Part 8

Siihen aikaan oli kunnianhimoni korkeimpana toivelmana, että minusta tulisi Vihari Babun kaltainen runoniekka. Olisinpa kenties rohjennut uskoa niinkin, että osasin jo kirjoittaa hänen tavallansa, ellei kälyni, hänen harras ihailijansa, olisi minua siitä estänyt. Hän muistutti mieleeni erästä sanskritinkielistä sananlaskua, jonka mukaan runoilijamaineen arvoton tavoittelija joutuu häpeään. Hän varmaankin tiesi, että jos turhamaisuuteni kerran pääsisi valtaan, sitä olisi vaikea jälkeenpäin saattaa suitsitetuksi. Niinpä eivät runolliset kykyni eivätkä laulunlahjanikaan helposti saaneet häneltä kiitosta. Sensijaan hän koki käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta ylistääkseen jonkun toisen laulua minun kustannuksellani, joten minä vähitellen tulin varmasti vakuutetuksi siitä, ettei ääneni ollut suurenkaan arvoinen. Runovoimaani koskevat epäilykset alkoivat niinikään minua ahdistella; mutta koska se oli ainoa toiminnankenttä, missä minulla oli jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itsekunnioitustani säilymään, en voinut antaa toisen henkilön arvostelun kerrassaan riistää kaikkia toiveitani; olipa viettini sitäpaitsi niin voimallinen, että oli kerrassaan mahdotonta ehkäistä runollista uhkarohkeuttani.

20

JULKAISUJA

Kirjallinen toimintani oli toistaiseksi rajoittunut kotoiseen olopiiriin. Sitten perustettiin kuukauslehti _Gjanankur_ (Versova tieto), joka nimellensä uskollisena otti alkiorunoilijan avustajaksensa. Se alkoi erotuksetta julkaista kaikkia runollisia havittelujani, ja vielä tänäkin päivänä elää sydämeni sopukassa pelko, että kun kerran koittaa minulle tuomion päivä, niin joku kiihkomielinen kirjallinen poliisimies toimittaa etsinnän unhottuneen kirjallisuuden sisimmässä zenanassa, hienotunteisuuden vaatimuksista vähääkään välittämättä, ja tuo nuo tuotteeni yleisön armottomien katseiden eteen.

Ensimmäinen suorasanainen teokseni ilmestyi sekin _Gjanankurin_ lehdillä. Se oli kriitillinen kirjoitelma, ja sillä oli tavallansa oma historiansa.

Oli ilmestynyt runokokoelma nimeltä _Bhubanmohini Pratibha_.[22] Akshai Babu _Sadharanissa_ ja Bhudeb Babu aikakauslehdessä _Education Gazette_ olivat tervehtineet uutta runoilijatarta ylenpalttisin kiitoksin. Eräs minua vanhempi ystäväni, jonka ystävyyteen tulin niinä aikoina, kävi luonani ja näytti minulle kirjeitä, jotka oli hänelle lähettänyt nimimerkki _Bhubanmohini_. Hän oli eräs niistä, jotka olivat kerrassaan kirjan lumoissa, ja hänellä oli tapana usein lähettää tekijättärelle kirjoja ja vaatekappaleita kunnioituksensa ilmaukseksi.[23]

Eräistä runoista puuttui siinä määrin pidättyväisyyttä sekä ajatukseen että ilmaukseen nähden, että minusta tuntui sietämättömältä ajatella niitä naisen sepittämiksi. Minulle näytetyt kirjeet tekivät vieläkin mahdottomammaksi uskoa kirjoittajaa naiseksi. Epäilykseni eivät kumminkaan järkyttäneet ystäväni harrasta uskoa; hän palvoi epäjumalaansa kuten ennenkin.

Sitten minä ryhdyin teosta arvostelemaan. Minä lähdin matkaan täysin purjein ja selittelin oppineeseen tapaan lyyrillisten ja muiden lyhykäisten runojen luonteenomaisia piirteitä saaden suurta etua siitä, että painettu sana on ylen julkea eikä suinkaan huoli ilmaista kirjoittajan todellisia tietoja. Ystäväni saapui ankaran vihan vallassa ja sinkosi minulle uhkauksen, että eräs _baccalaureus_ tulisi kirjoittamaan vastineen. Eräs _baccalaureus_! Minä menin ihan sanattomaksi. Tuntoni oli aivan sama kuin nuoremmalla iälläni, kun sukulaiseni Satja ilmoitti minulle poliisimiehen saapuneen. Minä näin jo hengessäni, kuinka todistelujen triumfipylväät kohosivat siihen, missä minun hienot havaintoni murskautuivat omien silmieni eteen arvovaltaisten lainalauselmien hyökätessä armottomasti niiden kimppuun, ja näin, kuinka lukevan yleisön luo johtava ovi minulta kerrassaan sulkeutui. Voi sinua, arvosteluni, minkä onnettoman tähden alla olitkaan syntynyt! Minä vietin päivän toisensa jälkeen mitä kamalimman jännityksen vallassa. Mutta baccalaureus jäi tulematta aivan samoin kuin Satjan poliisimies.

