Part 4

Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit hänen suustansa -- siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua. Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa harras kiitokseni.

12

PROFESSORI

Kun olimme jättäneet Normaalikoulun, meidät lähetettiin Bengalin akademiaan, eurasialaiseen laitokseen. Me tunsimme arvomme kovin lisääntyneen ja olimme nyt saavuttaneet ainakin vapauden ensimmäisen esikartanon. Itse asiassa olikin suurempi vapaus ainoa tuossa akademiassa saavuttamamme voitto. Me emme ymmärtäneet mitään siitä, mitä meille opetettiin, emmekä ollenkaan yrittäneetkään mitään oppia, ja kukaan ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Oppilaat olivat kiusallisia, mutta eivät vastenmielisiä -- ja se oli suuri lohdutus. He kirjoittivat kämmenpohjaansa "Aasi" ja löivät sen selkäämme huutaen ystävällisesti: "Hei vaan!" He antoivat takaapäin iskun kylkiluillemme ja silmäilivät sitten viattomina toisaalle. Ylenkypsien banaanien mehua he vuodattivat päälaellemme ja pakenivat huomaamattamme. Joka tapauksessa tuntui siltä, kuin olisimme kohonneet liejusta kivikkoon; meitä kiusattiin, mutta ei loattu.

Tämä koulu oli eräässä suhteessa minulle varsin edullinen. Siellä näet kukaan ei hellinyt sellaisia turhia toiveita, että meidänlaisten poikien opillista kasvatusta voisi mitenkään edistää. Se oli pieni laitos, jolla oli mitättömät tulot, joten johtajat havaitsivat meissä erään tärkeän edun: me suoritimme koulumaksumme säännöllisesti. Niinpä ei edes latinan kielioppi muodostunut meille kompastuskiveksi, ja suunnattomimmatkin virheet jättivät selkämme täyteen terveyteen. Se ei suinkaan johtunut meihin kohdistuvasta säälistä -- koulunjohtajat olivat puhuneet opettajille!

Mutta miten vaaraton laitos lieneekin ollut, se oli joka tapauksessa koulu. Huoneet olivat kamalan synkät, niiden seinät seisoivat ympärillämme kuin vartioivat poliisimiehet. Rakennus muistutti pikemmin kyyhkyslakkaa kuin ihmisasumusta. Siinä ei ollut yhtään koristusta, ei kuvia, ei värin jälkeäkään, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut viehättää pojan mieltä. Oli jätetty kerrassaan huomioonottamatta se tosiasia, että myötä- ja vastatunnoilla on lapsen mielessä tärkeä sijansa. Astuessamme portista koulun ahtaalle pihalle me niin ollen tunsimme koko olemuksemme masentuvan -- ja koulun laiminlyöminen muuttui pysyväiseksi viaksemme.

Me löysimme vielä apurinkin. Vanhemmilla veljilläni oli persialainen opettaja, jota tapasimme nimittää Munshiksi. Hän oli keski-ikäinen ja pelkkää luuta ja nahkaa, ikäänkuin hänen luustonsa peitteeksi olisi kiinnitetty tumma pergamentti ilman lihan ja veren täytettä. Hän tunsi luultavasti hyvin persiankielen, ja hänen englannintaitonsakin oli varsin kiitettävä, mutta hänen kunnianhimonsa ei suuntautunut kummallekaan alalle. Hän uskoi varmaan, että hänen taitavaa sauvamiekkailuansa saatettiin verrata ainoastaan hänen mestarilliseen laulutaitoonsa. Hänellä oli tapana asettua keskelle aurinkoista pihamaatamme ja suorittaa sauvallansa mitä ihmeellisimpiä miekkailutemppuja -- oma varjo vastustajanansa. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei varjo päässyt milloinkaan voitolle: kun Munshi vihdoin äänekkäästi huudahti ja voitokkaasti hymyillen iski sitä kalloon, niin se lepäsi nöyränä hänen jaloissaan. Hänen honottava ja kerrassaan epäsointuinen laulunsa kuulosti jostakin aaveidenmaailmasta kaikuvalta kamalalta ähkymisen ja valituksen sekamelskalta. Laulunopettajamme Vishnu häntä toisinaan ivaili: "Kuulehan, Munshi, sinä sieppaat vielä leivän suustamme!" Munshin ainoana vastauksena oli halveksiva hymähdys.

Tuosta selviää, että Munshiin kävi vaikuttaminen hyvillä sanoilla, ja totta onkin, että me voimme saada hänet milloin tahansa kirjoittamaan koulun johtajalle ja selittämään poissaolomme syyn. Johtaja ei huolinut kirjeitä lähemmin tutkia, koska tiesi, ettei vaikuttanut vähääkään kasvatuksellisiin tuloksiin, kävimmekö opetusta nauttimassa vai emme.

