Part 11

Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät _cadenzat_ jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja, tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen valituksia.

Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat, salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle liikemiehelle.

En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on toinenkin aspekti -- puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten tahansa, minä voin vain toistaa -- joskaan kenties en kykene siten täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan -- että olen eurooppalaisen musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.

29

VALMIKI PRATIBHA

Meillä oli runsaasti kuvitettuna painoksena Mooren _Iiriläisiä sävelmiä_, ja minä kuuntelin usein, kuinka Akshai Babu niitä innostuneesti esitti. Laulut ja kuvat nostattivat mieleeni vanhan Irlannin unikuvan. Minä en ollut silloin vielä kuullut alkuperäisiä sävelmiä, mutta olin hyräillyt itsekseni näitä iiriläisiä lauluja, kuvaharppujen minua säestellessä. Minua halutti kovin kuulla niiden oikeat sävelmät, oppia ne ja laulaa Akshai Babulle. Sellaiset toiveet valitettavasti toisinaan toteutuvat ja kuolevat toteutuessaan. Englantiin tultuani minä kuulin muutamia niistä laulettavan ja opinkin ne, mutta samassa loppui haluni saada niitä enemmän oppia. Ne olivat koruttomia, murheellisia ja suloisia, mutta toisaalta tuntui siltä, kuin ne eivät olisi oikein sopineet siihen harpun hiljaiseen hyminään, joka täytti unelmieni vanhan Irlannin salit.

Kotiin palattuani minä lauloin oppimani iiriläiset sävelmät omaisilleni. "Kuinka onkaan Rabin äänen laita?" huudahtivat he. "Kuinka omituiselta ja vieraalta se soikaan!" Heidän mielestään oli puheäänenikin vaihtanut sävyä.

Tuosta askartelusta vieraan ja kotimaisen musiikin parissa oli tuloksena _Valmiki Pratibha_.[30] Tämän musiikkidraaman sävelet ovat enimmälti intialaisia, mutta niistä on karistettu pois niiden klassillinen juhlallisuus; sen, mikä oli tottunut ilmoilla leijailemaan, piti nyt oppia liikkumaan maan pinnalla. Ne, jotka ovat nähneet ja kuulleet sen esitettävän, todistanevat, ettei draama ole menettänyt arvoa eikä vaikutusvoimaa, vaikka se onkin varustettu intialaisilla sävelmillä. Se seikka onkin _Valmiki Pratibhan_ ainoa erikoisuus. Melodisten muotojen kahleistansa irroittaminen ja monipuolinen soveltaminen minua miellytti, jopa kerrassaan lumosikin.

Muutamat _Valmiki Pratibhan_ laulut oli sävelletty alkujaan ankaran klassilliseen tapaan; eräät sävellykset olivat veljeni Dzhjotirindran tekemät, ja jotkut harvat olivat peräisin eurooppalaisista lähteistä. Intialainen _Telena_-tyyli soveltuu erikoisen hyvin draamallisiin tarkoituksiin, ja sitä onkin puheenaolevassa teoksessa ahkerasti käytetty. Kahta englantilaista sävelmää oli käytetty rosvojoukon juomalauluina ja erästä iiriläistä melodiaa metsänneitojen valitusvirtenä.

_Valmiki Pratibha_ ei sovellu luettavaksi kappaleeksi. Sen merkitys häipyy olemattomiin, ellei sitä kuulla laulettavan ja nähdä näyteltävän. Se ei ole eurooppalaismallinen ooppera, vaan pieni sävelletty näytelmä. Toisin sanoen: se ei ole alkujansa musikaalinen sävelteos. Erittäin harvat siihen sisältyvät laulut ovat merkittäviä tai viehättäviä; ne ovat kaikin vain kappaleen musikaalisena tekstinä.

Ennen Englannin-matkaani meidän luoksemme kokoontui toisinaan kirjallisuuden miehiä, ja seuralle tarjottiin musiikkia, lausuntoa ja vähäisiä virvokkeita. Minun palattuani pidettiin vielä sellainen kokous, joka joutui olemaan viimeinen. Juuri sitä tilaisuutta varten minä sommittelin _Valmiki Pratibhan_. Minä esitin _Valmikia_ ja kälyni _Sarasvalia_ -- ja kappaleen nimi viittaa noiden kahden henkilön tarinaan.

