanto. Maailmanpatsas. Babelin torni. Elämänpuu. Paratiisin virrat. Äitijumalatar. Elämänlanka. Kohtalo.

ALKULAUSE.

Olen tähän asti julkaisemissani uskontotieteellisissä tutkimuksissa liikkunut etupäässä aloilla, jotka koskevat suomalais-ugrilaisia kansoja. V. 1917 tekemäni matka pohjois-Siperiaan ulotutti työmaani turkinsukuistenkin kansojen keskuuteen, joiden henkistä kulttuuria eräs piakkoin ilmestyvä esitykseni kuvailee. Mutta täällä "itäisillä mailla" aukeni eteeni paljoa suurempikin maailma, joka ei ole voinut olla luokseen houkuttelematta. Osoituksena siitä ovat seuraavat tutkielmat.

Samalla kun olen tämän teoksen kirjoittanut suurta yleisöä varten, olen pitänyt tarpeellisena liittää esityksen loppuun myös tutkijain kaipaamia lähdeviittauksia. [Ei mukana tässä laitoksessa.]

Helsingissä jouluk. 1 p:nä 1920.

Tekijä.

Johdanto.

Kaiken keskus, mik' on se?

J.H. Erkko.

Kun Kopernikus 1543 julkaisi teoksensa, jossa hän rohkeni esittää ajatuksen, ettei maa ole maailman keskus, vaan että se muiden pallonkaltaisten kiertotähtien tavalla kulkee renkaanmuotoista rataa auringon ympäri, kohtasi häntä ankara paheksumisen myrsky. Ei ainoastaan katolinen kirkko tuominnut tätä "mahdotonta, väärää ja harhaanviepää" oppia, vaan Lutherkin piti sen keksijää "narrina, joka tahtoi kääntää ylösalaisin koko astronomisen tieteen". Ajan ankarat arvostelut johtuivat pääasiallisesti siitä, että tämä kumouksellinen keksintö soti raamatun kirjoissa vallitsevaa käsitystä vastaan, mutta se oli samalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä ammoisista ajoista asti on ollut ihmisen maailmankatsomukselle ominaista.

Kaikista ennakkoluuloista ja niihin liittyvistä tunteista huolimatta pääsi Kopernikuksen keksintö pian oikeuksiinsa. Tiedon maailmassa tapahtui suuri, säälimätön vallankumous, joka oli aukova uudet urat tuleville tutkijoille. Tuo vanhan ajan katsantokanta osoittautui perustuvan vain pettävään harhanäkyyn ja oli sellaisena täydellisesti hyljättävä. Näin sai sortua ikiajoiksi se maailmankaikkeuden komea rakennelma, jota oli luotu vuosituhansien kuluessa ja jonka kehittämiseen muinaisajan sivistyskansat olivat uhranneet kaikki älylliset lahjansa. Voimme verrata tätä taivaan korkeuksiin ylettyvää, taitehikkaasti kehitettyä haaverakennusta itämaisen tarun Babelin torniin, joka nyt yhdellä iskulla oli syösty raunioiksi. Mutta harhapäätelmiinkin perustuen on tähän menneen ajan maailmankuvaan sisältynyt ihmiskunnan ihmeellisimpiä uskomuksia ja unelmia, joiden ei soisi koskaan tykkänään joutuvan unhoon.

Vaikkakin suotuisissa olosuhteissa pisimmälle päässeet kulttuurikansat ovat tuon Europassa vielä keskiajalla vallinneen maailmankuvan varsinaiset kehittäjät, kätkeytyvät sen alkuaiheet kuitenkin epäilemättä jo verrattain varhaiskantaiseen ajatteluun. Itse muinaisajan sivistyskansojenkin uskomuksissa huomaa erinäisiä kerrostumia ja rinnakkaiskäsityksiä, jotka ilmeisesti ovat eri aikakausilta polveutuvia muistomerkkejä. Ryhtyessämme seuraavassa esittämään eräitä tämän maailmankuvan merkillisimpiä piirteitä on meidän senvuoksi kohdistettava katseemme myöskin alemmalla sivistystasolla elävien kansojen vastaaviin kuvitelmiin.