Minulla on nyt itselläni koulu, jossa pojat tekevät kaikenlaista ilkivaltaa, sillä se kuuluu kerta kaikkiaan poikien olemukseen -- samoinkuin koulumestarien olemukseen se, etteivät he voi sellaista menettelyä hyväksyä. Kun joku meistä opettajista on tarpeettomasti kuohuksissaan poikien käyttäytymisen vuoksi ja johdutaan jakamaan asiaankuuluvia rangaistuksia, niin oman kouluaikani vallattomuudet asettuvat riviin eteeni ja silmäilevät minua hymyillen.

Minä huomaan nyt selvästi virheen olevan siinä, että poikia arvosteltaessa käytetään täysi-ikäisten mittakaavaa, unohdetaan, että lapsi on vilkas ja liikkuva kuin virtaava vesi ja ettei niin ollen tarvitse olla ylenmäärin huolissaan jokaisen pienen epäsäännöllisyyden vuoksi, koska virran vauhti itse on paras asian auttaja. Vasta seisahtumisen tapahtuessa alkaa uhata vaara. Senvuoksi on opettajan varottava virheitä huolellisemmin kuin oppilaan.

Tuossa koulussa oli bengalilaisia poikia varten erikoinen virkistyshuone, missä he voivat noudattaa kastinsa vaatimuksia. Siellä me solmimme ystävyysliittoja eräiden toisten kanssa. He olivat kaikki meitä vanhempia. Eräästä kannattanee kertoa hieman laajemmin.

Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu painosta, joten häneen -- tarkoitan: häneen noituustieteen professorina -- kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa paperiin oman nimeni.

Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija. Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.

Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.

Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli julkaistu painetussa kirjassa.

Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni, kastoin ja kuivasin vuoron perään -- mutta täysi-ikäinen lukijani tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.

Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli, kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.

Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.

Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni", myöntelivät he kaikin.

Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan; sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti heihin kaikkiin.

Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.

Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku. Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa. Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!

13

ISÄNI

Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella. Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen -- ihmekö siis, että hän heti voitti sydämemme?

Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen. Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.

Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä ihastelevalle Lenulle.

Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel kirjailtuine viittoinensa -- hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita hyvätuoksuisia nesteitä -- herätti minussa palavaa mielenkiintoa. Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen kiehtovasti.

Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me emme päässeet.

Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö, venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan pyrstötähden tavoin?

Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.

Tuo kirje, joka kuljetti äitini huolen viestit, oli ensimmäinen isälle kirjoittamani. Minä en tietänyt, miten kirje oli aloitettava, miten lopetettava enkä mitään muutakaan asiaankuuluvaa seikkaa. Niinpä lähdin Mahanandan, talon kirjurin luo. Kirjeen tyyli tuli siten epäilemättä olemaan sangen moitteeton, mutta sen tunnesisältöön oli tullut sitä ummehtuneisuuden tuntua, joka välttämättä liittyy kaikkiin toimistohuoneessa sepitettyihin kirjelmiin.

Minä sain kirjeeseeni vastauksen. Isäni kehoitti minua olemaan ihan levollinen: jos venäläiset tulisivat, niin hän itse ne karkoittaisi. Tuo luottavainen vakuutus ei näyttänyt vapauttavan äitiä pelon vallasta, mutta minusta se karkoitti kaiken isääni kohdistuvan pelokkuuden. Minä halusin siitä lähtien kirjoittaa hänelle joka päivä ja kiusasin senvuoksi Mahanandaa. Päästäkseen ahdisteluistani hän sommitteli minulle luonnoksia, jotka minä jäljensin. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että oli suoritettava postimaksut. Minä ajattelin, että kirjeet, jotka jätin Mahanandan haltuun, enemmittä huolitta joutuivat määräpaikkaansa. Mahananda oli minua koko joukon vanhempi, joten tarvitsee tuskin sanoa, etteivät kirjeeni milloinkaan saapuneet Himalajan vuorille.

Kun isäni pitkäaikaisen poissaolon jälkeen tuli kotiin muutamaksi päiväksi, niin meistä tuntui siltä, kuin hänen valtava olemuksensa olisi täyttänyt koko talon. Määrättyinä hetkinä näimme vanhempien veljiemme, juhlallisesti viittoihinsa puettuina, astelevan hänen huoneeseensa rauhallisin askelin ja vakavan näköisinä, nopeasti viskaten pois pureksimansa maustemällin. Jokainen näytti olevan varuillansa. Äitini itse valvoi keittämistä ollakseen varma siitä, ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Vanha hovimestari Kinu, valkoisissa livereissään ja korkeassa turbaanissaan, seisoi vartioimassa isäni huoneen ovea ja kehoitti meitä olemaan meluamatta kuistikolla hänen huoneensa edustalla hänen ollessaan päivällislevollansa. Meidän piti hiipiä hiljaa ohi, enintään kuiskutellen, eikä ollut lupa luoda silmäystäkään sisään.

