Part 13

_Iltalaulujen_ aikana syntyneet suorasanaiset kirjoitelmat julkaistiin, kuten jo sanoin, nimellä _Vividha Prabandha_. Toiset, jotka sepitin samoihin aikoihin kuin _Aamulaulut_, koottiin _Alotshana_ (Tutkisteluja)-otsakkeen alle. Näiden kokoelmien luonteenomainen erilaisuus kelpaa hyvin osoittamaan minussa sillävälin tapahtunutta muutosta.

35

RADZHENDRAHAL MITRA

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindran mieleen johtui perustaa kirjallinen akademia, jonka avulla hän tahtoi liittää yhteen kaikki huomattavat kirjallisuuden miehet. Akademian tehtävänä piti olla varman sanaston laatiminen bengalinkieltä varten ja yleensäkin kielen elvyttäminen ja kehittäminen -- siis jokseenkin sama tehtävä kuin se, jonka myöhemmin perustettu _Sahitja Parishat_ (Kirjallisuusakademia) on omaksunut.

Tri Radzhendrahal Mitra suhtautui akademia-ajatukseen innostuneesti ja toimi sen lyhyen olemassaoloajan sen puheenjohtajana. Kun yritin suostutella oppinutta Vidjasagaria siihen liittymään esittäen yhdistyksen tarkoitusta ja mainiten ehdollaolevien jäsenten nimiä, niin hän virkkoi: "Minä neuvon teitä jättämään meidät pois -- suurten peruukkien keralla te ette pääse mihinkään; he eivät ole milloinkaan yhtä mieltä." Hän kieltäytyi. Bankim Babu suostui tulemaan jäseneksi, mutta en voi sanoa hänen osoittaneen suurtakaan asianharrastusta. Lyhyesti sanoen: akademian toiminta-aikana Radzhendrahal Mitra suoritti yksin mitä suoritettiin. Hän otti aluksi käsille maantieteellisen sanaston, suunnitteli itse luettelon, painatti sen ja lähetti jäsenille, jotta he voivat esittää ehdotuksiansa. Ajattelimme myös ottaa bengalinkieleen kunkin vieraan maan nimen sellaisena kuin se maan omalla kielellä lausuttuna esiintyi.

Vidjasagarin ennustus toteutui. Osoittautui mahdottomaksi saada tietomiehiä mihinkään yhteistyöhön. Ja akademia jo riutui tuskin alettuaan versoa. Mutta Radzhendrahal Mitra oli perehtynyt kaikkiin eri aloihin; hän itse oli ilmetty akademia. Minun asian vuoksi näkemäni vaivat tulivat runsaasti palkituiksi, kun sain tilaisuuden tutustua häneen. Olen oppinut tuntemaan useitakin aikalaisiani bengalilaisia oppineita, mutta kenenkään muun aikaansaama vaikutus ei ole ollut niin loistelias.

Minä tapasin käydä hänen luonansa Maniktalan holhouslautakunnan toimistohuoneissa. Minä saavuin aamulla ja näin hänen aina olevan ahkerassa työssä, mutta nuoruuden ajattelemattomuus sai minut arvelematta häntä häiritsemään. Hän ei osoittanut koskaan minkäänlaista kärsimättömyyden oiretta. Minut nähdessään hän heti siirsi työnsä syrjään ja alkoi kanssani jutella. Hän, kuten tiedetään, oli hieman huonokuuloinen ja antoi senvuoksi tuskin koskaan tilaisuutta kysymyksen esittämiseen. Hän kävi käsiksi johonkin yleiseen aiheeseen ja puhui siitä, ja juuri näiden pohdintojen viehättävyys veti minua hänen luoksensa. Kenenkään muun henkilön kanssa keskustellessani en ole saanut niin lukemattomia ajatusvirikkeitä mitä erilaisimmilta aloilta. Minä kuuntelin kerrassaan lumoutuneena.

Hän oli luullakseni oppikirjakomitean jäsen ja luki huolellisesti, reunamuistutuksia tehden, jokaisen hänelle lähetetyn teoksen. Toisinaan hän valitsi jonkin sellaisen kirjan lähtökohdaksi esittäessään bengalinkielen rakennetta tai yleensä kielitiedettä koskevia ajatuksia, jotka olivat minulle erittäin hyödylliset. Ei ollut montakaan asiaa, jota hän ei ollut tutkinut, ja kaikki tutkimansa hän osasi sommitella selvään ilmaisumuotoon.

