v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät
katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.
Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.
Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.
Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.
Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.
Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.
Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.
Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.
Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.
Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.
Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.
Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.
Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.
Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.
Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.
Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.
Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.
Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.
* * * * *
Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.
Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.
Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.
Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:
Nyt Keuruun kesäkukka Jo meiltä mennyt on, Ja moni poika-rukka On vallan onneton.
Ja kyynelvirta entää Kuin koski silmistä, Ja ajatukset lentää Tuon ruusun jäljissä.
Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.
VIII.
ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.
Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.
Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.
Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.
Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.
Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.
Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.
Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.
Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.
Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.
Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.
Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.
Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.
Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.
Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.
Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.
Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.
Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.
Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.
Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.
Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.
Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.
Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.
Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.
Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.
IX.
YLIOPPILAANA.
Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.
Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että sen kannettavana oli jotain outoa.
Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä, sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot, ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala. Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.
Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin "Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin, milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut. Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan, aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa. Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla. Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut voimiani ponnistaa.
Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan, etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.
Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th. Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen", ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa. Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin. Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.
Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen. Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä, jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista opiskelemista jatkui kaksi vuotta.
Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut. Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi. Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu "Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan Alina Frasan kanssa.
Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla, mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.
Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi jatkamaan.
Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen. Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.
No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta toimittamaan.
* * * * *
Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa. Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt. Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.
Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä "isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut. Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom, Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K. Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander, Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug. Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt, en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta kotoisin.
Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859 ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta, ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä, joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah. O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.
Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita. Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v. 1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi, parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa, jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus kaksi.
Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr. Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus, sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä. Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä, joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.
"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa, ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu molempia kieliä.
Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut, sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.
Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin. Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg, Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F. Godenhjelm.
Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864 perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma, vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon) alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella, joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista, vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee siihen ollut syynä.
Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L. ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J. Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan, että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864 ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb. Forssell ja K. Fr. Eneberg.
Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.
Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.
Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina, jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan, saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.
Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O. Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist, niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."
Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni aikakautisen kirjallisuuden alalla.
Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa" nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin "Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle Suomettarelle uusi toimittaja.
Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A. Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin. Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa, jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.
Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin "stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva; juotiin vain sen tähden että se tapana oli.
Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää "Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina, "snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.
X.
J.W. SNELLMANIN LUONA.
Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.
Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.
Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.
Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:
"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."
Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.
Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:
"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."
Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.
* * * * *
Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876 alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia, kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.
Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön, tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.
Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt, Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R. ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius. Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin, se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.
Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi; kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.
Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti, että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta; eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat. Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.
Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun oli tultava takaisin.
Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.
Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa toteuttamisen mahdottomuudesta.
En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui, kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä. Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen työhön.
Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten seisattui hän eteeni, lausuen:
"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko hullu?"
Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."
Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.
* * * * *
Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut, se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.
Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu, poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J. F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta ikäluokkaa.
Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala. Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja juttuja, muun muassa seuraavan:
Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät, jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille, joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille. Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.
Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.
Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.
Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4 päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista kirkkoon ja hautausmaalle.
XI.
ALKU.
Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:
"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa. Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.
A. Almberg."
Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.
Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.
Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.
Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.
Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.
Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.
Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.
Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.
Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.
Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".
Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.
Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa. Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E. Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle kertonut.
Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen, joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.
U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti. Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000 markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen asia.
Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U. Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset, ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot, kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna. Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston toimittaminen 1870-luvulla tuotti.
Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18 p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin, että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin. Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista 1870-luvulla.
Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan. Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet, vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.
Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin. Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.
Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan, joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.
XII:
ASEVELVOLLISUUSASIA 1871.
Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870 ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle. Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.
Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli hajoitettu 1867.
Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään, ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa, joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä". Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä komennettava sen omalla kielellä.
Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm. käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia".
Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama, kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu kaduilla, perheissä ja seuroissa.
Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona. Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi, ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U. Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels. Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi vallitsemaan.
Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia, ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla "Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä "Aseeton Maamies" julkaisi.
Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten, että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana. Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa, josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin kaikiksi ajoiksi.
Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi. Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta, Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin 16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää, ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista. Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin. Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä ko'ottava.
Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin, esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä, että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen sotaväen komentokieleksi.
Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan, joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm. käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.
Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U. Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä. Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla. Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.
Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat "erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä. Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.
Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys kerrotaan.
"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että, kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan. Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta, niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.
"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma, koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua', kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen, kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on pannut säätyjen päätöksen toimeen.
"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."
Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle, että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada niille vastata.
Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä asiaa?"
Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa, vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen päätökseen Suomen sotalaitoksesta.
Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan. Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen täyttämisestä.
Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä" varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista, vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.
Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut. Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen". Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta seuraavana aamuna.
Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan, ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta, johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen kuin lokakuulla 1876.
Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta, mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm. käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.
Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää "Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin. Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.
Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6 päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh. ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius, sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah. J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt, vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff, kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.
Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä. Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.
XIII.
LIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen, asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A. Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13 vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina menivät nurin.
Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o 48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.
Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista, mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.
Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen. Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan, mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni, jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni. Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen, että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U. Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon. Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus. Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli taipuminen.
Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä, että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.
Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan, että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.
Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt, Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund. Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen, Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni 55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli meidän.
Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa. Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja syötiin.
Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen muodostamalle yhtiölle.
Kun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä Stråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu valtiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen sisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä paikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä vuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja kaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot Helsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen ahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja valinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o 4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista jotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan tämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle. Sitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen kuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan, joka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.
Kun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta sinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen siellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin", sillä seuran kirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista yhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut olemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista, jotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä keskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä liikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki toimittivat.
Mutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli helmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle kielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin innokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko terveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen koko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo Kaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut sortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan ankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon hoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia syksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän jaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg sitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti ulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.
Nyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista olin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa ulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten Roomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni jäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä jyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia. Hoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä Almberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa kirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi hoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas täytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa hoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.
Kuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut mitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän kuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien Jenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin, vihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa muun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen kestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin, muut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin menneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla kokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2 päivään asti 1896.
Kun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme leskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin määräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän kalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa edustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin kirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua lehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi nämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin se osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon taloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka vuosina 1877-95 oli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino", on sittemmin ollut "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon Osakeyhtiö".
