Part 9

Se, mitä minun silloisella iälläni kirjoitetaan, ei missään tapauksessa kelpaa julkaistavaksi. Ei ole varmempaa keinoa taata itsellensä katumusta kypsää ikää varten kuin se, että alkaa liian aikaisin painattaa tuotteitansa. Asiassa on sentään eräs hyväkin puoli: vastustamaton halu nähdä teoksensa painettuna kuluttaa itsensä loppuun jo nuorella iällä. Keitä lukijat ovat, mitä he sanovat, mitä painovirheitä on jäänyt korjaamatta -- nuo ja muut surut koetaan kuin lastentaudit, joten myöhemmällä iällä on tilaisuutta suorittaa kirjallista työtänsä terveempien mielialojen vallitessa.

Bengalilainen kirjallisuus ei vielä ole niin vanha, että se olisi kehitellyt niitä sisäisiä estoja, joiden tehtävänä on totuttaa sen harrastajia kohtuullisuuteen. Bengalilaisen kirjailijan tulee tottua itseänsä hillitsemään karttuvan kokemuksensa nojalla. Niin ollen ei ole vältettävissä, että hän verrattain pitkän ajan kuluessa sepittää koko joukon mitättömiä tuotteita. Kunnianhimo, joka yllyttää yrittämään luoda ihmeitä niiden vaatimattomien lahjojen nojalla, jotka ovat käytettävissä, on aluksi ylenmääräinen kiusaus, joten varhaisissa tuotteissa aina ilmenee taipumus astua omien luonnollisten kykyjen ja samalla totuuden ja kauneuden rajojen yli. Kestää kauan, ennenkuin henkilö löytää oman, todellisen minuutensa ja oppii kunnioittamaan kykyjänsä sellaisinaan.

Olipa miten tahansa, minä olen tahrinut _Bharatin_ sivuja monella hävettävällä nuoruuden hullutuksella, ja minua ei suinkaan hävetä ainoastaan tuotteitteni kirjallinen puutteellisuus, vaan myöskin niiden inhoittava julkeus, suunnattomat liioittelut ja vaatelias teennäisyys. Samalla minun kuitenkin on tunnustaminen, että kaikissa tuon kauden tuotteissa hehkui innostus, jonka arvo ei voi olla vähäinen. Se oli aikaa, joka luonnostaan taipui erehtymään, mutta myös nuorekkaasti toivomaan, uskomaan ja iloitsemaan.

Ja jos erehdyksen polttoaines oli välttämätön ruokkimaan innon liekkiä, niin liekki ei ole suotta suorittanut elämässäni hyvää työtänsä, vaikka se, minkä oli määrä palaa tuhkaksi, todellakin on tuhkaksi rauennut.

24

AHMEDABAD

_Bharatin_ toisen vuosikerran alkaessa ilmestyä toinen veljeni ehdotti ottavansa minut mukaansa Englantiin, ja kun isäni suostui, niin tämä uusi sallimuksen osoittama suosio tuli minulle yllätyksenä.

Aluksi minä lähdin veljeni mukana Ahmedabadiin, missä hän toimi tuomarina. Kälyni lapsinensa oli silloin Englannissa, joten talo oli tosiaankin tyhjä.

Tuomarin taloa mainittiin _Shahibaghin_ nimellä; se oli aikoinaan ollut padishaahien palatsi. Laajaa pengermää kannattavan muurin vieritse virtaili Savarmati-joki kesän kaventamana avarassa hiekkauomassaan. Veljeni lähtiessä virkatoimiinsa minä jäin yksin suureen palatsiin, missä vain kyyhkysten kujerrus häiritsi keskipäivän hiljaisuutta, ja epämääräinen uteliaisuus ajoi minua huoneesta toiseen.

Erään suuren huoneen seinäkomeroihin veljeni oli sijoittanut kirjansa. Niiden joukossa oli Tennysonin teosten loistopainos. isoin kirjakkein painettu ja lukuisilla kuvilla varustettu. Kirja oli minulle yhtä mykkä kuin palatsi, ja minä vaeltelin jokseenkin samoin sen kuvien keskellä. Teksti ei suinkaan ollut minulle ihan käsittämätön, mutta se tuntui pikemmin epäselvältä kujerrukselta kuin sanojen kokoomukselta. Veljeni kirjojen joukossa oli myös kokoelma sanskritinkielisiä, tri Haberlinin julkaisemia runoja, jotka oli painettu vanhassa Serampurin kirjapainossa. Niitäkään minä en ymmärtänyt, mutta soinnukkaat sanskritin sanat ja runomitan juhlallinen liike pitivät minua lumoissaan pakottaen minua lukemaan _Amaru Salakan_ runoja niiden pehmoisten rummunlyöntien säestämänä.

Palatsin ylempi tornikomero oli minun erakkolanani; ainoina kumppaneinani olivat ampiaiset, joilla oli siellä pesä. Minä makasin siellä yksinäni yön syvässä hiljaisuudessa. Toisinaan pirahti pesästä vuoteeseeni ampiainen tai pari, ja jos satuin kääntyessäni niitä loukkaamaan, niin kohtaus muodostui epämieluisaksi ampiaiselle ja pistävän kiusalliseksi minulle.

Kuutamoöinä minua huvitti käyskellä virranpuolisella avaralla pengermällä. Siellä minä sepitin ensimmäiset omat sävelmät eräitä laulujani varten. Niihin kuului muiden muassa ruusutytölle osoitettu laulu, jolla on vieläkin sijansa julkaistujen teosteni joukossa.

