Part 5

Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon. Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!

Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti, kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni; hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin päähäni.

Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään. Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa, ettemme täyttäneet omaa mittaamme.

Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se, mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan, mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.

Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme niihin.

Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut -- pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin itseni kiusallisen pettyneeksi.

Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa. Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.

Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.

Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla, mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?

En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en nähnyt -- se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.

Vaikka olinkin vielä lapsi, ei isäni mitenkään rajoittanut minun vaelluksiani. Hiekkaisen maaperän syvennyksiin oli sadevesi uurtanut syviä vakoja ja luonut punaisesta sorasta ja piikivistä monimuotoisia pienoisvuorijonoja, joiden välitse virtailivat pienoiset, Lilliputien maisemiin soveltuvat joet. Siltä alueelta minä keräsin useita merkillisiä kiviä nuttuni helmaan kuljettaen kokoelmani isäni nähtäväksi. Hän ei milloinkaan suhtautunut askarruksiini yliolkaisesti. Päinvastoin: hän kerrassaan innostui.

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Mistä oletkaan saanut kaiken tuon?"

"Niitä on vielä paljon, paljon enemmän, tuhansia ja tuhansia!" riemuitsin minä. "Minä voisin tuoda yhtä paljon joka päivä."

"Sepä olisi somaa!" vastasi hän. "Etkö voisi niillä koristaa minun pientä kukkulaani?"

Puutarhaan oli aiottu kaivaa kaivo, mutta kun pohjavesi oli liian syvässä, niin aikeesta oli luovuttu ja oli kasattu kaivettu maa pieneksi kumpareeksi. Sen huipulla isäni tavallisesti istui aamurukoustansa suorittaessaan ja voi nähdä itäistä taivaanrantaa kohti leviävän aaltomaisen tasangon ääreltä nousevan auringon. Sen kukkulan koristamiseen hän minua kehoitti.

Minua huolestutti kovin se, etten Bolpurista lähtiessäni voinut viedä mukanani kiviaarrettani. Minun on yhä vieläkin vaikea käsittää, ettei minulla ole mitään ehdotonta oikeutta vaatia olioita säilymään luonani vain siitä syystä, että olen ne kerännyt. Jos kohtaloni olisi silloin kuullut hartaan rukoukseni ja sallinut minun kuljettaa tuota kivitaakkaa iät kaiket mukanani, niin tuskinpa olisin rohjennut sille nyt nauraa.

Eräässä rotkossa minä tapasin lähteen, jonka vesi virtasi purosena, missä pienoiset kalat ponnistelivat uiden vastavirtaan.

"Minä olen löytänyt ihmeellisen lähteen", kerroin minä isälleni. "Emmekö voisi noutaa sieltä kylpy- ja juomavettämme?"

"Tietysti", myöntyi hän heti yhtyen minun riemastukseeni. Hän käski siitä lähtien käyttämään minun lähdettäni vesikaivona.

Minä harhailin väsymättä noiden pienoisvuorien ja -laaksojen välissä toivoen tapaavani jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Minä olin Livingstone tuossa löytämättömässä maassa, joka oli kuin käännetyssä kaukoputkessa nähty. Kaikki, mitä siellä oli, kääpiömäiset taatelipalmut, surkastuneet villit luumupuut ja muut sopivat hyvin keksimieni pienoisvuorten, pienen puron ja pienoisten kalojen seuraan.

Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä. Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle. Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.

"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."

Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.

Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.

Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään -- olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei milloinkaan häneltä unohtunut.

Isäni oli omistamaansa _Bhagavadgitan_ painokseen merkinnyt ne säkeet, joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle, samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen, jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.

Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä, että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle osoitettansa.

Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa, Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin Amritsariin.

Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta matkalippuani ja kysyi sitten:

"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"

"Ei", vastasi isäni.

Minä olin silloin vasta yhdentoista vuoden ikäinen, mutta näytin vanhemmalta.