Missä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa paraiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk, viime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa määrässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun alkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin 18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista kivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen taloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty naapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle rakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71 tulensijaa.
Kysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt aikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt mahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon työnjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat minulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa on ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta kunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa työskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56, taituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen 30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt 26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18, kirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A. Pakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme 12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10 vuotta.
XIV.
PIIRTEITÄ KOULUTAISTELUSTA.
Sillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla, jota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa ovat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija minun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani muutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana olen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on tässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri suomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut todistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä torjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.
1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan yliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat työtänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.
Jyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin ensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut todellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella alimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi tai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai useammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin vielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu täysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat, jotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet useimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni opettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat haastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui supistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän alkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.
Kaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu, ja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi alkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa aineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun ylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa järjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden ohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan anoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta suomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin ylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa suomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen "osasto" 1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri osastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.
Paitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla valtiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan ja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen säädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja talonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä, että suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien oppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin sellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen taidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin, melkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin todistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja yleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä kiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä tulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se olemuksensa ehdoksi käsitti.
Kun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä ehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä olivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth, H.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa tulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain kulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi kansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin suomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta suomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä luokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka koulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten tuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus, jonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K. Muttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että normaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi määrättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän anomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään, mutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja teki eri anomuksen siitä, "että puhtaasti suomalaisissa osissa maata, niin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi opetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi asteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain oppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi säilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi vähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa aineissa."
Normaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi seuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys sillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan avaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa alkuluokatkin.
Kun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat professorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen luokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei keskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet. Lupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa tuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa kustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta 1870.
Kenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä ollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin myöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan alisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan ratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas luokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat valtion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin, pitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski Keis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi kutsuttaisiin "kokeneita ja asiantuntevia miehiä" ja jonka tulisi "tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että tieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä missä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa tapahtua". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist, C.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä dosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.
Enemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä korkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo melkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat olivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne tiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli alemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä yhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat vieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan väestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus niissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston enemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä teollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan kylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin sopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut muutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että normaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa. Tämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä vastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä tarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun pitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin oli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä oli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa. Naiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos niistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa lausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa, sellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että yksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa kouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä opetettava.
Tähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander, Lagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen kielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät, että tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja tarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla sivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan voittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa. Kansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean enemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka pantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat käyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja riittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi sanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin naiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain "sivistyneitten" perheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin ja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. — Mitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen tekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen, mutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle hyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi yhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.
Jo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi kouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli, esimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti syytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa kiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv. 1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan oli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain kastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta vastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat miehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille kouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli senaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta kirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista luokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o. 4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen luokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin päättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun suomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.
Tämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä vastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen innostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin suomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.
Kohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat suomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan niistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä rahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen osaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne päätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan kustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut, että sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan asettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka oli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin. Asia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka olivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, översti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen ehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa perustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen opetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.
Saman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1 p. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa vastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin sanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja jonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori Z.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta vuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa normaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut tulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.
Antaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta koulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun perustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun tarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin ja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut kokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi sitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan edusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen, pitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua vaille.
Sillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen mullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi. Koululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää pääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut kaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka kouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen liittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän kieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin tasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin, että suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja nimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan perustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä kannatti v. Kothenin ehdotuksia.
Näitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet niistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja kuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta toimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi Pietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten kiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U. Suometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku käänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen komitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa julkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät Helsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä hallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein katalimmat tuumat.
Marraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä Suomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan alkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten pääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä yksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä saisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä kieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin valta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan määrätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli kieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin lyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen perustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun lukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva vähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät "sekä noudattamalla, mitä kokemus osoittaa". Mutta kohta oli asetettava 7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen Helsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta perinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa kielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen tarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa oli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka ja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin. Uusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena niin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen välttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli annettava niin monta tuntia, kuin niiden "tieteelliseen" oppimiseen katsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri jo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka normaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi. Ja lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi koulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.
Mitä nämä "perusteet" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin kohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana piili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi oppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia oppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen osaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi. Yleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo "perusteet" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta olihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.
Normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa komiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana senaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von Born ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä ylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli lääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että hänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada tarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen kielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö Hämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle osastolle kuin Helsingin.
Täydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun suomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin. Ne, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti toivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin olisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo petti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin sija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle luokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen osaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen suomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.
* * * * *
Valtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa evästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja pelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä tehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä koskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että säätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja että kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä valtiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset normaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja laajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt, pappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias Sopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo, Maunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti anottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se kieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä poikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä suomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä teki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen koulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja talollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että Joensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi, sekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu muutettaisiin suomenkieliseksi.
Normaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan mietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa suomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja siellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä toukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti hyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti Sohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka arveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään tämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt vain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään vastustamatta hyväksyttiin.
Ilahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan varmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin hankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa häiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli asettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo oli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean ehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta, mutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen päätökseen vaikuttamaan.
Vapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet. Ilmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin yleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden anomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta koskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi koulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta käsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan mietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat kaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä J.W. Snellman, että "ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat hyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa synnyttäneet kauhistusta ja murhetta". "Suurta itseluottamusta, suurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään, kun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen maassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta, kenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi niitä vastustaa." Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella puolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja Mikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti valtioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa F.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet saivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön. Porvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi, eikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat sanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis. Majesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet sen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä esitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa yleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin alamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että ehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin toistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä muutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi hallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen toiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä oppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia tarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien osittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi tullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka vapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä äänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta koululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan ehdotuksen hyväksyi.
Muista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt. Ja hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo elokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen pohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10 p:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä Hämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski kouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874 annettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen asettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain virat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin kenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten, että senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen sijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista virkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on "lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus", sekä neuvotteleva jäsen, "taitava ja kokenut virkamies".
Mutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut toimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut virkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa toimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin hän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään häneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun eivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa kohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta. Mutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän mullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se epäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon istuttanut.
Suomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa normaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18 p:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä valiokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään niistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että suomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa oli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi ja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin suomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin turvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua pääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten isänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää toinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä oli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan uusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen nykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin professorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F. Ignatius ja tehtailija Alander.
Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä, kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu otti ollakseen rahastonhoitajana.
Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu, olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa. Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.
Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A. Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan 3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin, keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk, oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat. Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät, osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä, sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita. Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.
Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos, jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi, oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan, tulisivat edistämään asian toteuttamista.
Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.
Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä, ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi, jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin, oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten, sekä laatia kustannusarvion.
Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000 markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä. Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A. W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.
1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun. Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää tarvinnut varain puutetta tuntea.
Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin "niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla. Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.
Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887 otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona. Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen päätös.
Se kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla uhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava, tehtävänsä täytettyään. "Sen oli" — sanoo tohtori A.V. Streng alkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan jälkikatsahduksessa — "Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi' korkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa, kun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt tulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä pääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui tulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois".
* * * * *
Ennen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän kätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn voima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi suomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa pohjan perillä.
Oulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti suomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella 1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden ruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen johdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen ruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se oli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan valtava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä ehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä käytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin ratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä opetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa, että kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa oli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain sen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt kouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen, joka muka "oikeutti häntä otaksumaan", että he kannattivat ruotsia, jota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea kouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä senaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon vastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia kouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta. Kouluneuvoston enemmistö lausui, "että oppilaiden etuun nähden oli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin opetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko ympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä pitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä." Lähettäessään senaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus ehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi. Kun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat kuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat ruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä, että asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että ruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä. Kokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista puolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri lausunnossaan kannatti ruotsia.
Asia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen ehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä senaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen ehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen suomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön sivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos voimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet tyytyäkseen, taipuakseen.
Liikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen yksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti Vilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka alotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.
Syksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava, ja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava. Toukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain kanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin sitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat perustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri aineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa riitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada perustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat pohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia kansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain tarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan oli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa kaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut. Yhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon perustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan. Valittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander, pastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega Schüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin myöskin uskottiin koulun johtajan toimi.
Suuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja kalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä tarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki vastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39 oppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se joutui 1882.
Jo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen säätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli "osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä valmistaa varsinaisiin keinokouluihin" ja olivat aiotut erittäin "porvarein" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet olemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu ja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi suomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi neliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen, sekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen reaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut Heinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä alialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa, Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa. Sijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan, Savonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset Poriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen neliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset reaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan ylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi lyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle ei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen reaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai ruotsalaisen reaalikoulun.
Valtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt kokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet. Suomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään selvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan "liberaalit", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia, eivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä vastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle, lähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt v. 1871 syntyneeseen n.s. "viikinki"-ryhmään, joka siten oli kasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja porvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että "fennomaaneja" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan tässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan alaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.
Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta. Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin, Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen perustamista.
Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille, jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että "täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä, yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.
Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä 14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet.
Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen anomuksen ponnet kuuluivat:
* * * * *
1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä, jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2) että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä, määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan, jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista, ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi; 5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun, sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi, vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa sopivaksi.
* * * * *
Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty. Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin, jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä vaativat.
Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa, jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879 avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881 Tampereella.
Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.
Kehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A. Bergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman. Eikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi puhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin ryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa ja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus rajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin suomalaisiin.
Viipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista ainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli saapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.
Keskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä syyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme suomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei valtiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään aikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli polttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla niinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä oraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta sen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan intoon ja rohkeuteen.
Puheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten niiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin käsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän, Uudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen yksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön ehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa koulun kannattamista varten.
Keskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta kannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä rahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen saataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi kun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa ilmautui "todellinen sivistystarve", ottaa tämän koulun valtion haltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.
Johtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P. J. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E. Berneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit E. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.
Kun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta varten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:
"Nouse kansa, valvo vanha suku, Itä-Suomi, Karjalainen kanta! Lahjat sull' on muita muhkeammat, Henki herkempi ja herttaisempi, Muistot mainioimmat maailmassa, Kalevalan kaukahiset muistot. Kunpa nouset, nouse notkeasti Oman toivehesi täyttäjäksi: Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi. Oppitarhaks' omakieliseksi, Josta opin korkeamman tähkät — Niinkuin muinen valkeuden oppi Karjalan pääkaupungista kulki, Valtavasti laajeni ja voitti — Puhkeaa ja singahtaapi kauas Suuren Suomen, kaunon Karjalamme Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi; Jossa lapset täältä sekä tuolta, Itä-Suomen suuren ilman alta Versostuvat maansa mainioiksi, Haltijoiksi Kalevalan hengen, Laulajoiksi sekä loitsijoiksi, Loitsijoiksi uuden aikakauden, Sankar'-aian kunniasta kuulun. Itä-Suomi, Karjalainen kanta, Laittaos pääkaupunkisi kuulu Kansallisen koulun kaupungiksi! Näenhän jo isät Itä-Suomen, Kasvattajat kansallisen toivon, Näen silmät toivon säihkehessä; Rinnass' innon kansallisen hehku Kertyvät he avuks' asiansa. — Pyhittää jo kansallinen aate, Rakkauden aate, Suomen kansan."
Nyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!
Lopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken kuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä keräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen hankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.
Seuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen kansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan seurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi piti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti, miten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen Poriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se yksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun kannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.
Turkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös maaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia kutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus, vapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R. Schuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä F. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A. Berner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut, kolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä lähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki pöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki mitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi syksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä varoilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri summa kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin tuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson, lääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti Forsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.
Niissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa suomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli väkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin altis mieli.
Sen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten oppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään tositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882. Mutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin, että Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän ilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten esittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla. Siksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja verukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin anomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja, uusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista lyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen opistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista suomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin. Maisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko koululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka koskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä ruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin ruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos perustettaisiin Kuopioon.
