Part 1

Chapter 12,862 wordsPublic domain

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI MUISTOJA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

1. Johdanto. 2. Opetus alkaa. 3. Kotona ja ulkosalla. 4. Palvelijat käskijöinä. 5. Normaalikoulu. 6. Säeseppona. 7. Erinäisiä opintoja. 8. Ensimmäinen matkani. 9. Runollisia harjoituksia. 10. Srikantha Babu. 11. Bengalin-opintomme päättyvät. 12. Professori. 13. Isäni. 14. Eräs matka isäni seurassa. 15. Himalajan vuorilla. 16. Kotiinpaluu. 17. Opintoja kotosalla. 18. Kotoinen ympäristöni. 19. Kirjallisia kumppaneita. 20. Julkaisuja. 21. Bhanu Singha. 22. Isänmaallisuus. 23. "Bharati". 24. Ahmedabad. 25. Englanti. 26. Loken Palit. 27. "Särkynyt sydän". 28. Eurooppalainen musiikki. 29. Valmiki Pratibha. 30. "Iltalauluja". 31. Esitelmä musiikista. 32. Virran varrella. 33. Vieläkin "Iltalauluista". 34. "Aamulauluja". 35. Radzhendrahal Mitra. 36. Karwar. 37. "Luonnon kosto". 38. "Kuvia ja lauluja". 39. Eräs välivaihe. 40. Bankim Tshandra. 41. Laivanruho. 42. Menneitä. 43. Sadeaika ja syksy. 44. "Duuri- ja mollisointuja".

Johdanto.

Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.

Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa, mutta eivät ole sama asia.

Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi, mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut -- kukapa voi sen sanoa?

Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten. Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos. Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi todistuskappaleeksi.

Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön, sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen sen viehätyksen lumoissa.

Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole matkustaessamme meille kuvia -- ne ovat liian välttämättömät, liian ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista, katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin, kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja jouduin näkemieni valtoihin.

Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme. Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.

Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.

OPETUS ALKAA

Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (_kara, khala_ j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään -- ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi! Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö, jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos, istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti kirjan minulta pois.

KOTONA JA ULKOSALLA

Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia. Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään. Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden. Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa. Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat, vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa; onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa. Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa on häneen tuhlattu.

Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen, pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä, mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä, joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.

Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat. Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.

Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi, tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti. Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä myöhemmin kirjoitin:

"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"

Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.

Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain, ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio, jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta se oli vapaa, ja minä olin vangittu -- me emme voineet päästä toisiamme kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi. Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa. Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi ehdittyäni:

"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu: 'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah', huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."

Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.

Minä seison siinä silmäillen ulos... Katseeni kohtaa ensin rivin kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia. Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen _tshai tshuri tshai_... Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.

Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke, joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni -- nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen vesisuihkun alla.

Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä leluja, on leikin maailma tuhottu.

Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.

Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua. Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.

Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota vielä nytkin mainitaan nimellä _golabari_ (lato, aitta). Nimi osoittaa, että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa. Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon _golabariin_ minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en mennyt sinne leikkiäkseni -- paikka sinänsä veti minua puoleensa. Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa; hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita ja pääsemään _golabariin_, niin tunsin itseni todella vapaaksi.