Part 3

Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden _sutrain_ saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa voiton.

Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.

Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä, kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän ohjelmaansa kuulu englanninkieli!

Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan tarpeettoman nopeasti.

On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti. Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät esiin ainoastaan _bael_-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin _kadamba_-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole...! Me istumme kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle. Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen katumme varrelta ei.

Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi. Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa, hänen tuntinsa olivat _illalla_ ja hän opetti _englanninkieltä_! Olenpa varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.

Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä -- runoako vai suoranaista, se jäi meille selviämättä -- eräästä englantilaisesta kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi. Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo -- että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.

Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi: "Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä, joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.

Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko ihmisen puhuvan -- en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt, mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa innostukseen.

Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman, ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.

Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi McCullochin _Lukukirjaan_. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja rivejä, mutta turhaan.

Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti kuin ennenkin.

Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä, joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.

8

ENSIMMÄINEN MATKANI

Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset jouduimme lähtemään mukaan.

Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin: toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä, virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni päällä temmelsi kostea tuuli.

Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että se siirappi, joka kylmien _lutshi_-kakkujen keralla muodosti aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.

Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi suunnattoman suuri _dzambolan_-puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä sijaitsevasta _jakshain_[9] kaameasta kuningaskunnasta.

Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää. Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla, mutta jalkaa rasitti vielä kahle.

Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi, minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä? Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle. Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei yksikään maantieteen oppikirja mainitse.

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää käynyt tuossa _tshampak_ puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama -- sillä mistäpä nyt ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen muinoin näin?

Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.

9

RUNOLLISIA HARJOITUKSIA

Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin _Baitarani_-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille. Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä, ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.

Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen -- toivottavasti ei kukaan epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi: "Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä, jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.

Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä. Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen sija Gobinda Babun sydämessä.

Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä lausuin kaikuvin äänin.

Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan rohkaiseva -- missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään; todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat. Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle kehitykselle.

Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä. Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi. Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.

10

SRIKANTHA BABU

Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä. Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa, silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä _sitar_, ja hänen kurkustansa kumpusi lakkaamaton laulu.

Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset, ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan, huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.

Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle. Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja. Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen", huomautti hän, "vaan paloviinan".

Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin teoksesta _Sitan karkoitus_. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.

Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään. Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin ponnistuksiini.

Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän." Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä _sinä_ olet meidän sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä. Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"

11

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT

Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen. Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme. Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin käytettäisiin miekkaa partaveitsenä -- paha miekalle, paha leualle. Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren suosiota.

Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin. Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon huumeessa.

Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä, ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki, mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui, pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä ällistystä.

Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut minua kohtelemaan teitä ankarasti -- älkää kantako minulle senvuoksi kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."