Sen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi yleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen koski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen perustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas koululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun siirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen tarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta sukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö kyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin nähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset suomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja Viipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset tyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun Ouluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin ruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle myönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella apurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita panivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat valiokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin oli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön hylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun lipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin aivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu, mutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten koulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja sopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu. Vaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään säätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia pyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan, mikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi. Ruotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja suomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.
Kun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten koulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen yhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt jo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty lykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen valiokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt Yrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis. Majesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä senaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia kouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että suomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden alussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin yksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista valtion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön kautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina. Mainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti. Ja elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi otettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset yksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka sääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset klassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo), Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä, reaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset alkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja Vaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi kaksikieliseksi.
Mainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia valtion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin perustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan. Samaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä 1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että "hallitus pitäisi tarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan ruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin sekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä naiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu, jott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset vaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon ottamatta". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset tyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen perustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen, eikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen edistämiseksi.
Ruotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä, joista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä ja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa ja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten kansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin Jyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi useita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä varten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten oppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti velvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta suomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion varoilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä, Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen tyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja Sortavalan koulu 1903.
* * * * *
Pitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä taistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa, taistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan sivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan kansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan sekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen edistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme eivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys vaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen kansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on jatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.
XV.
SAVONLINNAN 400-VUOTISJUHLA JA "KANSALLISET KIITOLLISUUDEN VELAT".
Heinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen johdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik Akselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan "Jumalalle kunniaksi, pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi".
Uuden Suomettaren "lähettämänä kirjeenvaihtajana" matkustin minä sinne Kaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä, niiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa pitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon Savonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat joutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet puoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen onnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat saivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut, sillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.
Tuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina ollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia kaikilta maamme ääriltä.
Aamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia, jotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli kokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin kaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin torille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua ryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä, että Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että muistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa, joka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen toimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla muutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti virren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.
Sitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma, juhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä ja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet, salmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras koristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien ampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan katolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.
Sen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä, vietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa linnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän portin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: "_Bonus et faustus sit hic dies: meminerint minores_" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä: muistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä niinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun sai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: "Jumala onnellisia aikakausia menneisiin liittäköön", "Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin esi-isien nähden kuolla", "Neljä vuosisataa katsoo meihin".
Linnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä ylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä varustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat, Juustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit, Hornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket y.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä maahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla varustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa kuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä mahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin, Döbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun soturin haahmua ja sota-aseita.
Kun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin, piti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa silmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan Ruotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että tämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan liene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen valtaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti muuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen tulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti kiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen kansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin etuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä kansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista olla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja hallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista, joita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille? Olemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on käteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on niin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä veri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja ihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön "kansojen lukuun", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi on: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja ilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot todistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat, olivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan, emme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja perustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen lausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan kädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin haittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä itsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden monipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja tukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että kun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme lapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin paljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.
Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet, jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.
Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille. Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä, yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.
Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt rannalla olevaan puistoon.
Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen kunniavanhuksen hovissa.
Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas. Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.
Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo vallitsi.
Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi suunnattoman korkeihin holveihin.
Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat:
"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi, eläköön isänmaa."
Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.
Päivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti paistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo ihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.
Varsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli tehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä katselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin oli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti olivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa, jota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin, tanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja väsyneille.
Kun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin "Maamme". Ilma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan ennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös jotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät nyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka
"— — — on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus".
Olen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä viikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt kaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa ilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä kesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten tyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä vietettäisiin.
Hämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso sileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja. Lauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg lausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan vaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös, hän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin "Viaporin". Suomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan ylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten tervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.
Noin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta myöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.
Vielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli soittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa juhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori Ahlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien edustajatkin olivat kutsutut.
* * * * *
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876 kirjoituksen "Kansallisista kiitollisuuden veloista", joka lyhennettynä otettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys oli seuraava:
Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella, että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille, velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa. Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät, että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä, että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen" synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa, että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat, ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin "kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat; mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen. Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin parasta, ettei toista oteta lisäksi.
Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.
Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.
Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn, joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla 1865, joka osoittaa — "sille, joka sen _tahtoo_ ymmärtää" — että tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua. Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?
Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K. olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä, niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan, puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään, mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat kansanjäännökset _suomalaista_ sukua, joita kulkiessani olen tavannut (ja joiden _kieltä_ enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut), niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi, niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä "masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist, että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa "Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme", eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa, että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he. Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut, ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan kuin nykyinen suomikiihkoisuus".
Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja" vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim. "kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään, niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee. — Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A., joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava Suomen kansan kohtaloissa oli _vaan_ Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan", joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa. "Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa _sitä_ eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta. — Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa. Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme, että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu "meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten" kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla "jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää, — että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi mielensä mukaan tuhlata.
Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma "joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi, vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu. Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku _voisi sanoa_". — Varsin ikävä ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." — Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien" kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". — Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina, jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin jatkaa hra A.:
"_Hämäläisessä_ ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää 'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V. Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista' j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää pääasiallisesti olevan oikea."
[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan viivanalaisen muistutuksen:
"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:
"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme. Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa, että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa, mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee."]
"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että 'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri, ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla' että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä 'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran, kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n eteen panna mitään programmia."
Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen "toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen". Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille", joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.
Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan. Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus. Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A. ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt. Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja" vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A. lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme, missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä; sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä" kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa, sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää "Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä: hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän "Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa, josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v. 1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään, ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä. — "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.
Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa, joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset parjaukset, joiden paino ei ole suuri.
Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan, aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.
Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran 50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi, tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan. Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään kajonneet.
Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."
XVI.
AMORE PROXIMI.