21

BHANU SINGHA

Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia, jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet. Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia, tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.

Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista. Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren Chattertonin keralla.

Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa _Gahana kusuma kuñdzha madzhe_. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin oikein hyvä!"

Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä kaivelemaan _Adi Brahma Samadzhin_ kirjastoa ja löysin sieltä vanhan repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi kyennyt kirjoittamaan _Vidjapati_ tai Tshandidaskaan", huudahti hän innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen Akshai Babulle julkaistavaksi."

Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa _Vidjapati_ enempää kuin _Tshandidaskaan_, koska minä itse satuin olemaan niiden tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät ne ole hullumpia."

Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä _Bharatissa_ tri Nishikanta Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus, jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin arvon!

Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä, vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.

22

ISÄNMAALLISUUS

Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne. Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se palautettiin viipymättä lähettäjälle.

_Hindu Melan_ nimellä mainittiin vuotuisia messuja, joiden järjestämistä meidänkin perheemme oli osaltansa edistänyt. Babu Nabagopal Mitter oli nimitetty niiden johtajaksi. Tämä lienee ollut ensimmäinen yritys suuren isänmaallisen juhlan toimeenpanemiseksi Intiassa. Velisarjamme toinen mies sepitti sitä tilaisuutta varten kansallislaulun "Bharater Dzhaja". Isänmaallisten laulujen laulaminen, isänmaanrakkautta uhkuvien runojen lausuminen, kotimaisten taide- ja käsityötuotteiden näytteilleasettaminen ja kyvyn ja taidokkuuden edistäminen olivat tämän _Melan_ luonteenomaisina piirteinä.

Lordi Curzonin pitäessä hovia Delhissä minä kirjoitin suorasanaisen artikkelin ja myöhemmin, lordi Lyttonin siellä ollessa, runoelman. Silloinen brittiläinen hallitus tosin pelkäsi venäläisiä, mutta ei neljäntoista vuoden ikäisen runoilijan kynää. Vaikka runoelmastani ei puuttunutkaan niitä tulisia tunteita, jotka ovat sille ikäkaudelle soveliaat, ei esivallan koko piirissä -- sotavoimien ylipäälliköstä aina poliisiviranomaiseen saakka -- ilmennyt hämmästyksen-oirettakaan. Ei myöskään mikään _Times_ lehdessä julkaistu kyynelherkkä kirje ennustellut imperiumin nopeata, paikallisten valvojien välinpitämättömyydestä johtuvaa kukistumista. Minä esitin runoelmani _Hindu Melan_ aikana, puun juurella seisten, ja kuulijoitteni joukossa oli Nabin Sen, runoilija. Hän palautti myöhemmin, kun olin jo ehtinyt täysi-ikäiseksi, tämän asian mieleeni.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli vastuussa eräästä poliittisesta yhteenliittymästä, jonka puheenjohtajana oli vanha Radzhnarain Bose. Se piti kokouksiansa rappeutuneessa rakennuksessa erään syrjäisen kadun varrella Kalkuttassa. Keskustelut olivat salaperäisyyden verhoamat. Tämä salaperäisyys olikin asian ainoa pelkoa ja kunnioitusta aiheuttava puoli, sillä neuvotteluissamme enempää kuin toimissammekaan ei todellakaan ollut mitään sellaista, minkä olisi tarvinnut peloittaa hallitusta tai kansaa. Muilla perheemme jäsenillä ei ollut aavistustakaan siitä, missä me vietimme iltapäivämme. Talon ulko-ovi oli lukittu, kokoushuone oli pimeä, tunnussanana oli jokin pyhien kirjojen _mantra_, ja me keskustelimme kuiskaten. Tuo kaikki soi meille riittävät väristykset, ja muuta me emme kaivanneetkaan. Minäkin, pelkkä poikanen, olin seuran jäsenenä. Me ympäröimme itsemme sellaisella puhtaan mielettömyyden ilmakehällä, että näytti siltä, kuin olisimme alinomaa leijailleet innostuksemme siipien kantamina. Ujoutta, arkuutta tai pelkoa meissä ei ollut; tärkeimpänä tarkoituksenamme oli omassa innostuksessamme hekumoiminen. Urheudella lienee haittansakin, mutta se on epäilemättä aina herättänyt ihmisissä suurta kunnioitusta. Kaikkien maiden kirjallisuudessa tapaamme väsymätöntä pyrkimystä tuon kunnioituksen vireilläpitämiseksi. Milloin ja missä niinmuodoin erikoinen seura ihmisiä kokoontuneeksi, he välttämättä joutuvat noudattamaan tuota virikettä. Meidän täytyi tyytyä tyydyttämään virikkeitämme siten, että sallimme mielikuvituksemme vapaasti liidellä, kokoonnuimme, pidimme suurta suukopua ja lauloimme kumouksellisia lauluja.