Minä olin lukenut jostakin Herbert Spencerin teoksesta, että ihmisen ääni alkaa sointuisasti vaihdella, kun voimakkaat tunteet siihen vaikuttavat. Totta on, että äänensävy tai -sointi on vihan, surun, ilon ja ihmetyksen ilmaisemisessa yhtä tärkeä kuin puhuttu sana. Se Spencerin ajatus, että ihminen on keksinyt musiikin kehitellessään noita äänen tunnepitoisia modulatioita, näytti minusta oikealta.

Miksipä ei voisi -- niin ajattelin -- tuota ajatusta noudattaen esittää näytelmää jonkinlaisena resitatiivina? Meikäläiset runolaulajat pyrkivät jossakin määrin siten menettelemään, koska näet heidän lausunnanomainen esityksensä usein muuttuu lauluksi, joka ei kumminkaan saavuta täyttä melodista muotoansa. Silosäe on loppusoinnullista joustavampi, joten sellainen laulunsekainen lausuminen, joka tosin ei ole vailla rytmiä, voi vapaammin soveltua tekstin tunnesisällön tulkitsijaksi, koska se ei pyri noudattamaan säännöllisen sävelmuodostuman vaatimia, sointua ja tahtia koskevia ankarampia sääntöjä. Kun tunteen ilmaiseminen on tarkoituksena, eivät nuo muodolliset puutokset häiritse kuulijaa.

Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa _Valmiki Pratibhassa_ minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen musiikkidraaman. Sen nimenä oli _Kal Mrigaja_ (Kohtalokas metsästys). Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen vähin muutoksin _Valmiki Pratibhaan_, joten se ei enää ilmestynyt itsenäisenä teosteni joukossa.

Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä _Majar Khela_ (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie. Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.

Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni _Valmiki Pratibhaa_ ja _Kal Mrigajaa_, en ole tuntenut mitään muuta teostani kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät ilmaisunsa.

Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme _libretto_ oli hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.

Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi, mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan, poistuivat tyytyväisinä. _Valmiki Pratibhaan_ sisältyy muutamia Akshai Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin _Sarada Mangal_ kokoelmaan kuuluvien laulujen sovitelmia.

Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu. Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan sille vaikeuksia.

Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme, lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin kahdennenkymmenennen ikävuoteni.

Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin, ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras. Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei ollut pyssyä -- ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön, sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!

Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.

30

"ILTALAULUJA"

Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin, minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat _Sydämen autiomaa_ nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa. Erääseen myöhemmin _Aamulaulujen_ nimellä ilmestyneessä kokoelmassa julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:

On laaja autiomaa; sen nimi on _Sydän_; sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan. Minun tieni hukkui sen uumeniin.

Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.

Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka alkujaan ilmestyivät _Iltalauluja_ nimisessä nidoksessa, on sijoitettu ryhmään _Sydämen autiomaa_.

Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen erkanin pois -- en tiedä miten -- niiltä runollisilta raiteilta, joita olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa, joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä tyylistä.

Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää", se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on kaikki tiessään!"

Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni, "on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista, vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin -- mutta se on toinen asia.

Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni. Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon alaiseksi.

Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu. Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.

Vihari Tshakravarti oli sepittänyt runonsa kolmitahtiseen mittaan. Sellainen runomitta saa aikaan pyöreän, täyteläisen vaikutelman aivan toisin kuin kulmikkaat paritahtiset. Se pyörii helposti, liukuu karkeloiden nilkkatiukujensa helistessä. Minä olin aikoinani kovin mieltynyt siihen runomittaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ajanut polkupyörällä enkä kulkenut jalkaisin. Ja minä olin tottunut siihen liikkumistapaan. _Iltalauluissa_ minä havaitsemattani luovuin tuosta tottumuksesta joutumatta minkään muun nimenomaisen säännön siteisiin. Minä tunsin itseni täysin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä en ollenkaan ajatellut enkä pelännyt joutuvani moitittavaksi.