Ollessani Helsingin Suomalaisen seuran sihteerinä pidin tämän seuran kokouksessa joulukuun 2 p:nä 1871 esitelmän "Amore Proximi" (Rakkaudesta lähimäiseen) nimisestä salaveljeskunnasta, joka täällä Suomessa oli olemassa 1700-luvun loppupuolella ja viime vuosisadan alussa. Tämän veljeskunnan asiakirjat oli äskettäin Loviisan kaupungista, jonka kirkkoon veljeskunta hajotessaan oli pannut talteen omaisuutensa, lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi. Mitenkä nämä asiakirjat joutuivat maisteri Kaarlo Alfred Castrénin käytettäviksi, sitä en enää muista. Luultavasti oli ne lähetetty valtioarkistoon, mistä Castrén, joka silloin oli Uuden Suomettaren aputoimittajana, mutta samalla teki arkisto-tutkimuksia, oli osan niistä tuonut yhteiseen asuntoomme, tutkiakseen niitä. Kun hän muiden töiden tähden ei kohta voinut käydä noihin asiakirjoihin käsiksi, otin minä niitä silmäilläkseni, toivoen niistä saavani aiheen ja aineita mainitussa seurassa pidettävään esitelmään. Eikä tämä toivo pettänyt. Asiakirjain tarkkaan tutkimiseen ei minulla kuitenkaan ollut aikaa, ja Castréniltakin jäi niiden tutkiminen sikseen, hänen rintatautinsa kun kiihtyi kiihtymistään, heikontaen hänen voimiaan ja pakoittaen hänet ennen pitkää lähtemään keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Ennen lähtöään toimitti hän asiakirjat pois kotoansa, arvattavasti valtioarkistoon, missä ne nytkin lienevät.
Kun minun tietääkseni ei kukaan sittemminkään ole puheena olevia asiakirjoja tutkinut eikä ainakaan mitään selontekoa niistä julaissut, lienee minun esitelmäni, joka julaistiin Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1872, tähän saakka ainoa selostus niiden sisällyksestä sekä tuon salaveljeskunnan synnystä, tarkoituksista ja toimista. Ja näin ollen olen katsonut soveliaaksi nyt jälleen, 37 vuoden kuluttua, muistuttaa tästä merkillisestä veljeskunnasta, toivoen että joku nykyisistä kotimaan historian tutkijoista ottaa hankkiakseen ja julaistakseen tarkemmat tiedot siitä.
Syyskuun 20 p:nä 1786 kokoontui joukko Loviisan kaupungin asukkaita ja päätti perustaa veljeskunnan nimellä "Amore Proximi". Luultavasti oli alote lähtenyt Svartholman linnaväestä, sillä useimmat perustajat olivat sotilaita. Muistakin säätyluokista otettiin jäseniä veljeskuntaan, ja olipa se avoinna ventovieraille muukalaisillekin, vaikka näiltä arvattavasti salattiin syvimmät salaisuudet. Veljeskunnassa oli nimittäin eri luokkia, ainakin neljä, ja korkeampiin luokkiin pääsevien lukumäärä oli tarkasti rajoitettu. Julkinen tarkoitus ja toimi oli tietysti hyvin viaton. Se oli kahtalainen. Ensiksikin tarkoitti veljeskunta turvattomien lasten hoitoa ja kouluttamista. Se oli koonnut rahaston, jonka varoilla erältänsä kasvatettiin 16 poika- ja tyttölasta, toinen puoli kaupungin ja toinen Svartholman linnan seurakunnasta. Lapsia opetettiin kirjoittamaan sekä harjottamaan käsitöitä, poikia miehen ja tyttöjä naisen askareita, sillä aikomus oli tehdä heistä kelvollisia palvelijoita. Ne otettiin kouluun 6- tai 8-vuotisina ja päästettiin sieltä 15 vuoden ikäisinä. Veljeskunnan toinen tarkoitus oli jäsenissään herättää ja vireillä pitää rakkautta hyviin avuihin ja todelliseen kunniaan sekä kammoa kaikkea pahuutta vastaan. Tahdottiin yhteisvoimin urkkia viisautta totuuden soihdun valossa. Veljeskunta oli perustettu n.s. "seitsemän päähyveen" pohjalle. Näin sanoo asessori Fabian Kling, joka v. 1803 näkyy olleen veljeskunnan esimiehenä. Kunink. Majesteetti oli siihen aikaan luonut huomionsa tähän ja muihinkin Ruotsin valtakunnassa oleviin salaliittoihin, peläten että niissä harjoitettiin tointa sellaista, joka loukkasi siveyttä ja oli valtion järjestykselle vaarallista. Tästä syystä oli kuningas maaliskuulla sanottuna vuonna antanut kaikkien salaveljeskuntain puheenjohtajille tai esimiehille käskyn lähettää maaherroille jäljennökset niistä valansanoista ja lupauskaavoista, joita niissä käytettiin, sekä kertomukset veljeskuntien tarkoituksista ja toimista. Tämä käsky ei kuitenkaan koskenut vapaamuurarein veljeskuntaa, joka oli Kunink. Majesteetin suosion turvissa. Mutta kun ei Loviisan veljeskunta suorastaan tunnustanut kuuluvansa vapaamuurarein liittoon, oli maaherra Lodella täysi syy ilmoittaa käsky tämänkin veljeskunnan esimiehelle. Se kertomus, jonka asessori Kling sen johdosta antoi veljeskuntansa tarkoituksista ja toimista, on säilynyt, ja siitä sain mainitsemani tiedot tämän veljeskunnan julkisista tehtävistä. Asiakirjain joukosta en löytänyt maaherran enkä kuninkaan päätöstä, eikä niissä muutoinkaan ollut mitään mainittuna tuon tiedustelun seurauksista. Varmaa kuitenkin on, että Loviisan veljeskunta jäi henkiin ja hajosi vasta vuonna 1812, kun Suomi jo aikoja oli ollut Venäjän valtakuntaan yhdistettynä. Tätä seikkaa ei voi selittää muulla tavoin, kuin että kuningas Kustaa IV Adolfilla oli sama ajatus kuin minullakin, että nimittäin "Amore Proximi" oli luettava vapaamuurarein liittoon kuuluvaksi, ja että hän sen tähden otti senkin korkean suosionsa turviin.
