Part 2

Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi olla aivan lähellä -- ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa; mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä. Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin: "Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan palatsi sijaitsi meidän talossamme.

Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen: "Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä ei voinut olla.

Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin, mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä, että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa, niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.

Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.

_Magh_-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien kaivaminen aloitettiin _magh_-kuun ensimmäisenä päivänä. Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa, mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen -- olin nähnyt, kuinka syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi -- ja vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista, jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin, mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin, "voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle." Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi, ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään, että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman koulumestarit!

4

PALVELIJAT KÄSKIJÖINÄ

Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa. Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa. Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut, ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat kärsimystä.

Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana; olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan. Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin. Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat, ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.

Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään; kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana hoitajan hartioille -- niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin -- ja vaikka rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.

Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.

Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti, ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan. Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa, lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.

Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan. Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu avoinna, ääneti, ihmetellen.

Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei ollut vielä tietoa.

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty, ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.

Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.

Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta, joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen kertaan meille tyrkyttämään.

Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja _lutshi_-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua -- melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.

Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.

5

NORMAALIKOULU

Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani, kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut heitä sillä tavoin kasvattaaksensa -- eikä olisi tietenkään voinut heihin niin väkevästi vaikuttaa.

Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin koulumestarien.

Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä. Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen iloista ainesta.

Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat, luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun, tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.

Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan säkeen:

_Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling_.

Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli _kallokiksi_ muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:

... full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä, laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)

Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa, niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi -- useimpien poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi -- kaksi vuotta -- kolme vuotta -- miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten vietettävä.

Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä. Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.

Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin, mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös. Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen, mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.

Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun. Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.

6

SÄESEPPONA

Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti, pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten neljätoistatavuisen _pajar_-säkeen luonteen.

Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa -- niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan tuottavani sellaista runoutta.

Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.

Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten hyväksi näin, muodostivat _pajar_-säkeen, niin runoilemisen taide oli äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.

Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.

Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6] joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään talosta soveliaita kuulijoita.

Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa: "Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.

Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!" virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on _dvirepha_?"[7]

En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan -- päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten hyvänsä, sana _dvirepha_ säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.

7

ERINÄISIÄ OPINTOJA

Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.

Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän jälkeen me olimme vapaat.

Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa. Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath Babu saapunut.