Se voima, jonka tunsin itselleni voittavani, kun vapauduin perintätapojen kahleista, sai minut oivaltamaan, että olin etsinyt mahdottomista paikoista sellaista, mikä sijaitsi minussa itsessäni. Vain itseluottamuksen puute oli minua toistaiseksi estänyt ottamasta haltuuni sitä, mikä oli omaani. Tuntui siltä, kuin olisin herännyt vankeusunesta ja havainnut itseni kahleettomaksi. Niinpä hypähtelinkin iloissani ylen rajusti päästäkseni varmuuteen siitä, että voin vapaasti liikkua.

Minulle itselleni tuo on runollisen urani merkittävin vaihe. _Iltalauluni_ eivät liene runoina paljonkaan arvoiset. Ne ovat epäilemättä varsin kypsymättömiä. Kieli, rytmi ja ajatuskaan eivät ole päässeet kunnollisesti hahmoittumaan. Niiden ainoana ansiona on, että minä olin ensimmäisen kerran tullut kirjoittaneeksi mitä todella mielessäni liikkui ja miten itseäni miellytti. Elleivät nuo sepitelmät sinänsä olekaan arvokkaat, niin tuolla mielihyvällä oli varmaan merkityksensä.

31

ESITELMÄ MUSIIKISTA

Olin vast'ikään aikonut aloittaa lakitieteelliset opintoni, kun isäni kutsui minut takaisin Englannista. Muutamat ystävät, jotka olivat huolissaan opintourani katkeamisen vuoksi, pyysivät häntä hartaasti lähettämään minut uudestaan matkaan. Niinpä lähdinkin toiselle Englannin-matkalleni, tällä kertaa erään sukulaiseni seurassa. Mutta kohtaloni vastusti lainopillista suuntautumistani niin voimallisesti, etten tällä kertaa päässyt edes Englantiin asti. Meidän täytyi jostakin syystä astua maihin Madrasissa ja palata Kalkuttaan. Syy ei ollut läheskään yhtä vakava kuin sen seuraus, mutta kun nauru ei kohdistunut _minuun_, niin jätän sen tässä kertomatta. Minun siis oli täytynyt palata tyhjin toimin molemmilta _Lakshmin_[31] pyhäkköä kohti tekemiltäni vaellusretkiltä. Toivon kumminkin, että ainakin lainopin jumala silmäilee minua suopeasti, koska en ole puolestani lisännyt oikeusopillisten kirjastojen yltäkylläisyyttä.

Isäni oleskeli siihen aikaan Massuri-vuorilla. Minä lähdin hänen luoksensa peläten ja vapisten. Mutta hänpä ei osoittanutkaan minkäänlaista närkästystä, vaan oli pikemmin mielissään. Hän varmaankin piti palaamistani jumalallisen kaitselmuksen siunauksena.

Tuon lähtöni edellisenä iltana minä pidin Bethune-seuran kutsumana esitelmän Lääketieteellisen korkeakoulun aulassa. Se oli ensimmäinen julkinen esitelmäni. Seuran puheenjohtajana oli hänen kunnianarvoisuutensa K.M. Banerdzhi. Aiheenani oli musiikki. Minä jätin huomiotta soitannon ja yritin osoittaa, että laulannon tärkeimpänä päämääränä ja tarkoitusperänä on esittää paremmin se, mitä sanat pyrkivät ilmaisemaan. Esitelmäni teksti oli sangen laiha, mutta minä esitin pitkin matkaa lauluja siten aihettani havainnollistaen. Ne mairittelevat kiitoslauseet, jotka sain puheenjohtajalta, johtuivat varmaan nuoren ääneni liikuttavasta vaikutuksesta ja sen vakavista, erilaatuisista ponnistuksista. Nyt minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tuona iltana innokkaasti esittämäni mielipide oli väärä.

Laulumusiikilla on omat erikoiset tehtävänsä ja luonnepiirteensä. Sanat, joihin se sattuu liittymään, eivät saa liiaksi käytellä tilaisuutta hyväkseen yrittämällä tehdä tarpeettomaksi sävelmää, jonka pelkkänä kannatteena ovat. Laulu on sinänsä riittävän rikas; miksi se siis odottaisi sanojen suomaa apua? Pikemmin se alkaa siitä, missä pelkät sanat pettävät. Sen mahti sijaitsee sanomattomuuden alueella; se lausuu meille sellaista, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan.