Ellemme olisi luottaneet toisiin haeskelemiimme akademian jäseniin, vaan olisimme jättäneet kaikki tri Radzhendrahalin tehtäväksi, niin nykyinen _Sahitja Parishat_ olisi epäilemättä löytänyt paljoa enemmän tuon yhden ainoan miehen suorittamia esitöitä.

Tri Radzhendrahal Mitra ei ollut ainoastaan perinpohjainen oppinut, vaan myöskin huomattava persoonallisuus, kuten jo hänen ulkonaisesta olemuksestansa voi havaita. Julkisuudessa hän esiintyi tulisen kiivaasti, mutta osasi myös jutella mitä miellyttävimmällä tavalla, ilman alentuvaisuuden häivääkään kaikkein vaikeimmista kysymyksistä minunlaiselleni nuorelle pojalle. Minä käytin hänen auliuttansa hyväkseni siinä määrin, että pyysin häneltä avustusta _Bharatia_ varten ja sainkin sen, _Tuonen koira_-nimisen. Toisia hänen suuria aikalaisiansa minä en olisi uskaltanut kohdella niin vapaasti, mutta en olisi myöskään saanut osakseni samaa hyväntahtoisuutta.

Sodan polkuja astellessaan hän saattoi hyvinkin säikähdyttää kaupungin kollegioissa ja yliopiston senaatissa olevia vastustajiansa. Siihen aikaan oli Kristo Das Pal tahdikas poliitikko ja Radzhendrahal Mitra urhea taistelija.

"Aasialaisen seuran" julkaisuja ja tutkimuksia varten hän tarvitsi avustajiksensa eräitä oppineita sanskritin taitajia, jotka suorittivat hänelle mekaanisen työn. Minä muistan, kuinka muutamat kateelliset ja halpamaiset panettelijat saivat tuon johdosta tilaisuutta väittää, että kirjanoppineet itse asiassa suorittivat koko työn Radzhendrahalin väärämielisesti anastaessa itselleen kaiken ansion. Näemmepä vielä nytkin varsin usein, kuinka välineet julkeasti vaativat itselleen jalopeuran osaa työn tuloksista ja kuvittelevat käyttelijän toimineen pelkkänä koristeellisena kuviona. Jos kynäparassa olisi henkeä, niin se varmaan valittaisi, että joutuu itse vain mustattavaksi kirjoittajan saadessa kaiken kunnian.

On merkillistä, että tämä harvinaisen etevä mies on saanut maanmiehiltänsä kovin vähän tunnustusta, kuoltuansakin. Eräänä syynä lienee se, että pian hänen jälkeensä kuolleen Vidjasagarin sureminen ei jättänyt sijaa toisen menetyksen täydelle oivaltamiselle. Lisäksi lienee ollut vaikuttamassa sekin, että hänen työnsä tärkeimmät osat koskivat bengalilaisen kirjallisuuden rajojen ulkopuolella olevia aiheita, joten hän ei päässyt aivan lähelle kansan sydäntä.

36

KARWAR

Veljeni Dzhjotirindra lähti vaimoinensa länsirannikolla sijaitsevaan Karwariin, ja minä liityin heidän matkaansa. Karwar on Kanaran piirikunnan pääkaupunki Bombayn alueella. Se on sanskrit-kirjallisuuden Malaja-vuorten seutu, jossa viihtyy kardemummapensas ja sandelipuu. Vanhimman jälkeinen veljeni oli siihen aikaan siellä tuomarina.

Pieni, kukkuloiden ympäröimä laivalaituri on niin syrjäinen, ettei se ollenkaan näytä satamapaikalta. Sen kuunsirppiä muistuttava ranta ojentaa käsivarsiansa silmänkantamattomalle avoimelle merenselälle äärettömyyttä tavoittelevan kaipauksen ilmeisenä vertauskuvana. Leveätä hiekkarantamaa reunustaa kasuariinimetsä, jonka toista päätä leikkaa _Kalanadi_-joki laskien siellä mereen raivattuaan itselleen tien halki vuorisen alueen.

