Part 6

Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi, jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän piti sitä mainiona ajatuksena -- eihän rautateitse matkustamisesta kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta hän ei tietänyt mitään sanoa.

Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies löytyy -- tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani viittaamalla vaikeuksiin.

Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä, eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.

Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.

Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani, mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman katsantokantansa oikeutusta.

Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.

Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!

Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.

16

KOTIINPALUU

Minua vanginneen ankaran hoitovallan kahleet olivat lopullisesti katkenneet, kun olin kotoa lähtenyt. Palatessani minä pääsin oikeuksiini. Minut oli syrjäytetty kauan nimenomaan siitä syystä, että olin ollut aina läsnä; nyt, kun olin ollut poissa näkyvistä, minut otettiin huomioon.

Jo paluumatkalla sain kokea ylenneen arvoni esimakua. Yksin matkoilla, palvelija mukanani, terveyttä ja vilkkautta uhkuen ja kullalla kirjailtu lakki päässäni minä pistin kaikkien silmiin, ja kaikki englantilaiset, jotka junassa kohtasin, osoittivat minulle melkoista huomiota.

Kotiin saapuessani en palannut ainoastaan matkaltani, vaan siirryin sitäpaitsi karkoituspaikastani palvelijoiden asumuksesta varsinaiseen olopiiriini sisäsuojiin. Kun perhe kokoontui äitini huoneeseen, niin minä pääsin joka kerta kunniasijalle. Ja talomme silloinen nuorin morsian tuhlasi minulle tuhlaamalla rakkautta ja kunnioitusta.

Varhaisessa lapsuudessa naisen huolenpito yleensä tulee osaksemme pyytämättä, ja koska se on välttämätön samoinkuin valo ja ilma, niin se otetaan vastaankin ilman mitään tietoista kiitollisuutta -- kasvava lapsi osoittaa pikemmin useasti taipumusta vapautumaan naisellisen huolenpidon verkosta. Mutta se onneton olento, jolta tuo aikanansa puuttuu, jää tosiaankin paljoa vaille. Sellainen oli ollut minun valitettava osani. Kun siis palvelijoiden parissa kasvettuani yht'äkkiä sain osakseni runsaat määrät naisellista hellyyttä, en suinkaan voinut suhtautua siihen tunteettomasti.

Siihen aikaan, jolloin sisäsuojat olivat vielä saavuttamattomissani, ne muodostivat kuvitelmieni kultalan. Zenana, joka ulkonaisessa katsannossa on vankeuden paikka, oli minulle kaiken vapauden tyyssija. Siellä ei ollut koulua enempää kuin opettajiakaan, eikä kenenkään näyttänyt olevan tarvis tehdä mitään, mitä ei halunnut. Sen eristetyssä joutilaisuudessa oli jotakin salaperäistä; siellä sai leikkiä ja toimitella mitä mieli, tarvitsematta tehdä kenellekään tiliä puuhistansa. Tuon havaitsin varsinkin nuorimmasta sisarestani, joka tosin oli mukana mestari Nilkamalin opetustunneilla, mutta jota kohdeltiin aivan samoin, suorittipa hän tehtävänsä hyvin tai huonosti. Kun me sitten kymmenen tienoissa kiireesti nautimme aamiaisemme ehtiäksemme ajoissa kouluun, niin hän lähti huoletonna omille teillensä palmikon hartioilla heilahdellessa ja meidän tuntiessamme polttavaa kateudentuskaa.

Kun sitten uusi morsian, kultaisin kaulahelyin kaunistettuna, saapui taloomme, niin sisäsuojat kävivät entistä salaperäisemmiksi. Hän, joka tuli muualta ja kumminkin kuului meidän joukkoomme, veti minua ihmeellisesti puoleensa -- minä tunsin polttavaa halua päästä hänen ystäväksensä. Mutta kun sitten monien juonien avulla onnistuin pääsemään hänen läheisyyteensä, niin nuorin sisareni huiskaisi minut pois huutamalla: "Mitä te pojat täällä teette? Korjaudu täältä ulos." Pettymykseen liittyvä loukkaus viilsi mieltäni syvälti. Heidän huoneittensa lasiovien läpi voi nähdä kaikenlaisia eriskummaisia leluja -- posliini- ja lasiteoksia -- jotka olivat upeasti koristellut ja väritetyt. Meitä ei pidetty mahdollisina eikä kelvollisina niitä edes koskettamaan, vielä vähemmin rohkenimme ajatellakaan pyytää jotakin niistä saadaksemme sillä leikkiä. Kaikesta huolimatta nuo meille pojille oudot ja ihmeelliset esineet osaltansa loivat sisäsuojien houkuttelevaan tenhoon vielä erikoista viehätystä.