On aivan varmaa, että jos taipumukselta, joka on ylen syvästi juurtunut ihmisluontoon ja jota ihminen itse pitää suuressa arvossa, suljetaan kaikki purkautumistiet, siten luodaan luonnoton olotila, joka edistää toimitarmon rappeutumista. Ei riitä se, että pidetään avoinna tie johonkin hallintoelämän haaraan kuuluvaan virkaan -- jos kaikki rohkean uskaltamisen urat on suljettu, niin ihmissielu janoaa vapauttansa ja etsii salaista pakotietä, jonka taipaleet voivat olla hyvinkin monimutkaiset ja päämäärä mahdoton aavistaa. Olen varma siitä, että jos hallitus olisi noina aikoina, epäluuloisuuden ajamana, käynyt ankarasti meitä ahdistamaan, niin tuon seuran nuorten jäsenten esittämä komedia olisi voinut muuttua kamalaksi murhenäytelmäksi. Mutta nyt on leikki aikoja sitten loppunut, yksikään Fort Williamin tiili ei ole joutunut siitä kärsimään, ja me hymyilemme asiaa muistellessamme. Veljeni Dzhjotirindra alkoi suunnitella kansallispukua koko Intiaa varten ja esitti seuralle erinäisiä ehdotelmia. _Dhoti_ (lantioliina) oli epäkäytännöllisenä hylätty, housut olivat hänen mielestään liiaksi muukalaiset, ja niin ollen hän keksi eräänlaisen välitysmuodon, jossa _dhoti_ oli melkoisesti huonontunut housujen silti parantumatta. Housuihin näet oli liitettävä eteen ja taakse näennäinen _dhoti_-laskos. Ja sitä kauhistuttavaa esinettä, joka syntyi turbaanin ja hellekypärän toisiinsa yhdistämisestä, ei kaikkein intomielisinkään seuramme jäsen olisi uskaltanut nimittää koristeelliseksi. Kukaan tavallisella rohkeudella varustettu henkilö ei olisi rohjennut sitä tehdä, mutta veljeni puki täydet varusteet yllensä keskellä päivää ja astui eräänä ehtoopäivänä talon halki oven ulkopuolella odottaviin ajoneuvoihin välittämättä sukulaisten ja tuttavien, ovenvartijan ja ajomiehen sanattomasta ihmetyksestä. On epäilemättä olemassa paljonkin urheita intialaisia, jotka ovat valmiit kuolemaan isänmaansa puolesta, mutta olen varma siitä, ettei monikaan lähtisi kadulle yleisön katseltavaksi sellaisessa pan-intialaisessa puvussa, vaikka olisikin isänmaan menestys kysymyksessä.

Veljeni järjesti joka sunnuntai metsästysretken. Useita niistä henkilöistä, jotka kutsumattomina vieraina ottivat retkiin osaa, me emme edes tunteneet. Mukana oli eräs puuseppä, samoin rautio ja monia muita, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Verenvuodatus oli ainoa näistä metsästysretkistä puuttuva asia; en ainakaan minä voi muistaa sellaista sattuneen. Muut asiaankuuluvat varusteet olivat niin runsaat ja tyydyttävät, että kuollut tai haavoitettu riista ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun lähdimme jo aamulla anivarhain, niin kälyni varusti mukaamme kelpo määrän _lutshi_-kakkuja ja muuta muonaa, ja koska varusteittemme runsaus ei millään tavoin riippunut metsästysonnestamme, ei meidän tarvinnut milloinkaan palata tyhjinä.

Maniktolan lähistöllä on runsaasti huvilainpuutarhoja. Johonkin niistä me lopulta poikkesimme, ja jonkin lammen kylpytasanteella istuen kävi ylhäinen ja alhainen tuimasti _lutshien_ kimppuun, joista ei jäänyt jäljelle muuta kuin ne astiat, joissa niitä oli kuljetettu.

