Part 12

Nuo suloiset virran varrella viettämäni päivät liukuivat pois kuin pyhitetyt lootuskukat, jotka uivat pyhää virtaa alaspäin. Muutamia sateisia ehtoopäiviä minä vietin suoranaisen hurmion vallassa laulaen vanhoja _Vaishnava_-lauluja omin sävelin ja säestäen esitystäni kotiuruilla. Toisina iltapäivinä me istuimme venheessä ja annoimme virran kuljettaa itseämme alaspäin; veljeni Dzhjotirindra säesteli lauluani viulullansa. Me aloitimme _Puravi_-sävelistä[34] ja vaihdoimme musiikkimme sävyä sitä mukaa kuin päivä painui mailleen. _Behaga_-sävelmiin ehdittyämme me näimme lännen taivaan sulkevan kultaiset porttinsa ja kuun kohoavan puiden latvojen takaa.

Sitten me soudimme takaisin huvilan valkamaan ja istuuduimme virranpuoliselle pengermälle levitetylle matolle. Hopeinen rauha lepäsi mailla ja vesillä, tuskin yhtäkään venhettä oli ohikulkemassa, rantaman puut näkyivät vain tummana varjona, ja kuutamo kimalteli virran pehmeästi liukuvassa pinnassa.

Sitä huvilaa, jossa me asuimme, mainittiin nimellä "Moranin puutarha". Kiviliuskoin katetut porrasaskelmat johtivat vedestä avaralle kuistikolle, joka muodosti osan taloa. Huoneet eivät olleet säännöllisesti järjestetyt, eivätkä edes kaikki samassa tasossakaan, joten eräisiin oli laskeuduttava pitkin porrasaskelmia. Suuressa, laiturin puolella sijaitsevassa oleskeluhuoneessa oli kirjavat lasi-ikkunat värillisine kuvineen.

Eräässä kuvassa näkyi keinu, joka puolittain tiheään lehvistöön piiloutuneena riippui oksassa, ja tuon lehtimajan valo- ja varjoväikkeessä keinui kaksi ihmislasta. Toinen kuva esitti leveitä portaita, jotka johtivat linnamaiseen palatsiin ja joita pitkin asteli juhlapukuisia miehiä ja naisia. Valon sattuessa ikkunoihin nuo kuvat ihmeellisesti hehkuivat, ja tuntuipa siltä, kuin ne olisivat täyttäneet virran ilmakehän juhlapäivien musiikilla. Kaukainen, aikoja sitten unohtunut juhla näytti ilmaisevan itseänsä hiljaisin valon viestein, keinuvan parin lemmenonni tuntui ikuisella tarinallansa luovan eloa metsikköihin virran rantamalla.

Talon ylin huone sijaitsi pyöreässä tornissa. Siinä oli ikkunoita joka ilmansuuntaan. Se oli runoiluni tyyssija. Sieltä ei nähnyt mitään muuta kuin ympäröivien puiden latvat ja avaran taivaankannen. Minä sepitin silloin uutterasti _Iltalaulujani_ ja kirjoitin tuosta huoneesta:

Sinne, missä pilvet uupuvat uneen äärettömyyden povelle, minä olen rakentanut huoneen sinulle, Runoudelle!

33

VIELÄKIN "ILTALAULUISTA"

Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton. Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni eristetyssä elämässä?

Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä -- mahtivaikutuksen tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä, mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän heikkonäköisyyttä.

Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi -- pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan, vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.

Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse, tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin sanoja, joissa on määrätty merkitys.

Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa _Iltalauluissa_, juontui olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä, on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.

Kun _Iltalaulut_ ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen, mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä, kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen _Iltalaulujansa_?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että tunsin saaneeni runsaan korvauksen.

_Iltalauluillani_ minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli lukenut _Särkyneen sydämen_, joka sai hänet luopumaan kaikista toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin _Iltalauluillani_. Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli minulle mitä arvokkain asia.

Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.

34

"AAMULAULUJA"

Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia. Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä _Vividha Prabandha_ (Sekalaisia kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.

Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani, nimeltä _Bauthakuranir Hat_.

Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta, läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni romaania ja _Iltalauluja_ minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous. Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot pyyhkivät _minuuteni_ olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.

Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni epäonnistui.

Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka vaikutus on kestänyt koko elinikäni.

Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä, minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.

Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen, mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho. Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.

Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui minun silmissäni!" kuului vastaus.

On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.

Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä, kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua harmia ja tuskaa.

Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen -- kenen tahansa -- käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani. Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla, niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade sinkoutuu yli kaiken maailman.

Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä, vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.

Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.

Kun siihen aikaan kirjoitin:

En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin --

niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.

Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille. Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden näkemiskykyni valossa.

Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä, että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat, sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.

Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan, mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi koteloksi.

_Aamulauluni_ tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä runossa _Kaiku_, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista sellaisista aiheista.

Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi? Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä _tiedän_ sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla, että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.

Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä. Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.

Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena, mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.

_Kaiku_ on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä varten.

Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen, että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.

Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.

Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun näemme kauneutta.

Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen -- se on itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty. Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua _Kaiku_-nimisessä sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä itsellenikään.

Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä _Aamulauluja_ koskevasta kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:

"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni -- tuo mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei. Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."

"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan puuttuu sellaista keskitystä." --

Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.

Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä _Aamulaulut_ on sijoitettu siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on _Nishkraman_ (Esiintulo). Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin astunut _Sydämen autiomaalta_ avoimeen maailmaan. Sitten tämä pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa äärettömyyden -- ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.

Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.

Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa, niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.

Tätä sisä- ja ulkomaailman välisen sopusoinnun menettämistä, jonka aiheuttivat puutetta kärsivän sydämeni hillittömät vaatimukset, sekä siitä johtunutta ennen omistamani erikoisen olemuksenyhteyden raukeamista minä valittelin _Iltalauluissa. Aamulauluissa_ minä riemuiten tervehdin porttia, jonka jokin tuntematon isku oli rajamuuriin murtanut ja jonka välityksellä minä jälleen saavutin kadottamani yhteyden, en ainoastaan sellaisena kuin olin sen ennen omistanut, vaan eroajan vuoksi vielä syvällisempänä, vielä täydellisempänä.

Niin päättyi elämäni ensimmäinen kirja, näihin yhteydestä, erosta ja jälleenyhtymisestä kertoviin lukuihin. Mutta oikeastaan on väärin puhua tässä päättymisestä. Samaa aihetta on yhä uudelleen käsiteltävä ja johdettava se vaikeampien selkkausten läpi korkeampien ratkaisujen tasoon. Jokainen uusi ratkaisu päättää kauden elämässäni, joka edetessään muodostaa yhä avartuvan spiraalin. Jos siis mikä kohta hyvänsä voi hätäisesti katsoen näyttää toisista eroavalta, ne sittenkin johtavat kaikin samaan alkukeskukseen.