Havaitessani, kuinka puutteellinen englannintaitoni oli, minä ryhdyin lukemaan eräitä englanninkielisiä kirjoja sanakirjan avulla. Varhaisemmalta iältäni oli tapanani olla huolimatta siitä, mitä en ymmärtänyt, ja tyytyä siihen rakennelmaan, jonka mielikuvitukseni loi sieltä täältä tajuamine yksityiskohtien nojalla. Vielä nytkin minä koen tämän tavan aiheuttamia hyviä ja pahoja seurauksia.

25

ENGLANTI

Vietettyämme siten puoli vuotta Ahmedabadissa me lähdimme matkalle. Ei ollut mikään onnen tuokio se, jona aloin kirjoittaa kirjeitä matkaltani sukulaisilleni ja _Bharatille_. Nyt ei ole enää vallassani niitä peruuttaa. Ne olivat pelkkää nuorekkaan kehuskelun tuotetta. Sillä iällä ihmismieli ei vielä oivalla, että sen suurimpana ylpeytenä on ymmärtämisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen kyky ja että vaatimattomuus on paras keino sen valtapiirin avartamiseksi. Ihailua ja kiitosta pidetään heikkouden tai petturuuden merkkinä, ja halu huudollansa voittaa ja loukkaavalla kritiikillänsä hajoittaa saa aikaan älyllisen ilotulituksen. Voisin kenties nyt hymyillä noille yrityksilleni osoittaa etevämmyyttäni herjaamalla toisia, ellei niiden suoruuden ja yleisen ritarillisuuden puute tekisi niitä ylen kiusallisiksi.

Minä olin varhaisimmista vuosistani saakka ollut tosiaankin ulkomaailmasta eristettynä. Kun minun nyt, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, piti yht'äkkiä joutua keskelle englantilaisen seuraelämän virtaa, oli syytä pelätä, että uimiskykyni voisi pettää. Mutta kun kälyni lapsineen oli Brightonissa, niin minä voin välttää ensimmäisen järkytyksen hänen suojaamanansa.

Talvi oli tulossa. Eräänä iltana, kun istuimme jutellee lieden ääressä, syöksyivät lapset sisään ilmoittaen sen kuohuttavan uutisen, että oli satanut lunta. Me lähdimme kohta ulos. Oli pureva pakkanen, taivas oli valkean kuutamon valaisema ja maa valkoisen lumen peittämä. Minä en nähnyt luonnon kasvoja sellaisina kuin ennen, vaan ihan toisenlaisina -- ikäänkuin unikuvana. Kaikki lähelläoleva näytti väistyneen etäälle, ja jäljelle oli jäänyt ainoastaan syviin mietiskelyihin vaipuneen askeetin valkoinen hahmo. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista ilmestystä, että minut vain ovesta astuessani yllätti uusi, ihmeellinen, sanomaton kauneus.

Päiväni kuluivat hilpeästi kälyni hellässä hoivassa ja vallattomissa leikeissä lasten keralla. Minun merkillinen englannin-ääntämiseni heitä kovin huvitti, mutta vaikka muuten otinkin täydestä sydämestäni osaa heidän piloihinsa, en sittenkään kyennyt tuon seikan hupaisuutta tajuamaan. Kuinkapa olisinkaan saanut heille selväksi, ettei ollut mitään loogillista syytä erottaa toisistaan sanassa _warm_ esiintyvää a-äännettä ja _worm_-sanan o-äännettä? Niinpä täytyi minun ottaa kantaakseni se pilkka, joka olisi oikeastaan ollut suunnattava englanninkielen naurettavaan oikeinkirjoitukseen.

Minä aloin kerrassaan mestarillisesti keksiä yhä uusia keinoja lasten askarruttamiseksi ja huvittamiseksi. Tämä taito on myöhemminkin monesti ollut minulle hyödyllinen, ja minä käyttelen sitä hyväkseni yhä vielä. Mutta kekseliäisyyteni ei ole enää yhtä ehtymätön. Silloin minulle tarjoutui ensikerran tilaisuus täydestä sydämestäni antautua lasten kanssa askartelemaan, ja antini oli tuore ja runsas kuten sellainen esikoislahja ainakin.

Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli, että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina. Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun. Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen: "Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien erilaisuutta.

Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin muukalainen.

Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat ojentuivat kohti taivasta -- ja tuo näky sai minut värisemään luita ja ytimiä myöten.

Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä. Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua. Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin luonani.

Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli, mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui, ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi. Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita. Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut. Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta, sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin, etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.

Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti johtuu toiseen.

Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker, halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen kärsimystensä kenttää.

Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa, millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni, runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä, käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis, sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan, ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon _Magnalari_ (Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa, ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi painos tuoda sen jälleen ilmoille.

Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä. Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen. Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken harvinainen.

Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme -- ja minäkin olin siihen asti niin uskonut -- että intialaisen vaimon miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä huolehtiminen.

Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa. Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.

Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta täydellistymisensä iloa.

Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan. Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan, toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa. Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.

Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään -- kenties siitä syystä, että kerjääminen oli kielletty -- mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan. Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra, annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle, siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin. Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli kruunua pennyn asemesta!"

En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty, mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.

Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi _Behaga_-sävelmää käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan. Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava oli tämä _Behaga_-sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.

Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä. Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen, vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!" "Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi, minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!

Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle. Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.

Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry, sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään, en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.