"Teidän tulee maksaa kokonainen matkalippu hänen puolestansa", sanoi asemapäällikkö.

Isäni silmät välkähtivät, kun hän sanaakaan virkkamatta veti esiin setelin ja ojensi sen asemapäällikölle. Kun he sitten toivat isälleni takaisin pientä rahaa, niin hän heitti sen halveksien heille takaisin asemapäällikön itsensäkin hävetessä halpamaisen epäluulonsa ilmautumista.

Amritsarin kultainen temppeli muistuu mieleeni kuin unennäkö. Minä seurasin isääni monena aamuna tuohon järven keskellä sijaitsevaan sikhien _Gurudarbariin_. Siellä kaikuvat lakkaamatta pyhät laulut. Palvojien joukossa istuessaan isäni toisinaan yhtyi kiitoshymniin, ja heidän ilonsa siitä, että vieras otti osaa heidän jumalanpalvelukseensa, ilmeni erittäin sydämellisenä; meillä oli palatessamme mukanamme uhrilahjaksi annettua rintasokeria ja muita makeisia.

Eräänä päivänä isäni kutsui erään kuorolaulajan luoksemme ja kehoitti häntä laulamaan muutamia pyhiä lauluja. Mies oli ylen tyytyväinen saamaansa palkkioon. Seurauksena oli, että meidän täytyi ryhtyä tehokkaasti itseämme puolustamaan -- niin ankara laulajien paljous näet alkoi meitä ahdistaa. Havaittuaan talomme mahdottomaksi valloittaa he ryhtyivät väijyskelemään meitä kaduilla. Aamukävelyllä ollessamme me näimme tavan takaa sukeltavan esiin olkapäältä riippuvan _tamburan_, ja olipa silloin mielemme niinkuin linnun, joka näkee pyssynsuun suunnattuna itseänsä kohti. Aloimmepa siinä määrin varoa _tamburan_ ääntä, että jo sen etäältä kuullessamme karkasimme pakoon ollenkaan joutumatta sen lumoihin.

Illan tullen isäni tavallisesti istui kuistikolla, puutarhan puolella. Minut kutsuttiin hänelle laulamaan. Kuu on noussut, sen säteet, puiden lomitse pujahdellen, lankeavat kuistikon permantoon. Minä laulan _behaga_-sävelmää:

"Elämän synkkyydessä kuljen kerallasi..."

Isäni kuuntelee hartaasti, pää painuneena ja kädet ristiin laskettuina. Tuo iltakohtaus on vieläkin eloisana mielessäni.

Olen jo kertonut, kuinka isääni huvitti, kun hän Srikantha Babulta kuuli ensimmäisistä yrityksistäni uskonnollisen hymnin alalla. Myöhemmin minä sain täyden korvauksen. Erään _magh_-juhlamme aikana laulettiin useita minun sepittämiäni hymnejä. Eräs niistä alkoi näin:

"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä..."

Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen -- muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän virkkoi:

"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle maksuosoituksen.

Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi, ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.

Sitten me luimme Proctorin _Yleistajuista tähtitiedettä_, jota isäni selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.

Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten, herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä, joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"

15

HIMALAJAN VUORILLA

Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat kerrassaan loppumattomilta.

Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan. Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa -- niin kovin pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen vesiputous solisi alas -- ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli -- silloin _dzhampanin_ kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen. Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme, huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?

Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä vieraisiin maihin.

Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille. Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat nuhteet.

Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli tähtitieteellisiä asioita.

Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.

Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni -- kuinka suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.

Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän hohtelun tähtien valossa. Toisinaan -- en tiedä mihin aikaan -- minä puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki, jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua, kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.

Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.

Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet -- missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä. Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä (tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta osalta vaahtoa täynnä.

Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen. Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta kuin: heipä hei ja vuorille!

Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli, että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai sokeasti ulkoapäin.