Yksinkertaisin ja samalla varhaisin on se kuva kaikkeudesta, jota rajoittaa ainoastaan alhaalla maa ja ylhäällä korkea, salaperäinen taivas. Luonnonihminen ei syvenny pohtimaan niiden syntyä. Samoinkuin taivas on maakin aina ollut olemassa, tosin ne tuon varhaiskantaisen käsityksen mukaan näyttävät aikaisemmin olleen lähempänä toisiaan ja vähitellen pienestä alusta, kuten kaikki luonnossa, kasvaneen yhä suuremmiksi, jommoisia ajatuksia on muistiinpantu kaukanakin toisistaan elävien kansojen keskuudessa, mutta kaikki varsinaiset luomistarut ovat vasta myöhemmän kehityksen tuotteita. Aivan itsestään eri tahoilla on syntynyt myös maan ulkopiirin kuvittelu joko ympyränmuotoiseksi, mikä on yleisintä ja jommoisena maahan laskeutuva taivaanranta häämöittää katsojan silmään, tai neli-, myöhemmin kahdeksankinnurkkaiseksi ilmansuuntien mukaan. Varhain on merenrantalaisilla vielä saattanut herätä käsitys suuresta maata ympäröivästä merestä, joka kiinteästi on liittynyt m.m. eräiden intiaaniheimojen, mutta ennenkaikkea itämaiseen maailmankuvaan. Tällöin aletaan ihmisten asuma, litteäksi kuviteltu maa sijoittaa tuon suuren alkumeren helmaan. Sitä seuranneisiin kysymyksiin, mitenkä maa siihen on ilmaantunut ja mikä estää sitä syvyyteen vajoamasta, ovat eri kansojen tarut kukin omalla tavallaan pyrkineet vastaamaan. Pohdinnan alaisena on aikojen kuluessa lisäksi ollut maanalainen maailma, vainajien tyyssija, mutta eniten tuossa menneen ajan maailmankuvassa kiinnittää mieltämme itse kaikkeuden keskus, johon on liittynyt niin monien kauniiden mielikuvien värittämiä käsityksiä.

Mikä on kohdistanut ihmisten huomion kuvittelemaan tällaista kaiken olevaisen keskusta?

Laajan vertailuainehiston perustalla rohkenemme väittää, että sen on aiheuttanut lähinnä tähtitaivaan säännöllinen, vuorokautinen liike pohjantähden kohdalla olevan taivaannavan ympäri. Tämän herkeämättä kiertävän liikkeen syytä, jonka me tiedämme aiheutuvan siitä, että maapallo päinvastaiseen suuntaan kiertyy akselinsa ympäri, ei ihminen alkuaan ole tuntenut, mutta jo varhain hän on keksinyt taivaalla tuon ihmeellisen keskuspisteen. Kuten amerikkalainen tutkijatar Zelia Nuttall huomauttaa, on tämän havainnon merkitys ollut aavistamattoman suuri ihmiskunnan sivistyshistoriassa. Vähitellen vuosituhansien kuluessa se on kannustanut ihmistä, joka alkuaan on nähnyt ympärillään vain satunnaisesti vaikuttavia voimia ja tuntenut olevansa kaikenlaisten oikullisten henkien hallittavana, etsimään luonnosta suurta, yhtenäistä, lainalaista maailmanjärjestystä. Erikoisesti on otava, joka säännöllisesti kiertää pohjantähteä ja joka ei milloinkaan häviä näköpiiristä taivaanrannan taakse, puhunut ihmisille ihmeellistä kieltään. Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikkikin pohjoisen pallonpuoliskon kansat ovat olleet "otavaista oppimassa". Paitsi yön kiitävien hetkien mittaajana on tätä tähtikuviota pidetty vuodenaikojenkin määrääjänä. "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin", sanoivat muinaiset kiinalaiset, "on kevät koko maailmassa, kun se viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää pyrstönsä pohjosta kohti, on talvi koko maailmassa." Siitä asennosta, jossa otava eri vuodenaikoina on pohjantähteen, johtaa yllämainittu tutkijatar meilläkin tunnetun hakaristin alkuperän, mikä elämän vertauskuva ja "vuoden merkki" on ollut hyvin yleinen sekä intiaanien että useiden muidenkin pohjoisen pallonpuoliskon, kansojen taiteessa.

Mutta juuri se seikka, että otava ja muut kiintotähdet lakkaamatta kiertävät pohjantähteä, on ollut omiansa kohottamaan tämän taivaalla muita ylempänä olevan tähden arvoa. Siitä kehittyy helposti taivaan korkein olento tai sijoitetaan taivaan ylijumala pohjantähden äärille. Useiden intiaaniheimojen käsityksen mukaan on tuo taivaan "liikkumaton tähti" muiden tähtien päällikkö. Meksikon aztekit pitivät sitä korkeampana ja mahtavampana olentona kuin itse aurinkoa. Muidenkin maanosien jumalamaailmassa näyttää tällä tähdellä olleen aivan erikoinen asema. Niinkin alhaisella sivistystasolla elävän kansan, kuin tshuktshien pääjumala on pohjantähden jumala puhumattakaan kulttuurikansoista, kuten kiinalaisista, jotka ammoisista ajoista asti ovat palvoneet pohjantähteä "taivaan suurena hallitsijana", tai muinaisbabylonilaisista, jotka sijoittivat ylijumalansa Anun istuimen kaikkeuden korkeimmalle huipulle eli taivaannavalle. Ja mistä muualta olisivatkaan ihmiset voineet löytää sille jumaluudelle, joka itse on ikuinen ja muuttumaton, sen vankempaa ja ikuisempaa asuntoa tai istuinta, josta hänen silmäyksensä saattaa tunkeutua yli kaiken olevaisen ja josta hän kaikkinäkevänä parhaiten voi ohjata ja johtaa monenlaisten muutosten ja vaihtelujen alaista maailmaa? Mutta ne mielikuvat, jotka liittyvät tällaiseen luonnon korkeimman ja kaikkeuden keskeisimmän olennon käsitteeseen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen luojaan ja ylläpitäjään, ovat ilmeisesti kehittyneet käsikädessä niiden huomioiden syventyessä, joita ihmiset ovat tehneet juuri pohjantähdestä. Niinkuin tämä tähti jo varhain on ollut vaeltajan varmimpana oppaana, on myös siihen liittyvä jumaluus enemmän kuin mikään voinut herättää ihmisrinnassa turvallisuuden ja luottamuksen tunteita.

