Part 14

Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja esittelemättä hänen luoksensa.

Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.

Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija". Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan jokapäiväiseen elämään.

Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista kuukauslehteänsä _Nabadzhiban_ (Uusi elämä), jonka avustajana minä silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut toimittamasta _Banga Darsania_ (Bengalin kuvastinta) ja askarteli innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta varten perusti kuukauslehden _Pratshar_ (Saarnaaja). Siinäkin minä julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa käsittelevän kirjoitelman.

Tästä lähtien minä tapasin Bankim Babua varsin usein. Hän asui silloin Bhabani Datt-kadun varrella. Mutta vaikka kävinkin tavan takaa häntä tervehtimässä, ei kumminkaan syntynyt sanottavasti keskustelua. Minä olin siinä iässä, jolloin mieluummin kuuntelee kuin puhuu. Harras toivoni oli, että kerran lämpenisimme jostakin asiasta kiistelemään, mutta ujouteni oli keskustelutaitoani voimallisempi. Toisinaan oli seurassamme Bankim Babun veli, Sandzhip Babu, joka loikoi mukavasti pieluksellansa. Hänet nähdessäni minä ilahduin, sillä hän oli hupainen mies. Hän jutteli mielellään, ja hauskaa oli kuunnella hänen puhettansa. Ne, jotka tuntevat hänen suorasanaisia teoksiansa, tietävät, kuinka kepeästi ja vaivattomasti, ikäänkuin kaikkein vilkkain keskustelu, hänen esityksensä sujuu. Erittäin harvat osaavat siten keskustella, ja vieläkin vähemmän on niitä, jotka kykenevät käyttelemään tuota taidetta kirjallisessa työssänsä.

Samaan aikaan alkoi myöskin oppinut Sashadhar saavuttaa kuuluisuutta. Minulle hänestä kertoi ensimmäisenä Bankim Babu. Ellen väärin muista, on Bankim Babu myös vastuussa hänen esittelemisestänsä yleisölle. Hindulaisen oikeaoppisuuden merkillinen yritys saada arvovaltaansa uudelleen elpymään länsimaisen tieteen nojalla levitti vaikutuksiansa pian yli koko maan. Teosofia oli jo joitakin aikoja valmistellut maaperää sellaiselle liikkeelle. Bankim Babu ei suinkaan ollut tämän suunnan ehdoton kannattaja. Hänen _Pratsharissa_. julkaisemassaan hindulaisuutta koskevassa esityksessä ei ole eikä voinut olla Sashadharin vaikutuksen häivääkään.

Minä astuin silloin eristetystä olopiiristäni julkisuuteen, kuten noita kiistakysymyksiä käsittelevät avustukseni osoittavat. Ne olivat osalta ivailevia säkeitä, osalta ilvenäytelmiä, osalta sanomalehtiin lähetettyjä kirjeitä. Niin minä laskeuduin tunteiden piiristä elämän areenalle ja aloin täydellä todella käydä puolestani taisteluun.

Siinä tuoksinassa minä tulin hyökänneeksi ankarasti Bankim Babun kimppuun. Tämän kiistan historia on kerrottu sinä aikana ilmestyneissä _Pratsharin_ ja _Bharatin_ numeroissa, ja sitä ei ole tarvis tässä toistaa. Tuon taistokauden loppuessa Bankim Babu lähetti minulle kirjeen, jonka olen valitettavasti kadottanut. Jos se olisi ollut nyt käytettävissäni, niin lukija olisi nähnyt, kuinka erinomaisen ylevämielisesti Bankim Babu osasi taittaa tuon valitettavan välikohtauksen tutkaimen.

41

LAIVANRUHO

Veljeni Dzhjotirindra lähti jonkin sanomalehti-ilmoituksen houkuttelemana huutokauppaan ja ilmoitti palatessaan, että oli ostanut teräksisen laivanruhon seitsemällätuhannella rupialla. Ei muka tarvinnut muuta kuin asettaa siihen kone ja järjestää muutamia hyttejä, niin höyrylaiva oli valmis.

Veljeni varmaan piti suurena häpeänä, että maanmiehemme pitivät liikkeessä kieliänsä ja kyniänsä, mutta eivät saaneet kuntoon yhtäkään höyrylaivalinjaa. Hän oli, kuten jo edellä kerroin, yrittänyt valmistaa kotimaatansa varten tulitikkuja, mutta uutterimmatkaan raapimiset eivät olleet saaneet niitä syttymään. Sitäpaitsi hän oli halunnut panna käyntiin mekaanisia kangaspuita, mutta kaikkien hänen vaivojensa tuloksena oli ollut pieni karkea pyyheliina, ja kangaspuut seisoivat sittemmin liikkumattomina. Nyt, tahtoessaan nähdä vesillä intialaisia aluksia, hän osti vanhan laivanruhon, joka tuli aikanansa täyteen koneita ja hyttejä, mutta vei samalla veljeni vararikkoon.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien noiden yritysten vaivat ja häviöt lankesivat yksin hänen osaksensa, kokemuksen voitto sitävastoin koitui koko maan hyväksi. Hänenlaisensa henkilöt, jotka eivät suunnitelmiansa tarkoin harkitse eivätkä yleensäkään ole liikemiehiä, täyttävät maansa liike-elämän vilkkaalla toiminnallansa. Ja vaikka vuoksi väistyykin yhtä nopeasti kuin on noussut, se kuitenkin jättää maaperään hedelmällistä mutaansa. Kun tulee elonkorjuun aika, ei kukaan ajattele noita uranaukaisijoita, mutta he, jotka ovat eläessään ilomielin uskaltaneet ja menettäneet kaikkensa, eivät kuoltuansa varmaankaan välitä liikoja siitä, että heidät unohdetaan.