Mitä pienempi laulun kannettava sanainen taakka on, sitä parempi. Hindustanin klassillisessa laulutyylissä[32] sanat eivät merkitse mitään, vaan sallivat sävelmän vaikuttaa omalla tavallansa. Laulu kohoaa täydellisyyteensä, kun sen sävelmuoto saa vapaasti kehkeytyä ja kuljettaa kerallansa tajuntamme omaan ihmeelliseen olopiiriinsä. Bengalissa sanat kumminkin ovat aina pysytelleet niin tärkeässä asemassa, ettei maakuntamme laulutaide ole kyennyt täysin kehittelemään musikaalisia mahdollisuuksiansa, vaan on tyytynyt jäämään sisarensa runouden palvelijattareksi. Vanhoista _Vaishnava_ lauluista aina Nidhu Babun sepittämän saakka se on pysytellyt viehätyksinensä taka-alalla. Mutta samoinkuin maamme vaimot vallitsevat miehiänsä tunnustamalla riippuvaisuutensa, samoin on musiikkimme vihdoin vallitseva runoa, jonka nimenomainen auttelija se nyt on.

Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni hyräillessäni ja kirjoittaessani:

Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani; kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin --

minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän rajattoman sinen verhoon -- että se oli maan, taivaan ja vesien yhteinen ja syvin salaisuus.

Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:

Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?

Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni hyräillen minä kirjoitin:

Sun tunnen, nainen vieraan maan! Sun meren aalto tänne toi.

Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on, jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina, tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä -- ja jonka laulua tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.

Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän _baulin_[33] laulavan kävellessään:

Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois; ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!

Minä havaitsin _baulin_ ilmaisevan samaa asiaa. Tuntematon lintu antautuu toisinaan häkkiin visertääkseen meille viestejä vapauden tuntemattomasta maasta. Sydän mielii pitää sen aina luonansa, mutta ei voi. Mikäpä muu kuin laulun sävelmä kykenee meille kertomaan tuntemattoman linnun tulemisesta ja menemisestä.

Siitä syystä minä julkaisen aina vain vastahakoisesti pelkkiä laulujeni sanoja, koska sielu niistä välttämättä jää pois.

32

VIRRAN VARRELLA

Kun palasin kotiin aloittamaltani toiselta Englannin-matkalta, veljeni Dzhjotirindra asui vaimoineen Tshandernagurissa eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa, ja minä lähdin sinne heidän luoksensa.

Siinä oli Ganges jälleen! Jälleen päivät ja yöt, joita ei käy sanoin kuvaaminen, iloansa väsähtävät, kaipaustansa potevat yöt, joihin sointui metsäisten äyräittensä viileässä varjossa liikkuvan virran valittava hyminä. Bengalin valoatulviva taivas, etelätuuli, virran leppoisa juoksu, todella kuninkaallinen hitaus, avara joutilaisuus, joka ulottuu taivaanrannasta toiseen ja viheriästä maasta siniseen korkeuteen -- kaikki tuo merkitsi minulle samaa kuin ruoka ja juoma nääntyvälle. Täällä minä tunsin tosiaankin olevani kotona ja havaitsin kaikkialla Emon huolenpitoa.

Siitä ei ole kovin pitkä aika, mutta sittenkin on ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Virran varrella sijaitsevat pienet pesämme, jotka sievinä ryhminä pilkistivät näkyviin vihreyden peitosta, ovat väistyneet, ja niiden sijaan on kaikkialle kohonnut tehtaita, jotka lohikäärmeiden tavoin nostavat sihiseviä päitänsä sylkien kidastansa mustaa savua. Nykyaikaisen elämän puolipäivänhelteessä ovat henkiset lepohetkemmekin supistuneet vähimpään määräänsä, ja kamala rauhattomuus on tunkeutunut kaikille elämän alueille. Niin on kenties parempi, mutta minä puolestani en voi pitää asiaintilaa täysin hyvänä.