Part 10

Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa. Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista. Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme --iin?" kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut majataloa viiden mailin piirissä.

Minä olin lähtenyt kotoa jo aamiaisen jälkeen kymmenen tienoissa enkä ollut sittemmin mitään nauttinut. Kun ei ole valinnan varaa, niin askeettisuus käy varsin helpoksi. Minä napitin paksun päällystakkini kiinni leukaa myöten, istuuduin asemasillan lyhdyn alle ja jatkoin lukuani. Minulla oli mukanani Spencerin etiikan-esitys, _Data of Elhics_, joka oli hiljattain ilmestynyt. Minä lohduttauduin ajattelemalla, etten muuten olisi niinkään helposti saanut tilaisuutta kohdistaa siihen koko tarkkaavaisuuttani.

Vähän ajan kuluttua saapui eräs kantaja minulle ilmoittamaan, että puolen tunnin kuluttua saapuu ylimääräinen juna. Minä olin uutisen johdosta niin iloissani, etten enää kyennyt jatkamaan eetillisiä opintojani. Minä saavuin vihdoin perille kellon ollessa yhdeksän -- oikeastaan minun olisi pitänyt olla läsnä jo seitsemän aikaan. "Mitä tämä merkitsee, Ruby?" kysyi emäntäni. "Missä olettekaan viivytellyt?" Minä en voinut liikoja ylpeillä lyhyesti esittäessäni merkillisiä seikkailujani. Päivällinen oli ohi. Mutta koska huonoa onneani tuskin voitiin pitää minun syynäni, en odottanut mitään ankaraa rangaistusta, sitäkin vähemmän, kun tuomarinani oli naishenkilö. Mutta korkean anglo-intialaisen virkamiehen leski virkkoi minulle ainoastaan tämän: "Tulkaahan, Ruby, saamaan lasi teetä."

Minä en ole milloinkaan ollut erinomainen teenjuoja, mutta koska toivoin kalvavan nälkäni siitä tyyntyvän, sain niellyksi lasin väkevää keitosta ja pari kuivaa korppua. Saliin saapuessani minä havaitsin vierasseurassa vanhahkoja naishenkilöitä sekä erään sievän amerikkalaisen neidin, jonka emäntäni veljenpoika oli kihlannut ja joka näytti uutterasti suorittelevan avioliittoa edeltäviä tavanomaisia rakkaudentunteen vaiheita.

"Mitäpä, jos hieman tanssittaisiin?" ehdotteli emäntä. Minun mielialani enempää kuin ruumiillinen tilanikaan ei vastannut sellaisen urheilun asettamia vaatimuksia. Mutta tottelevaiset ne tässä maailmassa enimmät mahdottomat asiat aikaansaavat, ja vaikka tanssi alun pitäen olikin järjestetty ainoastaan nuorta paria varten, minä siitä huolimatta minäkin tanssin verrattain iäkkäitten naisten keralla -- hieman teetä ja pari pientä korppua erottamassa minua nälkäkuolemasta.

Siihen eivät kärsimykseni kumminkaan loppuneet. "Missä yönne vietätte?" kysyi emäntäni. Se oli kysymys, jota en ollut varustautunut vastaamaan. Minä silmäilin häntä sanattomana, ja hän selitti, että majatalo suljettiin keskiyön aikaan, joten minun oli parasta viipymättä lähteä sinne. Vierasvaraisuutta ei kumminkaan täydellisesti puuttunut, sillä minun ei tarvinnut yksinäni etsiä tietä majataloon, vaan eräs palvelija lyhtyineen opasti minut sinne. Aluksi ajattelin asian voivan koitua siunaukseksi ja ryhdyin perille tultuani kohta tiedustelemaan ravintoa: lihaa, kalaa tai kasviksia, kuumaa tai kylmää, kunhan jotakin. Minulle ilmoitettiin, että juomia voin saada mitä lajia halusin, mutta ruokaa en minkäänlaista. Sitten minä päätin etsiä unohdusta unesta, mutta senkään maailmojakäsittävässä helmassa ei näyttänyt olevan sijaa minulle. Makuuhuoneeni kivipermanto oli jäisen kylmä, ja koko sisustuksen muodosti vanha vuode raihnaisen pesutelineen keralla.

Aamusella anglo-intialainen leskeni kutsutti minut murkinoimaan. Minä havaitsin edessäni kylmän aamupalan, ilmeisesti eilisen päivällisen jäännöksiä. Eipä olisi haitannut ketään, vaikka olisi edellisenä iltana suotu minulle siitä vähäinen annos, haaleana tai kylmänä. Minulle siitä olisi ollut se etu, että tanssini olisi vähemmän muistuttanut maalle kiskaistun karpin tuskaisia tempoiluja.

Aamiaisen jälkeen emäntäni ilmoitti minulle, että se lady, jota minut oli kutsuttu laulullani ilahduttamaan, makasi sairaana vuoteessaan ja että minun oli esitettävä serenadini hänen makuuhuoneensa oven edustalla. Minut asetettiin seisomaan ylimmälle porrastasanteelle. Leski osoitti suljettua ovea ja virkkoi: "Tuolla hän on." Ja minä viritin _Behaga_-sävelmän kääntyen oven takana piilevän tuntemattoman puoleen. En ole saanut tietää, miten se sairaaseen tehosi.

Lontooseen palattuani minä sain sairasvuoteessa sovittaa typerän myöntyväisyyteni. Tri Scottin tyttäret vannottivat minua olemaan pitämättä tuota englantilaisen vierasvaraisuuden näytteenä. He väittivät Intian suolan olleen asiaan vaikuttamassa.

26

LOKEN PALIT

Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta käsitteleviä luentoja University College'issa, oli kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan, neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa, sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.

Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in kirjastossa. Siellä oli meilläkin _tête-â-tête_. Jos olisimme olleet sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta omantunnontuskilta.

Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.

Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.

Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.

Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat meitä sammuttamaan lampun.

Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.

27

"SÄRKYNYT SYDÄN"

Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään kirjalliseen kehitykseen.

Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:

"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa _Bhagna Hridaj_ minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen -- en enää lapsi enkä vielä nuorukainen. Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu suurelle."

Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni, oli äärimmäisen sekasorron aikaa.

Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.

Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa ulkomaailmaan.

Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat omaan luontoonsa -- siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne löytävät olemassaolonsa ilon.

Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa. Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa, jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen kirjallisuuden ydinominaisuutena.

Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen, esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin pintaan pohjamutia.

Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena, jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan. Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva kysymys -- ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.

Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.

Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen yksinäisessä kolkassa.

Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.

Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen, joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä johtuen siten helposti liioitteluihin -- sama taipumus vallitsee meitä yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.

Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.

Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia, klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.

Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se, että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut uskontoa, mutta _Shjaman_ (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen; kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.

Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa -- Bentham, Mill ja Comte olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa. Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti, mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille niinmuodoin pelkkää päihdykettä.

Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että teki melkein mieleni itkeä.

Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä tulos.

Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa, epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.

Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:

Sydän omani on, sitä myynyt ma en. Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen, sydän omani on!

Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta. Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.

28

EUROOPPALAINEN MUSIIKKI

Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa. Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani. En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen täydellisyyden esiintyä sitä paremmin -- niinkuin suuren askeetin Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä esteettömämmin ilmenemään.

Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää. Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään, vaikka _tanpurain_ virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin, täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.