Part 7

Sitten tuli Bankimin _Bangadarsan_ ja valloitti kohta kaikki Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan lukeminen aiheutti.

Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa. Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni. Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut _maithila_-murre veti minua vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään. Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen kykenin.

18

KOTOINEN YMPÄRISTÖNI

Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista suojista.

Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman _Vikramorvasi_, ja useat yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa, että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".

Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa. Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä, sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta tulitikuiksi.

Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran. Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville, vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.

Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä, kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian meille myöhemmin selviävän.

Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän. "En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä. Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.

Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta hiipien hänen luoksensa.

Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä, kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa. Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.

Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä, jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä -- loppusointu oli välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei ole kukaan mitään kuullut.

Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli _Unimatka_. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa, samoin oli hänen _Unimatkansa_ hylättyjä lehtiä sinne tänne siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme kaunisteeksi.

Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo -- aalto aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia -- joka riemukkain voittolauluin täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein _Unimatkan_? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren rikkaita syvyyksiä -- ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet? -- mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!

Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen, ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan _madzhlin_[18] nimellä. Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys, ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta _madzhli_ ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja ilottomilta.

Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella. Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan, eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta maailmasta tulleina vieraina.

19

KIRJALLISIA KUMPPANEITA

Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä esittää -- kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.

Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti _Bangadarsanissa_. ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.

Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä pois vanhempien veljieni _madzhli_-seurasta, niin minä tartuin usein hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän, koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään, toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni säästelemätöntä ylistystä.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä. Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle monsuunituulien tuoma siunaus.

Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin. Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini -- ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.

Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan -- okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia, hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.

Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin oppiaikani sävellyskoulussa.

Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta, etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.

Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani lukenut _Sodanjumalan syntymän_ ja pari muuta kirjaa jokseenkin pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä hän käski minua kääntämään _Wakefieldin maalaispappia_. Minä en pitänyt kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en enää ollutkaan mukaan otettavissa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys, mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.

Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki, täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli _Unimatkan_ hartain ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.

_Unimatkaa_ sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan sen jäljittelemistä.

Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada Mangal"-nimisenä sarjana _Arja Darsanissa_. Kälyäni nuo suloiset laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen runojansa ja lauloin niitä hänelle.

Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta, virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma. Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä _Devatatmasta Nagadhiradzhaan_ saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa suuruutta."