Toistuvien torjumisten nojalla minua siten pidettiin loitolla. Samoinkuin ulkoinen maailma oli sisäinenkin minulle saavuttamaton. Siitä syystä ilmenivät minun kuitenkin siitä saamani vaikutelmat kuvankaltaisina.

Kello käy kymmenettä illalla, Aghor Babu on päättänyt opetustuntinsa, ja minä vetäydyn sisään mennäkseni levolle. Pitkässä, uudinten himmentämässä käytävässä, joka johtaa ulkosuojista sisempiin, riippuu heikosti liekehtivä lamppu. Tuon käytävän päässä on neljä tai viisi porrasaskelmaa, joihin valo ei enää ulotu, ja niitä pitkin minä pääsen sisäpihaa kiertävälle parvekkeelle. Itäiseltä taivaalta lankee kuutamon juova parvekkeen länsikulmaan jättäen muut osat pimeän peittoon. Tuossa valoläikässä istuvat palvelustytöt likelle toisiansa kerääntyneinä, punovat puuvillan jätteitä lampunsydämiksi ja juttelevat hillityin äänin kotikylistänsä. Moni sellainen kuva on painunut lähtemättömäksi mieleeni.

Illallisen jälkeen me pesemme kuistikolla jalkamme ja kätemme, ennenkuin laskeudumme avaraan vuoteeseemme. Sitten tulee joku hoitajistamme, Tinkari tai Sankari, istuutuu vuoteemme pääpuoleen ja alkaa hiljaisin äänin kertoella tarinaa prinssistä, joka matkustaa matkustamistaan halki aution suomaan, ja kun tarina päättyy, niin huoneessa vallitsee hiljaisuus. Kasvot seinään päin käännettyinä minä tuijottelen niitä tummia ja vaaleita täpliä, joita on seinään syntynyt laastituksen paikoitellen irtauduttua ja jotka vain hämärästi häämöttävät himmeässä valossa. Uneen vaipuessani minä loihdin ne monenlaisiksi haaveellisiksi kuvioiksi. Toisinaan minä kuulen keskellä yötä unenhorrokseeni yövartijan huudon. Vanha Svarup se siellä kiertää parvekkeelta toiselle.

Sitten tuli uusi asioiden järjestys, jonka vallitessa kuvitelmieni tuntematon tarumaa soi minulle mitä runsaimmassa määrässä sen vastaanoton, jota olin kaiken aikaa hartaasti ikävöinyt. Se, minkä oikeastaan olisi pitänyt tulla osakseni päivä päivältä, korvattiin minulle nyt yht'äkkiä kaikkine suorittamatta jääneine erinensä. Tunnustan mielelläni, että päätäni hieman pyörrytti.

Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä saadakseen sen säilymään vereksenä.

Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon, että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin Proctorista poiminut.

Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin, jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat juttuni.

Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.

Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä. Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan äitinsä hyväksymisen kunniaa -- mutta toisin on varmaan laita Madhusudanin, kopeuden kukistajan.

Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.

"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa. Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa; hän suorittaa sen mainiosti!"

Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli, kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja lähti pois.

Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista minuun nähden -- lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies, mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja vankilan kaamealta yhdistelmältä.

St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto, joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen tasoon.

Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme tekemisissä -- mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut, etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä, kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin -- varsinkaan nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä: "_Ni_ -- privatiivipartikkeli, _rod_ -- päivänsäteitä; siis Nirod: se, mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"

17

OPINTOJA KOTOSALLA

Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme. Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan _Sodanjumalan syntymän_ kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän luki minulle myös _Macbethin_, ja kun oli selittänyt tekstin bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun _karmani_ on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani _Sakuntalaa_. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun _Macbeth_-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet. Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona, minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla. Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen, ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät, osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää, mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.

Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt olkapäänsä yli sen _sarinsa_ kulman, jossa hän avaimiansa säilytti. Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin. _Sarin_ ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.

Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin katketaksemme.

Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa. Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista, vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin romanttisista kohtaloista.

Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa lukea -- kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa -- joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman lukuisille ihmisille.

Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen julkaisuun. Sen nimenä oli _Abodhabandhu_ (Tietämättömän ystävä). Minä löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.

Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri, tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä hilpeästi leikkivät vuorikauriit -- millaisen mieltävirkistävän kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah, millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!