Mutta monella muullakin tavalla on tämä taivaan keskuspiste askaroittanut ihmisen ajatusta, mikä ilmenee niistä mielenkiintoisista kuvitelmista, joita eri aikoina on luotu vastaamaan kysymykseen, millainen tuo keskus, jonka ympäri taivaankaikkeus kiertää ja josta tähdet näyttävät olevan riippuvaisia, itse asiassa on. Yhtä uteliaita ovat ihmiset ajatuskykynsä kasvaessa olleet tietämään, mikä vaikutus taivaan säännöllisellä liikkeellä on luontoon ja elämään, ja eritoten, mikä tehtävä on noilla omituisilla aurinkokuntaamme kuuluvilla kiertotähdillä, jotka näyttävät kulkevan maan yli ikäänkuin eri kehissä omia ratojaan. Mutta ennenkaikkea, missä suhteessa itse taivaankeskus on ihmisten asumaan maahan.

Viimeksimainittu kysymys on herättänyt ajatuksen jonkinlaisesta taivaannavan vastineesta maankin päällä siinä maakehän keskuspaikassa, joka on kohtisuorassa taivaannapaan ja jota huomattavan asemansa vuoksi on kuviteltu aivan erikoisluontoiseksi. Siten on maankin "napa" samoinkuin taivaan keskus joutunut näyttelemään varsin merkille pantavaa osaa kaikkien muinaisten sivistyskansaan, myös Meksikonlahden rantalaisten uskomuksissa siirtyen vähitellen alemmallakin tasolla elävien kansojen tarustoon. Jotkut ovat tästä maan "navasta" muodostaneet kuviakin, kuten muinaiset kreikkalaiset, joiden taiteessa siitä on säilynyt useita muistomerkkejä. Mutta erikoisesti ovat tähän liittyvät kuvittelut kiinnittäneet muinaisten aasialaisten sivistyskansain mieltä, joiden käsityksiä kerraten turkinsukuisten heimojen vanhat tarut yhä vieläkin tietävät puhua "hiljaisesta paikasta, maan navasta", "kahdeksanreunaisen maan keltaisesta navasta" tai "loistavasta, hopeisen keskinäisen paikan (maan) navasta", jota toisinaan nimitetään myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi, rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Lisäksi on taivaan ja maan "napojen" kuviteltu olevan niin läheisessä suhteessa keskenään, että jonkinlaisen yhdyssiteen on ajateltu liittävän ne toisiinsa. Selvästi kuvastuu näiden napojen välinen suhde m.m. seuraavasta altailaisen tietäjän laulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaannapa maassa ja maannapa taivaassa!"

Kuten eräät jo mainitut esimerkit osoittavat on tuota maakehän keskeisintä paikkaa kuviteltu varsin loistavaksi ja yltäkylläiseksi. Jakuttien kansanrunoudessa mainitaan nimenomaan, että tämä tarunomainen seutu sijaitsee mettä ja mahlaa tihkuvassa paikassa. Samalle sadun ihannoimalle maannavalle sijoittivat itämaiset tarut elämän alkulähteen, _paratiisin_, jonka keskellä kohosi korkea, ikivihreä _elämänpuu_.

Tähän ihmeelliseen puuhun, ihmissuvun suuremmoisimpaan satuluomaan, sen esihistoriaan sekä eräisiin siihen läheisesti liittyviin uskomuksiin, joilla useimmilla on vastineensa raamatussakin, pyrimme seuraavissa tutkielmissa tutustumaan.

MAAILMAN PATSAS.

Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera.

Jakuttilainen taru.

Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.

Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)." Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on lainautunut lappiin: _bohinavlle_ (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa säilynyt nimi _veraldarnagli_ ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät pohjantähteä "taivaannaulaksi".

Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin, laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja maan väliin.

Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen _jättiläispatsaan_, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä. Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."

Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse, ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi" eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä, ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.

Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen, jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä, linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein _kaksipäisen kotkan_ muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät _Num-sives_ ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.

Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun keskuspatsaan ympärillä.

Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä _irminsul_ ('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään, joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa, _Veraldenrad'ia_ ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki (vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä, että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m. näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp. _veraldentshuold_) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. _almetshuolda_), mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.

Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää _maailmantolpaksi tai -patsaaksi_". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne _maasammaksi_", jota virossa vastaa: "Ega ta või _ilmasambaks_ jäädä."

Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."

Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut "pohjosessa, _maan keskipisteestä_ kohoavasta metallipaalusta" ja vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä kaiken olevaisen keskus.

Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan. Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa: "Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen." Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan toteutuvan.