Muistan, kuinka eräänä kuutamoiltana soudimme pienessä venheessä jokea ylöspäin. Me pysähdyimme erään vanhan, kuninkaallisen vuorilinnan luo ja osuimme pienen talonpoikaistalon siistille pihamaalle. Siihen me istuuduimme nauttimaan mukana kuljettamiamme eväitä kuutamon säteiden kimmotessa ulkosuojien katoista. Palatessamme me sallimme venheemme liukua virran mukana. Yö lepäsi liikkumattomien vuorien ja metsien ja hiljaa virtailevan _Kalanadi_-joen yllä luoden kaikkialle kuutamon loihtuisaa valoa. Kesti verrattain kauan, ennenkuin saavuimme virran suulle. Niinpä emme suorittaneetkaan koko matkaa venheessä, vaan nousimme maihin ja kuljimme kotiin pitkin hiekkarantamaa. Oli jo myöhäinen yö, meren pinta ei värähtänytkään, kasuariinienkin alinomainen levoton suhina oli vaiennut. Avaraa hiekkalakeutta reunustavien puiden varjo lepäsi liikkumattomana sen pinnassa, ja näköpiiriä ympäröivät sinervänharmaat vuoret lepäsivät häiritsemättömässä unessaan yön taivaan alla.

Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että liitän sen näihin muistelmiini.

Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin. Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota. Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon humaltamat, ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata. Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta; ei unta eikä heräämistä, vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua. Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa, taivaan kaukaiseen sineen katoava, ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten. Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani pois, hituseksi hiukenen.

Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä, että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa loittonemaan -- ihmisen _luovan_ olemuksen täytyy päästä yksin vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi taiteilijan mielen särmiön.

37

"LUONNON KOSTO"

Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman _Prakritir Pratishodha_ (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs _sannjasi_ (erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen kiintymyksen kehään. Siten palatessaan _sannjasi_ tajuaa, että suuri on löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen.

Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä elää äärettömyyden tenhoisa ilo.

Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää mitään epäilyksen sijaa?

Luonto johtaa _sannjasin_ sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. _Luonnon kosto_ osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta, toisaalta _sannjasin_, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.

Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä _Luonnon kosto_ muodostaa tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen: kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe -- ilo, joka koituu siitä, että ääretön löytyy äärellisestä.

Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin liittää _Luonnon kostoon_. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:

Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme, Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme käyvät laitumella.[36]

Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä leikki nurmikoilla. He tahtovat saada _Shjaminsa_ (Krishnan) mukaansa, seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä -- ei ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta, ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat sen.

Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin kahdenkolmatta vuoden ikäinen.

38

"KUVIA JA LAULUJA"

_Tshabi o Gan_ (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat runot ovat syntyneet tänä aikana.

Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se rajoittui laajaan _basti_-alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.

Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky. Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä, minkä mieleni kuvitteli.

Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana, jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä vietin -- niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä -- päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.

Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi _Aamulauluihin_. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa. Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä, niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata. Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille. _Kuvat ja laulut_ käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla tunteilla.

Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta lähteä niitä kauempaa etsimään.

39

ERÄS VÄLIVAIHE

_Kuvien ja laulujen_ ja _Duuri- ja mollisointujen_ välillä versoi ilmi lasten kuvalehti _Balaka_, joka kuitenkin päätti lyhyet elonpäivänsä yksivuotisen kasvin tavoin. Vanhimman jälkeisen veljeni vaimo kaipasi kuvallista lastenlehteä. Hän ajatteli, että perheemme lasten piti sitä avustaa kirjoituksilla, mutta kun sitten oivalsi, ettei tuo tulisi riittämään, niin ryhtyi itse sitä julkaisemaan ja pyysi minua avustajaksensa. Kun _Balakaa_ oli ehtinyt ilmestyä pari numeroa, minä kerran tulin matkustaneeksi Deoghariin tervehtimään Radzhanarajan Babua. Palatessani junassa vallitsi ahdinko, ja kun ainoan saatavissani olevan makuusijan yläpuolella paloi lamppu, jonka valoa ei käynyt himmentäminen, niin minä en päässyt uneen. Niinpä ajattelin, että voin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sommitella tarinan _Balakaa_ varten. Ponnistuksistani huolimatta tarina väisteli minua väistelemistään. Mutta sensijaan tuli uni avukseni.

Minä näin unessa temppelin kiviportaat, yltä yleensä uhrieläinten veren tahrimat. Pieni tyttö seisoi siinä isänsä seurassa tiedustellen murheellisin äänin: "Isä, mitä tämä on? Mistä kaikki tämä veri?" Isä, joka tunsi mielensä liikutetuksi, yritti näennäisen tylysti vaientaa kyselevää pienokaista. Herätessäni minä tiesin tarinani tavoittaneeni. Uni on minua usein muulloinkin auttanut tarinoita ja samoin muita kirjoitelmia sepittäessäni. Tuon uninäyn minä punoin Tipperan kuninkaan Gobinda Manikjan tarinaan sommitellen siitä _Balakaa_ varten pienen jatkokertomuksen nimeltä _Radzharshi_.