Asessori Klingin kertomuksesta, joka ylipäänsä oli hyvin varovasti laadittu ja, sivumennen sanoen, sisältää ilmeisesti perättömiäkin seikkoja, saadaan myös se tieto veljeskunnan koulusta, että tämä oli ollut toimessa veljeskunnan perustamisesta asti ja että siitä jo v. 1803 oli päästetty noin 100 oppilasta. Viime vuosina vallinnut kallis aika oli kuitenkin vaikuttanut sen, että kouluun ei enää voitu ottaa niin monta lasta kuin alussa määrätty oli.
Ruotsissa syntyi loppupuolella vapaus-aikaa useita pieniä vapaamuurarein luoseja, joista yksi oli nimeltään "la Constance". Tämä asetti Suomeen alaluosin, joka pysyi voimassa emäluosin hajottuakin. Se kävi täällä "Walhalla-veljeskunnan" nimellä, ja sen asema oli Viaporissa. Alkuperäiseksi tarkoitukseksi sanottiin "isänmaan historian viettäminen". Väliin lienee siinä ollut satakunta jäsentä, mutta ylimalkaan tiedetään siitä hyvin vähän. Vaan ilmi on saatu eräs nimiluettelo, jossa nähtävästi jonkun salaliiton jäseniä luetellaan. Liiton nimi on ilmoitettu vain kirjaimilla S:t C.F.T.H., joiden merkitystä ei ole voitu selittää tarkemmin kuin että ensimäiset kirjaimet merkinnevät "Sankt" (pyhä) ja viimeinen kirjain "Hydda" (maja). Luettelo sisältää 313 nimeä, näiden joukossa melkein kaikkien Anjalan herrain nimet. Siitä myöskin nähdään, että samallainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Akselin Maja", oli Suomen silloisessa pääkaupungissa Turussa, ja että Suomessa oli viideskin salainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Yrjön Maja", jonka asemapaikkaa ei mainita. Olivatko nämä kolme veljeskuntaa Walhallan haaraosastoja vaiko itsenäisiä veljeskuntia, sitä ei tiedetä. Viaporissa oleva luosi näkyy olleen olemassa vuodesta 1763 asti, mutta hajonneen v. 1786. Hyvin merkillistä on, että "Amore Proximi" Loviisassa perustettiin juuri samana vuonna kuin Walhalla hajosi. Mutta ennen kuin rupeemme valtiollisiin arveluihin, täytyy meidän lähemmin tutustua Loviisan veljeskuntaan.
Olen jo pari kertaa sanonut, että tämän veljeskunnan jäsenet eivät näy tahtoneen tunnustaa vapaamuurarein nimeä. Eräässä puheessa, jonka neljännen luokan esimiehen oli pidettävä niille uusille jäsenille, jotka tähän luokkaan otettiin, sanotaan muun ohessa: "Me emme ole niitä, jotka nuuskivat Jerusalemin temppelin raunioilla", ja "me ylenkatsomme kaikki, mikä on naurettavaa". Edellinen lause selvästi tarkoittaa vapaamuurareita, ja jälkimäisestä sopisi päättää, että Loviisan veljeskunnassa ei harjoitettu mitään turhamaisia menoja ja temppuja. Mutta näin ei ollut laita. Päinvastoin tapaamme siinä kaikki ne juhlalliset menot ja nykyajan mielestä joutavat temput, jotka ovat tavalliset vapaamuurarienkin seuroissa. Menkäämme esim. toisen luokan kokoukseen. Se alkaa näin:
Puheenjohtaja, joka seisoo alttarin edessä, lyö kerran vasaralla, ja jäsenet panevat hatut päähänsä.
Pythagoras, veljeskunnan viisas opettaja, lyö sauvallansa lattiaan.
Puheenjohtaja lausuu: "Ensimäinen kokouksemme on alkava."
Kaikki jäsenet nousevat ja seuraavat puheenjohtajaa. He ottavat hatut päästään ja painavat ne sydämelleen. Sen tehtyään panevat he taas hatut päähänsä, lyövät miekkaansa oikealla kädellä ja jäävät seisomaan tähän asentoon.
Puheenjohtaja ja kaikki Valkean Nauhan Komentajat paljastavat miekkansa. Komentajat pitävät miekkansa kädessä, mutta puheenjohtaja panee omansa alttarille, sanoen: "Väkivalta, vääryys ja hirmuvalta poistukoot sydämestämme ja näistä majoista." Hän lyö kerran vasaralla. Jos nyt uusia jäseniä on luokkaan otettava, niin tapahtuu se seuraavalla tavalla. Penkit kannetaan pois, ja tulokkaat kokoontuvat alikerrassa, josta kukin erältään viedään etuhuoneeseen. Siellä he kolmen jäsenen läsnäollessa kirjoittavat nimensä valansanain alle, jotka kuuluvat näin: "Maailman suuren, kaikkiviisaan ja kaikkinäkevän hallitsijan edessä lupaan minä uskollisuuden ja kunnian nimessä, ijankaikkisen ja ajallisen onneni uhalla, etten kellekään tämän luokan ulkopuolella ilmaise mitään siitä, mikä luokkaa koskee tai siinä tapahtuu, ja lupaan hartaimmalla innolla edistää veljeskunnan tarkoitusta, sen onnea ja menestystä, niin totta kuin ansaittu koston rangaistus armollisesti minusta kääntyköön, mutta jota rangaistusta toivon itselleni, jos petoksen tai pattovalan kautta teen rikoksen, joka on kauhistuttava ja kammottava kaikkia rehellisiä ihmisiä."
Kun nimet on kirjoitettu valansanain alle, jäävät tulokkaat odottamaan etuhuoneeseen noiden kolmen vanhan jäsenen mennessä siihen huoneeseen, missä Eneas seisoo. Siellä on neljä pöytää ja kullakin tuutti täynnä hienonnettua hartsia. Jäsenet asettuvat näiden pöytien ääreen, ja Eneas seisoo alttarin vieressä, jolla on verellä täytetty lautanen ja siinä väkipuukko. Hänen päänsä kohdalla riippuu laesta kruununtapainen, kuusikulmainen laitos, joka on valaistu 12 lampulla. Kun jäsenet ovat paikoilleen asettuneet, menee vahtimestari toista tietä tulokkaiden luo ja saattaa ne yksitellen huoneeseen. Kun tulokas astuu sisään, syöksyy häntä vastaan leimuava tuli. Tuuteista puhalletaan tuota hienonnettua hartsia kynttiläin valkeaan, josta tietysti syntyy aika tuli. "Lattialla oleva multaläjä kohoaa ja liikkuu, läheisestä huoneesta kuuluu kahleitten ja miekkain kalske ja kivien kolina, ilma kohisee ja vesi kiehuu."