Bradza Babu oli eräs näiden verettömien jahtiretkien innostuneimpia osanottajia. Hän oli Metropolitan Institutionin johtaja ja oli toiminut joitakin aikoja kotiopettajanamme. Kerran hän onnellista mielijohdetta noudattaen kysyi _malilta_ (puutarhurilta) siinä puutarhassa, johon olimme tunkeutuneet: "Hei, kuulehan, onko setä käynyt täällä hiljattain?" _Mali_ tervehti häntä heti kunnioittavasti ja vastasi: "Ei, herra ei ole käynyt täällä hiljattain." "Hyvä, niinpä voimme pudottaa puista muutamia kookospähkinöitä." Sillä kertaa saimme vielä hienot kulaukset kakkujemme lisäksi.

Seurueeseemme kuului myöskin eräs pienen tilan omistaja. Hänellä oli huvila virran varrella. Eräänä päivänä meillä oli siellä ulkoilmakekkerit, kaikista kastisäännöistä huolimatta. Iltapuolella nousi hirmuinen myrsky. Me seisoimme virran rannalla, veteen johtavilla portailla, ja kajahduttelimme lauluja myrskyn säestettäviksi. En voi varmasti väittää, että ääniasteikon kaikki seitsemän ääntä olivat Radzhnarain Babun laulussa selvästi toisistansa erotettavissa, mutta siitä huolimatta hän antoi äänensä kaikua, ja samoinkuin vanhoissa sanskritinkielisissä teoksissa selitykset tukahduttavat tekstin, samoin Radzhnarain Babun musikaalisissa ponnistuksissa voitti heikomman ääniaineksen hänen eleittensä ja ilmeittensä tarmokas leikki; hänen päänsä häilyi puolelta toiselle, tahtia merkiten, myrskyn tuivertaessa hänen tuuheassa parrassaan. Oli jo myöhä yö, kun palasimme kotiin vuokravaunuissa. Sillävälin olivat myrskypilvet hajautuneet, ja tähdet tuikkivat. Oli tullut aivan pimeä, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, kylänraitit olivat autiot, ja tiheikössä tien kummallakin puolella viettivät kiiltomadot äänetöntä juhlaansa.

Seuramme eräänä tehtävänä oli edistää kotimaista tulitikkuteollisuutta ja pienteollisuutta yleensäkin. Siihen tarkoitukseen oli kunkin jäsenen lahjoitettava kymmenykset tuloistansa. Tulitikkuja piti valmistettaman, mutta siihen tarvittavaa puuta oli vaikea saada. Vaikka näet hyvin tiedämmekin, kuinka tulisia vaikutuksia tarmokkaan kouran pitelemä _khangras_-patukka[25] voi aikaansaada, on toisaalta selvää sekin, ettei sen sytyttävän vaikutuksen esineenä ole lampunsydän. Monien kokeilujen jälkeen meidän onnistui valmistaa laatikollinen tulitikkuja. Tuotteen ilmentämä kansallinen innostus ei ollut sen ainoa arvo, sillä valmistukseen kulutettu rahamäärä olisi riittänyt niihin menoihin, joita talon lieden sytyttäminen kokonaisen vuoden aikana vaatii. Toisena pienenä vikana oli se, etteivät nämä tulitikut ottaneet syttyäkseen, ellei ollut käsillä kynttilää, jonka avulla niitä yllytti. Jos niissä olisi ollut kipinäkin sitä isänmaallista tulta, joka oli ne synnyttänyt, niin ne olisivat varmaan vielä nytkin käypää tavaraa.

Kuulimmepa sitten, että eräs ylioppilas askarteli mekaanisten kangaspuiden keksimishommissa. Me heti asiaa tutkimaan. Kukaan meistä ei kyennyt arvostelemaan teoksen käytännöllisyyttä, mutta uskomis- ja toivomiskykymme oli yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa. Poika-parka oli jo joutunut koneensa aiheuttamien kustannusten vuoksi velkoihin, jotka me tietenkin suoritimme. Ja vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmestyi luoksemme Bradzha Babu, pää kiedottuna jonkinlaiseen harvakuteiseen karkeaan pyyheliinaan. "Meidän kangaspuissamme kudottu!" huusi hän, heilutti riemastuneena käsiänsä ja suoritti jonkinlaisen sotatanssin. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Bradzha Babun pään luonnollinen peite oli jo alkanut harmaantua.

Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.

Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien, ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä, vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.

23

"BHARATI"

Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien _haribol_-huudot heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.

Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä, jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa _Bharati_-nimisen aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut _Meghanadavadhaa_ koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen _Bharatille_ jättämäni avustus.

Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä _Kavikahini_ (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein sanoa, että hän halusi _olla_ sellainen kuin kuvailemansa henkilö; viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin." Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta, aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton välttää.

Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä, joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran paljastava.

_Kavikahini_ oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän kustantajan sydämellä.