Kerran isämme palasi kotiin antaakseen kolmelle meistä pyhän bramaaninnuoran. Korkeasti oppineen Vedantavagisin avustamana hän oli kerännyt siinä tarkoituksessa kaikki asiaankuuluvat Veda-kirjojen määräykset. Me istuimme päiväkaudet Betsharam Babun keralla rukoushallissa opetellen oikein korostuksin lausumaan "Brahma Dharma"- nimistä Upanishadivalikoimaa, jonka isäni oli toimittanut. Me kolme tulevaa bramaania, hiukset ajeltuina ja korvissa kultaiset renkaat, jouduimme sitten kolme päivää kestävään yksinäisyyteen kolmanteen kerrokseen.

Juttu oli erittäin hupainen. Korvarenkaista kävi toisiansa mainiosti nykiminen. Eräästä huoneesta me löysimme pienen rummun. Se mukanamme me siirryimme parvekkeelle, ja kun näimme alhaalla jonkun palvelijan kulkevan ohi, pärrytimme kelpo tavalla. Mies katsahti ylös, mutta lähti kohta kiireesti pakoon kääntäen katseensa toisaalle.[12] Sanalla sanoen: emme voi väittää viettäneemme noita päiviä yksinäisissä askeettisissa mietiskelyissä.

Olen kumminkin varma siitä, että meidänlaisiamme poikia löytyi entisaikojen erakkoloistakin. Ja jos jokin vanha lähdekirja kertookin, kuinka kymmenen tai kahdentoista vuoden ikäinen Saradvata tai Sarngarava[13] viettää lapsuusiällänsä päiväkaudet uhreja toimittaen ja kiitoslauluja laulaen, ei meidän ole pakko ehdottomasti tiedonantoon luottaa, sillä Pojan Luonnon kirja on sitäkin vanhempi ja samalla pätevämpi.

Kun olimme ehtineet täyteen bramaaniuteen, niin minä toistelin erittäin innokkaasti pyhää _gajatri_-tekstiä. Minä mietin sitä, voimallisesti keräten mieltäni. Sillä iällä minä tuskin kykenin käsittämään sen täyttä merkitystä. Muistan hyvin, kuinka koin avartaa tajuntaani "maahan, avaruuteen ja taivaaseen" kohdistetun alkurukouksen avulla. Vaikea on sanoa, mitä oikeastaan tunsin tai ajattelin, mutta varmaa ainakin on, ettei sanojen merkityksen selvillesaaminen ole inhimillisen ymmärryksen tärkein tehtävä.

Opetuksen pääasiallisena tehtävänä ei ole merkitysten selitteleminen, vaan hengen ovelle koputtaminen. Jos pyydetään jotakuta poikaa kertomaan, mitä hänessä sellaisen koputuksen vaikutuksesta herää, niin hän luultavasti antaa typerän vastauksen. Se näet, mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu, on verrattomasti suurempaa kuin kaikki se, mitä käy sanojen avulla ilmaiseminen. Ne, jotka uskovat yliopistollisten tutkintojen täydellisesti osoittavan kasvatuksellisia tuloksia, jättävät tuon tosiasian huomiotta.

Minä voin palauttaa mieleeni monia seikkoja, joita en ole ymmärtänyt, mutta jotka siitä huolimatta ovat minuun syvästi vaikuttaneet. Kerran, kun seisoin vanhimman veljeni kanssa virran rannalla sijaitsevan huvilamme kattotasanteella ja yht'äkkiä kasaantui taivaalle pilvijoukko, hän lausui ääneen muutamia säkeitä Kalidasan teoksesta _Pilvi-Viestinviejä._ Minä en ymmärtänyt sanaakaan sanskritia eikä ollut tarpeenkaan sitä ymmärtää. Sointuisa rytmi hänen hurmioisesti lausumanansa riitti minulle.

Erään toisen kerran, kun en vielä ollenkaan kunnollisesti ymmärtänyt englanninkieltä, joutui käsiini runsaasti kuvitettu _Old Curiosity Shopin_ painos. Minä luin koko kirjan, vaikka vähintään yhdeksän kymmenesosaa sanoista oli minulle vieras. Niiden epämääräisten mielikuvien avulla, joita toisten nojalla itselleni muodostin, minä punoin itselleni kirjavan johtolangan, johon voin pujottaa kirjan kuvat. Jokainen yliopiston tutkija olisi epäilemättä julistanut minut mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta lukeminen ei ollut sittenkään ollut minulle ihan tulokseton.

Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan _Gita Govinda_-teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon _Gita Govindan_. Muistan vielä hyvin tämän säkeen:

"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."

Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin sana _nibhrita-nikuñdzha-griha_, joka merkitsee yksinäistä metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.

Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi jäljensin koko teoksen itseäni varten.

Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen Kalidasan _Sodanjumalan syntymästä_. Säe liikutti minua kovin, vaikka ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli, joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua ja värisyttää deodarin lehvistöä --". Nämä muutamat sanat herättivät minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli "halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.

Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä asioita. Meidän _kathakamme_[14] tietävät hyvin tuon totuuden. Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.

Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään, jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla. He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset, samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää johda.

Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta _gajatri_-tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet. Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei olisi mitenkään _gajatriin_ liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman tajunnan pinnalla.

14

ERÄS MATKA ISÄNI SEURASSA