Kysyttyään ovatko tulokkaat tehneet valansa, lausuu Eneas: "Teille muistutetaan, että viholliset kavalain, velttojen, arkamielisten ja unteliaiden kansalaisten petoksen kautta ovat valloittaneet osan Trojan etuvarustuksista. Suostutteko yhdessä meidän kanssa vaeltamaan hyvien avujen tietä, kestämään uhkaavat vaarat ja jos tarvitaan, vuodattamaan vertanne yhdessä hurskaiden kansalaisten kanssa, se on: panemaan kaikki alttiiksi meidän, teidän itsenne ja puhtaan tarkoituksen hyväksi? Tahdotteko vast’edeskin vaeltaa oikean järjen, se on viisauden tietä? Teidän silmänne ovat nähneet tulen, maan olette nähneet liikkuvan, veden kohinan olette kuulleet ja myrskyn sohinan; huoneet hajoavat ja kahleet kalisevat kansalaistemme jalkain ympärillä, ja miekka nostetaan onnettomien päiden yli. Tulta, jonka näitte, pitäkää sitä pelastuksemme ennustuksena ja kuvana."
Sitten kääntyy Eneas niiden puoleen, jotka tulta puhalsivat ja jotka, kun hän alkaa puhua, kaikki paljastavat miekkansa. Hän sanoo: "Viekää tämä Trojan uusi toivo viisaan Pythagoraan luo, jotta hän sitä kasvattaisi järjen valoon." Panee käden rinnalleen lausuen: "Sinun tiesi on oikea niin kauan kuin kaikkinäkevän Herran käsky sinua ohjaa ja sinä, hurskautta harjoitellen, taistelet himojasi ja sitä pahuutta vastaan, joka Aatamin lapsia painaa."
Nyt saattaa joku ritari kunkin tulokkaan hyvin vitkaan pimeän huoneen kautta siihen saliin, missä Pythagoras odottaa. Tämä sali on seuraavalla tavalla järjestetty. Perällä on alttari, jolla lampun takana on ruumiinkallo. Alttarin edessä keskellä lattiaa ruumisalttarilla seisova ja kuninkaallisella kruunulla varustettu arkku, joka on peitetty paarivaatteella. Näkyvissä on kaksi valaistua pallokarttaa. Mustiin vaatteisiin puetut veljeskunnan jäsenet istuvat penkeillä. Seppele kädessä menee Pythagoras tulokasta vastaan, sanoen: "Se tie, jota nyt alat astua, on totuuden tie, se on vaivaloinen, mutta tyydyttävä; ota tämä seppele, menettele niin, että sitä ansaitset ja seuraa minua." Kun on kääntynyt alttariin päin, lausuu hän: "Trojan kuningas Priamus murhattiin, kun hänen pahuuteen vajonneet alamaisensa olivat hänet pettäneet ja jättäneet, ja minun luonani on tämä tapaus, kuten näet, poikani, säilytetty. Olkoon sinun järkesi kykenevä käsittämään, sillä minä olen etsinyt, minä olen löytänyt." Sen sanottuaan selittää Pythagoras pitkälle paperilevylle kirjoitetut oppinsa ja neuvonsa, jotka pääasiallisesti koskevat maailman yhteyttä ja pahuuden voitettavaa valtaa. Sitten vie hän tulokkaan pimeään kamariin, jota sanottiin "etehiseksi" (förhuset), ja käskee hänen mietiskellä siellä, kunnes joku ritari tulee häntä noutamaan. Kun kaikki tulokkaat ovat saapuneet ja etehiseen joutuneet, järjestetään sali toiseen tapaan. Alttari jää välilaipion sisäpuolelle ja sen etupäähän asetetaan kuninkaallinen kruunu, jonka yli ripustetaan viisikulmainen kuultokuva, ihmisen viisi aistia. Nuo valaistut pallokartat jäävät niinikään välilaipion sisäpuolelle, ja laipiolle asetetaan kynttilöitä, suitsutusastia ja vesimalja. Salin perällä on kuusikulmainen laitos ja kummallakin puolella alttaria kaksi suurta kynttilää. Sisäpuolella laipiota on myöskin tuolit Valkean Nauhan Komentajia varten. Eneas seisoo puheenjohtajan vieressä, ja laipion ulkopuolella on suitsutusastian vieressä tuoli Pythagorasta varten. Sivuilla istuvat ritarit arvon ja ijän mukaan. Kaikilla niillä, jotka ovat laipion sisäpuolella, on paljastetut miekat.
Tulokkaat tuodaan saliin kaikki yht’aikaa. Itsekutakin seuraa hänen ritarinsa, ja he asetetaan seisomaan yhteen riviin keskelle salia. Heidän tulee pitää oikea käsi sydämellä. Sitten lukee Eneas, seisoen paljastettu miekka kädessä, sen valan, jonka tulokkaat ovat tehneet, ja sanoo: "Vahvistakaa valanne näillä sanoilla: niin totta kuin Jumala minua auttakoon." Näitä sanoja ei kuitenkaan pappien tarvinnut lausua. Puheenjohtaja nostaa miekkansa ja kysyy ritareilta, tahtovatko he tunnustaa veljikseen nämä uudet jäsenet, johon ritarit vastaavat, tehden samat temput hatuillaan ja käsillään kuin kokouksen alkaessa. Viisas Pythagoras lausuu: "Priamuksen kuolema, pahuuden poistaminen ja työn täydentäminen ovat ne myöntävät vastaukset, jotka ritarit antavat." Kaikki käyvät istumaan. Puheenjohtaja ja Eneas menevät ulos laipion ovesta. Edellinen kantaa seppelettä, jälkimäinen muut koristeet tyynyllä, jonka hän sitten antaa jonkun ritarin pidettäväksi. Puheenjohtaja laskee seppeleen itsekunkin uuden jäsenen päähän.