Toisella puolella oli eurooppalainen Laivayhtiö, toisella veljeni Dzhjotirindra yksinään, ja Khulnan ja Barisalin asukkaat muistanevat, kuinka valtavaksi näiden kauppalaivastojen välinen taistelu vähitellen kävi. Kilpailun painostuksesta hankittiin alus toisensa jälkeen, häviöt kasautuivat yhä suuremmiksi tulojen vähentyessä siinä määrin, ettei enää kannattanut painattaa matkalippuja. Khulnan ja Barisalin välisen laivakulun kulta-aika oli tullut. Matkustajia kuljetettiin ihan ilmaiseksi, tarjoiltiinpa heille vielä virvokkeitakin rahatta ja hinnatta! Sitten muodostui vapaajoukko, joka liehuvin lipuin ja isänmaallisia lauluja laulaen kuljetti matkustajia intialaisen linjan aluksiin. Jos niin ollen ei puuttunutkaan matkustajia, niin kaikesta muusta alkoi pian olla polttava puute.

Isänmaallinen innostus ei kumminkaan voinut kumota luvunlaskun lakeja; isänmaallisten laulujen virittäessä yhä korkeampaa innostusta teki tilikirjan vastattavien puolella kolme kertaa kolme yhä edelleenkin yhdeksän.

Liikeasioihin pystymättömien alinomaisena onnettomuutena on se, että he, vaikka ovatkin itse luettavissa yhtä helposti kuin avattu kirja, eivät milloinkaan opi ottamaan selkoa toisten henkilöiden luonteista. Ja koska he tarvitsevat ikänsä kaiken keksiäkseen tämän heikkoutensa, niin heillä ei ole milloinkaan tilaisuutta käytellä kokemustansa hyödyksensä. Matkustajien saadessa virvokkeita ilmaiseksi eivät laivamiehetkään huolineet mitään puutetta kärsiä, mutta kaikesta huolimatta sai suurimman voiton veljeni, joka urheasti kesti häviönsä.

Toimintakentältä päivittäin saapuvat voiton tai tappion sanomat pitivät meitä kuumeenomaisessa jännityksessä. Sitten tuli eräänä päivänä tieto, että höyrylaiva _Svadeshi_ oli törmännyt siltaan ja uponnut. Tämä viimeinen häviö oli verrattomasti veljeni suoritusmahdollisuuksia suurempi, joten hänellä ei ollut muuta keinoa kuin luopua koko yrityksestä.

42

MENNEITÄ

Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi. Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.

Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani, te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen minulle merkitsi.

Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava juopa ei meille oikein selvinnyt.

Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska, kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen vaipuneena.

Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan; silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin oli tullutkin -- pelkkänä varjona.

Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua, vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä, pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja että tätä hellyyttä on -- tiesimmepä siitä tai emme -- rajattoman paljon maan päällä.

Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan rintaani.

Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut, maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen, joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään! Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja sen, mikä oli mennyt?...

Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään näe.

Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan, missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?

Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua. Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää -- siinä piili se menettämisen tunto, joka minua kidutti -- mutta kun sitten katselin asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.

Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä. Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa -- tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen ilmestyksen tavoin.

Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.

Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä. Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.

Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään, käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa tavanomaisia sovinnaisuuksia.

Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva säteilevän uutena ja entistä ehompana.

43

SADEAIKA JA SYKSY

Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta. Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä -- ollenkaan tietämättä, mistä syystä -- laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.

Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.

Muistan vielä syvät, pimeät _sravan_-kuun[38] yöt! Uneni rakoihin tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.

Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä valtiaana. Sen elämää kattaa _asvin_-kuun[39] kirkas, kuulea joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja sepitän laulua _Dzhogija_-tyyliin:

Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?

Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää, runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain:

Hetket verkkaan vierivät, ja mieli mietteitänsä hautoo --

Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla, luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.

Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.

Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin huumaavia tuoksuja.

Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton! Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.

44

"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"

"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa salaperäisessä talossa.

Tämä maailma on ihana, -- minä en tahdo kuolla. Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.

Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.

Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle. Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi, ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.

Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa; siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu. Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä noissa etäisissä salomaissa.

Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä _Kadi o Komal_ (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä. Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.

"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman alkuun.

Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen, silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki lähtemään pitkälle matkallensa.