Ne ajat olivat mitä huolettomimmat. Mikään erikoinen asia ei tuntunut pyrkivän hahmoutumaan minussa tai teoksissani. Minä en ollut vielä liittynyt Elämän tien vaeltajien suureen joukkoon, vaan istuin pelkkänä katselijana ikkunassani tien vieressä. Monet kiiruhtivat ohitseni monenlaisia tehtäviänsä suorittamaan minun siinä istuessani ja katsellessani, ja toisinaan astui luokseni kutsumatta kevät tai syksy tai sateiden aika jääden vähäksi aikaa vieraakseni.

Vuodenajat eivät kumminkaan olleet minun ainoat vieraani. Kaikenlaisia merkillisiä ihmisiä, jotka ajelehtivat ankkuristansa irtautuneiden alusten tavoin, kävi toisinaan minun pienessä huoneessani. Eräät heistä yrittivät monin erinomaisin keinoin päästä minusta hyötymään kokemattomuuteni kustannuksella. He vaivautuivat ihan suotta juonia keksiessään. Minä olin silloin täysin epäluuloista vapaa, tarvitsin itse ylen vähän enkä kyennyt ollenkaan erottamaan rehellistä vierasta epärehellisestä. Olen useasti luulotellut varustavani oppirahoilla opiskelijoita, joille opintomaksut olivat yhtä tarpeettomat kuin heidän lukematta jääneet kirjansa.

Kerran saapui luokseni pitkätukkainen nuorukainen tuoden kuvitellulta sisareltansa kirjeen, jossa minua pyydettiin pitämään huolta tästä veljestä, koska hän kovin kärsi äitipuolen hirmuvallan alaisena. Äitipuoli oli pelkkä kuvitelma samoinkuin sisarkin. Veli itse oli epäilemättä ilmeinen tosiasia. Siitä syystä tuo sisaren kirje oli tässä tapauksessa yhtä tarpeeton kuin erinomainen metsästäjätaituruus silloin, kun on pudotettava puusta lintu, joka ei kykene lentämään.

Eräs toinen veikko tuli ilmoittamaan opiskelevansa yliopistossa ja kertoi haluavansa suorittaa tutkinnon, josta hänet kuitenkin esti jokin aivohäiriö. Minä olin pahoillani, mutta kun en ollut perehtynyt lääkeoppiin enempää kuin mihinkään muuhunkaan tieteeseen, en tietänyt, minkä neuvon olisin hänelle antanut. Mutta sitten hän selitti unessa nähneensä, että vaimoni oli jonkin edellisen elämän aikana ollut hänen äitinsä ja että hän parantuisi, kunhan saisi juoda hieman vettä, joka oli koskettanut vaimoni jalkoja. "Te kenties ette sellaisia asioita usko", päätti hän hymyillen puheensa. Minä vastasin, ettei uskoni voinut mitenkään asiaan vaikuttaa, mutta että tahdoin varsin mielelläni häntä auttaa, jos hän itse uskoi parantuvansa. Sitten hankin hänelle pullosen vettä, joka muka oli koskettanut vaimoni jalkoja. Hän tunsi kohta voivansa verrattomasti paremmin. Kehityksen luonnollinen kulku johti vedestä kiinteään ravintoon. Siten hän asettui asumaan huoneeni nurkkaan ja tupakoi tuttavinensa niin voimallisesti, että minun täytyi paeta savun kyllästämästä kammiostani. Hän osoitti vähitellen mitä ilmeisimmin, että hänen aivonsa hyvinkin saattoivat olla jollakin tavoin vikautuneet, mutta tylsät ne eivät missään tapauksessa olleet.

Tuon kokemuksen jälkeen minä varoin kovin luottamasta edellisten olemassaolojen lapsiin. Maineeni lienee muuten levinnyt, sillä pian senjälkeen sain kirjeen eräältä, joka väitti olevansa tyttäreni. Sillä kertaa minä sentään kieltäydyin, ystävällisesti, mutta varmasti.

Koko tänä aikana Babu Srish Tshandra Magundarin ja minun välinen ystävyys kypsyi nopeasti. Hän ja Prija Babu saapuivat joka ilta pieneen huoneeseeni, missä keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista myöhään yöhön asti. Toisinaan vietimme siten kokonaisen päivän. Itseyteni näet ei ollut vielä ehtinyt muovautua kiinteäksi ja lopulliseksi henkilöhahmoksi, joten elämäni liukui eteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin hattara syksyn seesteisellä taivaalla.

40

BANKIM TSHANDRA

Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa. Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset. Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu, niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se, että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.

Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran, väistyvän hahmonsa.