Tämmöisistä näytelmistä ei pääse selville veljeskunnan _oikeista_ tarkoituksista. Niihin hyvin soveltuu Talleyrandin mainio lause, että sanat on luotu ajatusten salaamiseksi.
Mainitsin, että Walhallan veljeskunta lakkautettiin juuri samana vuonna kuin Amore Proximi perustettiin. Molemmilla oli _ainakin_ osaksi sama julkinen tarkoitus, nimittäin turvattomien lasten kasvatus, ja omituista on, että ne lapset, jotka otettiin Loviisan veljeskunnan perustamaan kouluun, melkein kaikki olivat sotilaiden tai sellaisten lapsia, jotka jollakin lailla sotaväkeen kuuluivat. Veljeskunta sekä koulu perustettiin v. 1786. Pysähtykäämme muistelemaan tämän vuoden tapahtumia Ruotsin ja Suomen historiassa. Sinä vuonna kokoontuneet valtiopäivät osoittivat, että kuningas Kustaa III, joka ennen oli ollut kansansa lemmitty, nyt oli joutunut sen vihoihin. Kaikki säädyt vastustivat häntä. Se henki oli syntynyt, jonka lapsi Anckarström oli. Suomen historiassa tämä vuosi on merkillinen sen tähden, että Yrjö Maunu Sprengtporten silloin Haagissa teki Venäjän ministerille ehdotuksen Suomen itsenäisyydestä ja sitten, vaikuttaakseen tämän itsenäisyyden saavuttamiseksi, pakeni Venäjälle, jossa Katarina II:sen hovi kohteli häntä erinomaisella kunnioituksella. Pako tapahtui kesällä, ja syyskuun 20 päivänä syntyi jo salaveljeskunta Amore Proximi aivan Venäjän rajalla, samalla kuin toinen veljeskunta kauempana rajalta, Viaporissa, hajosi. Voiko se olla pelkkä sattuma? Tuskin. Sprengtporten ei ollut jäsenenä Viaporinkaan veljeskunnassa. Hän tahtoi vaikuttaa, mutta olla näkymättömissä. Maanpakolaisena ei hänen olisi sopinutkaan kuulua Loviisan veljeskuntaan näkyvänä jäsenenä. Mutta hänen _tiedetään_ ulkopuolelta vaikuttaneen Viaporin veljeskunnan henkeen, ja syytä on _arvata_ hänen vaikuttaneen Loviisankin veljeskuntaan. Tämän jäseninä olivatkin esim. Pehr af Enehjelm, vapaaherra Berndt Stackelberg ja — majuri Klick.
Loviisan veljeskunnan luettelosta on vielä erittäin mainittava eräs nimi: Sprengtportenin pojan kasvattajan Henrik Gabriel Porthanin nimi, omakätisesti kirjoitettuna. Sprengtportenin historioitsija, Yrjö Koskinen, arastellen mainitsee rauhallisen Porthanin nimen rauhattoman Sprengtportenin nimen rinnalla, ja lausuu ikäänkuin puolustaakseen tätä rohkeutta: "Mutta minua on viehättänyt tuo outo näky: Porthan ja Sprengtporten rinnatusten."
Liian rohkeata olisi siitä tosiasiasta, että Porthanin nimi tavataan Loviisan veljeskunnan jäsenluettelossa, päättää, mitä Suomen historian isä ajatteli Suomen vastaisesta historiasta, ja vielä rohkeampaa olisi ruveta sen nojalle rakentamaan arveluita Porthanin osasta Sprengtportenin tekemässä jaksossa Suomen kansan historiaa. Se olisi sitä sopimattomampi, kun meille Loviisan salaveljeskunnasta, mikäli nyt tiedetään, ei ole säilynyt muuta kuin varsin viattomia asiakirjoja. Vaaralliset paperit, jos niitä, niinkuin luultava on, oli olemassa, hävitettiin tietysti heti Anjalan liiton surkean lopun perästä, jolloin Amore Proximi kenties taas muuttui pelkäksi ihmisrakkauden toimia harjoittavaksi vapaamuurarein veljeskunnaksi, jonka jäseneksi jo v. 1790 tuli semmoinen mies kuin Mauri Klingspor.
En luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan veljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin, joilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa Trojan valloitetuista etuvarustuksista.
XVII.
ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.
Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä sitäkin katsomassa.
Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan päässä kaivoskalliosta.
Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.
Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät. Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150 jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos, jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä ja jäätä.
Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn, Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan, Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat, että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän, minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja, muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin. Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa, sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt, niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat. Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen seinistä tippui.
Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri tahoilta.
Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.
Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia, rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia, maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia, mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia, malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia, serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia (jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m. Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.
Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis 88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon, ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on ainakin kolmen kilometrin pituinen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.
Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika [eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä. Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi, kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715 kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille. Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo, köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3 puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa. Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin saanti vähetä.
Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina 300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti 2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä, löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti, jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.
Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti "Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.
XVIII.
PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.
Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v. 1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna, lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria, että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean" tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti. Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen seurattavina".
Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu liikkuu.
Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista. Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt. Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti, pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti 1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten lainsäädännössä.
Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista, joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut. Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja, jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.
Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan. Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi, tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi, että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö tyytyä.
Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen, että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä, se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder), kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.
Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti 1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa, Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.
Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu; mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.
Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista, saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa, mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni. Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies, maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus. Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä, ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta. Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.
Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.
Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta. Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen "Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin: "Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan. Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman kirjelmän lehdestämme."
Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun 12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen "että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin, jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten 589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31 päivänä.
Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa. Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen jäsenet syyllisiksi tuomittiin.
Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn kanteen.
[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan suomennettuna:
"Päätös:
Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen, ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä, Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa, Maaliskuun 28 päivänä 1870.
Pehr Peterson. August Nybergh."]
Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua. Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".
Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää. 1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa, hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat, jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".
Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää "parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä". Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen olevan.
Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja, joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.
Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä