Part 8

Kun niin suuri ihmispaljous kootaan yhteen työhön, tulee kaikkein kovimmaksi urakaksi vastustaa liian pitkälle menevää järjestelyä ja siitä johtuvaa virallista muodollisuuskiihkoa. Minun mielestäni on tuskin sen vaarallisempaa ominaisuutta kuin se, että jollakin sanotaan olevan erikoinen "järjestelynero". Sen tuloksena tavallisesti on jonkinlainen iso kartta, jossa kuten perheen "sukupuussa" havainnollisesti näytetään virka-asemain haarautuminen. Puu on täynnä kauniita pyöreitä marjoja, ja jokainen marja kantaa miehen tai viraston nimeä. Jokaisen miehen nimen kohdalle on merkitty hänen virka-arvonsa ja -velvollisuutensa, joiden ulottuvaisuus on tarkoin rajoitettu hänen marjansa ympäryskehän laajuudella.

Jos pikku pomo tahtoo sanoa jotakin tehtaanjohtajalle, täytyy hänen esittää asiansa työkuntansa esimiehen, työmestarin, osastopäällikön ja kaikkien apulaisjohtajien välityksellä, ennenkuin se aikanaan tulee tehtaanjohtajan tietoon. Luultavasti kuuluu sinä ajankohtana se asia, mistä hän halusi puhua, jo menneisyyteen. Vie lähimain kuusi viikkoa, kunnes kartan vasemmassa alanurkassa olevassa marjassa istuvan tavallisen työmiehen sana saapuu niille yksinäisille kukkuloille, missä yhtiönjohtaja tai hallinnon puheenjohtaja oleilee, ja jos se ylimalkaan milloinkaan tulee näiden korkeiden herrain kuuluville, on se ehtinyt saada mukaansa kokonaisen pinkan arvosteluita, ehdotuksia ja muistutuksia. Hyvin harva asia joutuu koskaan "virallisesti harkittavaksi", ennenkuin kauan sen jälkeen kuin tosi tarve olisi vaatinut. Vastuullinen asia pohditaan edes ja takaisin, ja kaikkea omakohtaista edesvastuuta vältetään -- sen vetelän ajatuksen mukaan, että kaksi päätä ajattelee paremmin kuin yksi.

Minun mielestäni ei liiketoimi kuitenkaan ole mikään kone. Se on sikermä ihmisiä, jotka on koottu yhteen tekemään työtä eikä kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Ei ole välttämätöntä, että yksi osasto tietää, mitä toinen osasto tekee. Jos mies hoitaa työtänsä, ei hänellä ole aikaa askarrella toisen työn kanssa. Niiden asia, jotka suunnittelevat koko työn, on katsoa, että kaikkien osastojen työ käy hyvin yhteen samaa päämäärää kohti. Ei ole tarpeellista pitää neuvottelukokouksia aikaansaadakseen hyvää yhteistyötä yksityisten työntekijäin tai osastojen kesken. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset rakastavat toisiaan, kyetäkseen työskentelemään yhdessä. Liika määrä hyvää kumppanuutta voi itse teossa olla hyvin haitallista, sillä se voi johtaa siihen, että toinen koettaa peitellä toisen vikoja. Tämä on vahingoksi molemmille.

Kun ollaan työssä, niin on oltava työssä. Kun ollaan vapaana, niin on oltava vapaana. On turhaa yrittää sekoittaa yhteen näitä kahta asiaa. Pääasiana tulee olla, että saa työnsä tehdyksi ja saa siitä maksun. Kun työ on tehty, voi ajatella vapaa-ajan huvituksia, mutta ei ennen. Ja senvuoksi Fordin tehtaissa ja laitoksissa ei ole ainoatakaan järjestöä, ei mitään erikoisia velvollisuuksia kuulu mihinkään erikoisasemaan, ei minkäänlaista arvoasteikkoa ja arvovaltaisuutta, sangen vähän on virkanimityksiä eikä lainkaan neuvottelukokouksia. Meillä on vain sen verran kirjanpitotyötä kuin on ihan välttämätöntä, ei mitään monimutkaista tilastoaherrusta eikä siis mitään virkahenkisyyttä. Kaikkien määräysten tulee olla kirjallisia. Se on yksi sääntöjämme. Se riippuu yksinomaan siitä tosiasiasta, että itsekunkin tulee olla vastuussa antamistaan ohjeista; kun ne ovat kirjallisia, ei kukaan voi yrittääkään päästä vastuusta. Ainoa syy, minkä vuoksi meillä on paremmat konttorihuoneustot hallintorakennuksessa kuin tehtaissa, on se, että konttorihenkilökunnan työ vaatii sellaista huoneustoa, jotta heidän työnsä voidaan suorittaa parhaalla tavalla. Tehdastyömiesten työ ei vaadi kirjoituspöytiä, ja vaikka työmestareilla ja osastojenpäälliköillä tosiaan on kirjoituspöydät, voisivat he yhtä hyvin olla ilman, sillä he eivät käytä niitä tuskin koskaan.

Me olemme täydellisesti voimaansaattaneet yksilöllisen vastuunalaisuuden. Työmies on täysin vastuunalainen työstään. Sakinjohtaja on vastuunalainen alaisistaan työmiehistä. Esimies vastuunalainen ryhmästään. Osastopäällikkö vastuunalainen osastostaan. Tehtaanjohtaja on vastuussa koko tehtaasta. Joka miehen täytyy tietää, mitä hänen piirissään tapahtuu. Sanoin "tehtaanjohtaja". Oikeastaan ei semmoista muodollista arvonimeä ole. Yksi mies on johtanut tehdasta jo monta vuotta. Hänellä on rinnallaan kaksi miestä, jotka -- ilman että heidän tehtäviään on millään tavoin määritelty -- ovat ottaneet suorittaakseen erinäisiä osia työstä. Näiden rinnalla on noin puoli tusinaa muita, jonkinlaisina apulaisina, mutta ilman erikoisesti määrättyjä tehtäviä. He ovat kaikki luoneet itselleen omat työalansa -- mutta heidän työaloillaan ei ole mitään rajoja. He tarttuvat työhön, missä heitä parhaiten tarvitaan.

Tämä voi tuntua umpimähkäiseltä, mutta sitä se ei ole. Ryhmä miehiä, jotka kaikki keskittävät voimansa saadakseen jonkin työn suoritetuksi, saa helposti katsotuksi, että työ tulee tehdyksi. Heillä ei ole mitään huolta arvovaltansa rajoista, sillä he eivät ajattele arvonimiä. Jos heillä olisi konttorit ja sen sellaiset, käyttäisivät he ennen pitkää aikansa konttorityöhön ja miettisivät, miksei heillä ole parempaa konttoria kuin kellään muulla. Minä luulen, että sata dollaria riittäisi koko tehtaan konttorivarustusten hinnaksi -- tietenkin lukuunottamatta kirjanpito-osastoa. Ennen meillä oli verrattain laaja tilastojärjestelmä. Mutta me luovuimme siitä, huomattuamme että se kävi liian kalliiksi -- että numerot tosin olivat sangen hauskoja, mutta että niistä ei syntynyt automobiileja. Tilasto on hyödyllinen vain ihmisille, joilla on hyvää aikaa. Kaikki, jotka ovat meidän palveluksessamme, ovat tähdellisessä työssä.

Kun ei ole arvonimiä eikä jyrkästi rajoitettua auktoriteettia, ei voi olla puhettakaan virallisesta muodollisuudesta ja ahdashenkisestä virkavaltaisuudesta. Kuka työmies tahansa voi kääntyä kenen puoleen tahansa, ja tämä tapa on niin juurtunut, että esimies ei pane pahakseen, jos työmies menee hänen ohitseen suoraan tehtaanjohtajan luo. Työmies ei tee tätä juuri milloinkaan, sillä esimies tietää yhtä hyvin kuin oman nimensä, että jos hän tekee itsensä vikapääksi vääryyteen, niin se tulee hyvin pian ilmi, jolloin hänet erotetaan esimiehyydestä. Me emme suvaitse minkäänlaatuista vääryyttä. Niin pian kuin joku alkaa käyttää väärin ylempää asemaansa, keksitään se, ja hän saa lähteä tiehensä tai mennä takaisin koneen ääreen. Paljon tyytymättömyyttä tehtaissa johtuu siitä, että ylemmissä asemissa olevat miehet väärinkäyttävät valtaansa, ja pelkäänpä, että hyvinkin monessa tehtaassa on työmiehen tosiaan mahdotonta saada oikeudenmukaista kohtelua.

Työ ja ainoastaan työ se meillä on ratkaiseva. Tämä on yhtenä syynä siihen, ettei meillä käytetä arvonimiä. Useimmat voivat suoriutua työstä, mutta arvonimi käy heille ylivoimaiseksi. Arvonimen vaikutus on varsin omituinen. Sitä on liian usein pidetty merkkinä siitä, että sen omistaja on työstä vapautettu. Se on melkein kuin kyltti:

"Tällä miehellä ei ole muuta tehtävää kuin kuvitella itseään tärkeäksi ja kaikkia muita ylempiarvoiseksi."

Arvonimen vaikutus on usein haitallinen myöskin muihin kuin kantajaansa nähden. Tokkopa lienee sen suurempaa yksityistä mieskohtaisen tyytymättömyyden lähdettä ihmisten kesken kuin se, että nimelliset johtajat eivät aina ole todellisia johtajia. Kaikki tunnustavat todellisen johtajan -- miehen, joka on luotu suunnittelemaan ja käskemään. Ja kun tapaa todellisen johtajan, jolla on arvonimi, täytyy kysyä joltain toiselta, mikä hänen arvonimensä on. Hän ei sillä kersku.

Arvonimiä on liiketoimessa käytetty liiaksi, ja liiketoimi on siitä kärsinyt. Muuan niiden huonoja seurauksia on vastuunalaisuuden jakaminen arvonimien mukaan, mikä menee niin pitkälle, että se johtaa vastuunalaisuuden täydelliseen hävittämiseen. Kun vastuunalaisuus paloitellaan pieniksi siruiksi ja jaetaan monelle osastolle, joista kukin on nimellisen päällikkönsä alainen, jonka ympärillä vuorostaan on ryhmä pulskalta kalskahtavia alemman asteen nimiherroja, niin on vaikea löytää ketään, joka todella tuntee vastuunalaisuutta. Kaikki tietävät, mitä "syyn poistyöntäminen" on. Tämä sanontatapa lienee syntynyt teollisuusjärjestöissä, missä eri osastot aina lykkäävät vastuuta luotaan. Jokaisen järjestön terveys riippuu siitä, että kukin sen jäsen -- asemaansa katsomatta -- tuntee kaiken, mikä koskee yrityksen parasta, koskevan häntä itseään. Rautateitä on joutunut hunningolle sellaisten virastojen silmien edessä, jotka sanovat:

"Jaa, se ei kuulu meidän osastollemme. Sitä asiaa hoitaa X-osasto, 100 mailin päässä täältä."

Ennen aikaan saattoi usein kuulla virkamiehille annettavan neuvoja, etteivät he piiloutuisi arvonimiensä taa. Jo tällaisen neuvon pelkkä tarpeellisuus osoittaa oltavan tilassa, jonka parantamiseen tarvitaan enemmänkin kuin vain neuvoja. Ja parannus on juuri -- arvonimien lakkauttamisessa. Joku kyllä voi olla juriidisesti välttämätön; pari voi olla hyödyllistä, jotta yleisö tietää, miten sen on ryhdyttävä kauppoihin asianomaisen yrityksen kanssa, mutta kaikkien muiden suhteen on paras keino yksinkertaisesti: "pois ne!"

Itse asiassa on yleinen liikeasema juuri nykyään sellainen, että arvonimestä ei lähde suurtakaan arvoa. Ei kenenkään tee mieli kerskua olevansa vararikkoisen pankin johtaja. Yleensä ei liikkeitä ole hoidettu niin, että ne antaisivat johtajille syytä ylpeillä. Ne, jotka arvonimistään huolimatta pystyvät johonkin, unohtavat arvonimensä ja ovat kaivautuneet yritysten pohjalle etsiäkseen sen heikkoja kohtia. He ovat palanneet sinne, mistä alkoivat -- yrittäessään rakentaa uudelleen alusta alkaen. Ja kun mies todella on työssä, ei hän tarvitse arvonimiä. Hänen työnsä on hänen kunniansa.

Kaikki, jotka meillä työskentelevät, tulevat tehtaaseen tai konttoreihin toimeenottokonttorin kautta. Kuten ennen olen sanonut, emme ota vastaan "asiantuntijoita" -- emme myöskään ketään hänen entisen kokemuksensa nojalla emmekä muuanne kuin kaikkein alimmalle paikalle. Kun emme ota ketään toimeen hänen entisyytensä nojalla, emme myöskään sen nojalla kieltäydy ketään vastaanottamasta. En ole koskaan tavannut ketään kokonaan turmeltunutta. Aina löytyy miehessä jotakin hyvää -- kun hän vain saa mahdollisuuden yrittää. Se on syynä, ettemme vähääkään kysy pyrkijän entisyyttä -- mehän emme ota paikkoihimme hänen entistä elämäänsä, vaan hänet itsensä. Jos hän on istunut vankilassa, niin sen nojalla ei tule päätellä, että hän pyrkii sinne takaisin. Päinvastoin pidän hyvin luultavana, että hän, jos saa siihen tilaisuutta, koettaa erikoisesti ponnistaa ollakseen joutumatta uudestaan vankilaan. Toimeenottokonttori ei hylkää miestä sen perusteella, mitä hän ennen on tehnyt -- hänellä on yhtä hyvät mahdollisuudet, tulkoon kuritushuoneesta tai yliopistosta, emmekä edes kysy, mistä hän on saanut todistuksensa. Pääasia on, että hänellä on työhalua. Ellei hän halua tehdä työtä, ei ole juuri luultavaa, että hän edes pyrkiikään paikkaan, sillä sangen yleisesti tunnettua on, että Fordin tehtaissa miehen on tehtävä työtä.

Minä toistan vielä kerran, että me emme välitä siitä, mitä mies on ollut. Jos hän on läpikäynyt korkeamman oppilaitoksen, kykenee hän luultavasti ylenemään nopeammin, mutta hänen täytyy alkaa alusta ja näyttää, mihin hän pystyy. Joka miehen tulevaisuus riippuu yksinomaan hänestä itsestään. Laverrellaan aivan liiaksi, etteivät muka jotkut kykene saamaan oikeudenmukaista tunnustusta. Meillä saa jokainen varmasti juuri sen tunnustuksen, jonka hän ansaitsee.

Tietenkin on ihmisen kaipuussa saada tunnustusta erinäisiä tekijöitä, jotka täytyy ottaa huomioon. Koko nykyinen teollisuusjärjestelmä on antanut niin nurjan suunnan tälle kaipuulle, että on se nyttemmin melkein kuin pakkomielle. Oli aika, jolloin miehen henkilökohtainen menestys riippui yksinomaan ja välittömästi hänen työstään eikä kenenkään suosiosta, mutta nykyään riippuu aivan liian paljon onnenkaupasta, sattuuko hän pääsemään jonkin vaikutusvaltaisen henkilön suosioon. Tätä me olemme menestyksellä vastustaneet. Jotkut voivat tehdä työtä jonkun vaikutusvaltaisen mieliksi; toiset ajatellen, että elleivät saa työstään tunnustusta, he voivat yhtä hyvin tehdä sen huonosti tai jättää kerrassaan tekemättä. Sillä tavoin joutuu työ joskus toiselle sijalle. Se työ, asia tai erityinen tehtävä, joka on suoritettavana, ei enää olekaan pääasia. Pääasiaksi tulee oma kohoaminen virka-asteikolla -- korokkeelle, jolta voi näkyä ylempien silmiin. Tämä työn siirtäminen toiselle ja itsensä sijoittaminen ensimmäiselle sijalle tekee työlle vääryyttä. Se tekee kiitoksen ja tunnustuksen työssä pääasiaksi. Ja sillä on turmiollinen vaikutus työntekijään. Se yllyttää erikoisenlaista kunnianhimoa, joka ei ole miellyttävää eikä tuotteliasta. Se synnyttää työmiehiä, jotka luulevat pääsevänsä eteenpäin olemalla "hyvässä sovussa pomon kanssa". Jokaisessa tehtaassa on sellaisia. Ja pahinta on, että erinäiset merkit nykyisessä teollisuusjärjestelmässä viittaavat siihen, että tämä tapa tosiaan lyö leiville. Ihmisiähän vain esimiehetkin ovat. On luonnollista, että he tuntevat maireista tunnetta, kun heille viittaillaan, että heillä on työmiesten onni ja menestys käsissään. On myöskin luonnollista, että kun he ovat osoittaneet olevansa mairittelulle alttiita, heidän alaisensa mairittelevat heitä vielä enemmän saadakseen heidän suosionsa ja käyttääkseen sitä hyväkseen. Tämä on syynä, miksi koetan mahdollisimman paljon karttaa persoonallisia suhteita.

Meillä on sangen helppo kenen hyvänsä, joka ei tätä tämmöistä tunne, ponnistella korkeampaan asemaan. Muutamat tekevät työtä kovasti, mutta eivät kykene ajattelemaan eivätkä varsinkaan ajattelemaan nopeasti. Sellaiset miehet pääsevät niin pitkälle kuin heidän kuntonsa riittää. Mies voi ansaita ylennyksensä ahkeruudellaan, mutta hänen on mahdoton sitä saavuttaa, ellei hänellä myöskin ole jonkun verran johtajakykyä. Me emme elä unelmien maailmassa. Luulen, että siinä kehityskulussa, joka meidän tehtaassamme on käynnissä, jokainen mies lopulta tulee oikealle paikalleen.

Me emme milloinkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla jokin asia tehdään missä järjestömme osassa tahansa; me uskomme aina, että se pitäisi tehdä paremmin, ja lopuksi se tehdäänkin paremmin. Tämä alituisen kehityksen henki pakottaa miehen, jolla on edellytyksiä korkeampaan paikkaan, lopuksi saamaankin sen. Hän ei sitä ehkä saisi, jos järjestö -- sana, jota muuten en mielelläni käytä -- joskus saatettaisiin täsmällisesti käyväksi, niin että kaikki sujuisi kaavan ja vanhan tottumuksen mukaan. Meillä on kuitenkin niin vähän arvonimiä, että mies, jolla pitäisi olla korkeammanlaatuinen työ kuin hänellä on, sangen pian saa sen, -- häntä ei ole estämässä se seikka, että virka-asema ei ole "avoinna", sillä meillä ei ole tarjona mitään "virka-asemia". Meillä ei ole mitään valmiiksi määriteltyjä virkapaikkoja -- meidän parhaat miehemme luovat itse itselleen paikat. Tämä on kylläkin helppoa, sillä työtä on tarjona aina, ja jos ajattelee enemmän työn tehdyksi-saantia kuin arvonimeä, niin ylennystä ei ole vaikea saavuttaa. Ylennys itsessään ei sisällä mitään muodollista; mies havaitsee joutuneensa tekemään toista työtä ja saavansa enemmän palkkaa. Kun millekään työlle tehtaassa, ei ole ennalta pantuja rajoja ei myöskään ole maksimi- tai minimimäärää, jota odotetaan saatavan valmiiksi. Sanan laajimmassa merkityksessä on mies vapaa ponnistelemaan eteenpäin.

Kaikki meidän palveluksessamme olevat miehet ovat alkaneet aivan pohjalta. Tehtaanjohtaja alkoi mekaanikkona. Se mies, joka nyt on River Rougen suuren laitoksen etunenässä, alkoi mallintekijänä. Muuan toinen, joka on erään kaikkein tärkeimmän osaston valvojana, alkoi lattianlakaisijana. Tehtaissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei sanan oikeassa merkityksessä olisi tullut kadulta. Kaikki kehitys meillä on tapahtunut miesten kautta, jotka ovat saavuttaneet taitonsa meillä. Emme onneksi ole perineet mitään traditsioita emmekä luo sellaisia. Jos meillä on jotakin traditsiota, niin se on tämä:

Kaiken voi aina tehdä paremmin kuin se tehdään.

Pakko tehdä työ aina paremmin ja joutuisammin ratkaisee melkein kaikki valmistuspulmat. Kukin osasto saa asemansa tehtaassa tuotantokykynsä mukaan. Tuotantokyky ja tuotantokustannukset ovat eri asioita. Päällysmiehet ja työmestarit vain tuhlaisivat aikaansa, jos koettaisivat pitää selvillä osastojensa kustannuksia. On erinäisiä menoja -- kuten palkkojen suuruus, yleiskustannukset, aineshinnat ja semmoiset -- joita he eivät mitenkään voisi valvoa, sen vuoksi eivät he niistä huolehdi. Mutta tuotantokykyä omassa osastossaan voivat he valvoa. Se lasketaan siten, että valmistuneiden koneosien luku jaetaan työmiesten lukumäärällä. Jokainen päällysmies tarkastaa joka päivä osastonsa -- hänellä on aina numerot päässään. Tehtaanjohtajalla on luettelo kaikista tuloksista; jos jollakin osastolla on jotakin nurin, näkyy se heti työtuloksen numeroista, tehtaanjohtaja tiedustaa asiaa ja päällysmiehet joutuvat liikkeelle. Tuntuva osa alituisesta parempiin menettelytapoihin pyrkimisestä johtuu suorastaan tästä yksinkertaisesta käytännöllisestä tuotantonumeroiden selvilläpitotavasta. Kustannusten selvilläpito on tilikonttorin asia. Päällysmiehen ei tarvitse hoitaa kirjanpitoa -- hänestä ei tule parempaa esimiestä, vaikka hän siihen pystyisikin. Hänen alanaan on hänen osastonsa koneet ja ihmisolennot. Kun ne työskentelevät parhaansa mukaan, on hän täyttänyt tehtävänsä. Hänen tuotantonsa suuruus on hänen johtotähtensä. Hänellä ei ole lainkaan syytä hajoittaa voimiansa syrjäasioihin.

Tämä arviotapa suorastaan pakottaa päällysmiehen unohtamaan mieskohtaiset asiat -- unohtamaan kaiken muun kuin käsilläolevan työn. Jos hän valitsisi väkeä, joka häntä paremmin miellyttää, sellaisen sijaan, joka voi tehdä työn parhaiten, tulisivat numerot hänen osastollaan sen pian osoittamaan. Hänen oma etunsa vaatii aina auttamaan eteenpäin parhaita työmiehiä, siten hän auttaa eteenpäin itseänsä.

Voisi luulla, että niin suuressa tehtaassa, missä työ lisäksi on niin erikoistettua, ei koneen ääressä olevalla työmiehellä juuri ole tilaisuutta osoittaa itseään paremmaksi kuin toinen. Näin ei ole asianlaita. Ei ole keksitty konetta, joka voi työskennellä ilman ihmisapua. Vähimmän työmäärän, minkä työmies voi tehdä, määräävät osaksi tarkastusmiehet, osaksi hänen paikkansa tuotantosuunnitelmassa. Jos työmies on paikalla, jossa hänen pitäisi voida valmistaa sanokaamme tuhat koneosaa päivässä, ja hän ehtii saada valmiiksi vain kahdeksansataa, nähdään pian, että hän ei ole oikea mies siihen työhön ja hänet siirretään toiseen. Jos hänen päällysmiehellään ei ole osastollaan hänelle toista paikkaa, lähettää hän hänet takaisin vastaanottotoimistoon, joka on työmiesten tasoitusosasto. Tämä lähettää hänet johonkin työhön, johon hänen pitäisi soveltuman, ja niin poispäin, kunnes hänet on sopivimmalla tavalla sijoitettu.

Ei ole ensinkään vaikeata valita työmiesten joukosta parhaat. He tekevät sen itse, koska -- vaikka kuuleekin puhuttavan paljon ylennystilaisuuksien puutteesta -- keskinkertainen työmies pitää pysyväistä työtä tärkeämpänä kuin ylenemistä. Tuskin enempää kuin viisi prosenttia niistä, jotka työskentelevät palkan vuoksi, osoittaa isomman palkan ansaitsemishalun ohella myöskin halua ottaa niskoilleen lisääntyvää edesvastuuta ja lisääntyvää työtä, jotka seuraavat ylemmän aseman ohella. Vain noin viisikolmatta prosenttia haluaa tulla edes pikkupomoiksi, ja useimmat heistä ottavat tämän paikan, koska siitä on isompi palkka kuin työskentelystä koneen ääressä. Työmiehet, joilla on suurempi taipumus mekaniikkaan, mutta, jotka eivät halua edesvastuuta, tulevat työkaluvalmistusosastoon, missä heillä on tuntuvasti parempi palkka kuin itse tehtaassa. Työmiesten suuri enemmistö haluaa kuitenkin pysyä paikoillaan. He tahtovat olla johdettuja. He tahtovat, että kaikki tehdään heille valmiiksi, eivätkä tahdo olla missään edesvastuussa. Senvuoksi ei -- työmiesten suuresta lukumäärästä huolimatta -- vaikeus ole siinä, että löydettäisiin miehiä, joita voisi ylentää, vaan siinä, että löytäisi niitä, jotka suostuvat ylennettäviksi.

Pidetään yleensä selviönä, että kaikki ihmiset pyrkivät ylenemään, ja monta oivaa suunnitelmaa on siltä perustalta lähtien sommiteltu. Minä voin vain sanoa, ettemme me ole yleensä havainneet näin olevan. Ne amerikkalaiset, jotka ovat palveluksessamme, haluavat työllään pyrkiä ylöspäin, mutta eivät suinkaan aina huippuun asti. Ulkomaalaiset tyytyvät ylimalkaan pikkupomon asemaan. Mistä tämä johtuu, en tiedä. Totean vain asian.

Kuten sanottu, saa jokainen tehtaassa itse miettiä, millä tavoin työ on tehtävä. Jos siitä on mitään määrättyä teoriaa -- ja määriteltyä sääntöä -- niin se on sellainen, ettei mitään työtä tehdä kyllin hyvin. Koko tehtaanjohto ottaa aina vastaan ehdotuksia, ja meillä on yksinkertainen järjestelmä, jonka mukaan kuka työmies tahansa voi ilmoittaa minkä päähänsä pälkähtäneen esityksen hyvänsä ja saada sitä koetelluksi. Hän voi lähettää ehdotuksensa kirjallisesti, hän voi puhua siitä päällysmiehelleen tai jollekin tarkastajalle, joita aina on kiertämässä tehtaan kaikissa osissa. Osastojen arviointi tuotannon mukaan kannustaa päällysmiehiä, ja useimmat ehdotukset ovat heidän tekemiänsä; moni on kuitenkin tullut suoraan työmiehiltä.

Sentinkin säästö kappaletta kohti voi hyvin maksaa vaivan. [Cent = Yhdysvaltain pienin rahayksikkö, normaalikurssin mukaan 5 penniä. -- Suom.] Sentin säästö konetta kohti merkitsee nykyisen tuotantomäärämme mukaan kahtatoistatuhatta dollaria vuodessa. Sentti joka koneosaa kohti tekisi vuosittain miljooneja. Senvuoksi säästöjä verrattaessa tehdään laskelmat sentin tuhannesosissa. Jos ehdotettu uusi tapa osoittaa säästöä ja muutoksen aiheuttama kustannus korvautuu kohtalaisessa ajassa -- sanokaamme kolmessa kuukaudessa -- on itsestään selvää, että se toimeenpannaan. Nämä muutokset eivät suinkaan rajoitu sellaisiin parannuksiin, jotka lisäävät tuotantoa tai vähentävät kustannuksia. Suuri osa -- ehkäpä useimmat -- ovat sitä laatua, että ne tekevät työn helpommin suoritetuksi. Me emme halua kovaa, kuluttavaa työtä tehtaassamme, ja siellä on sitä nykyään sangen vähän. Mutta tavallista on, että se tapa, joka on helpoin työmiehille, myöskin vähentää kustannuksia. Työmiesten hyvä kohtelu on mitä läheisimmässä yhteydessä liikkeen hyvän menestymisen kanssa. Me laskemme myöskin viimeiseen kymmenysosaan saakka, onko joku koneosa helpompi valmistaa kotona vai ostaa muualta.

Ehdotuksia tulee joka taholta. Puolalaiset työmiehet tuntuvat olevan kaikista ulkomaalaisista älykkäämmät tekemään niitä. Eräskin, joka ei osannut puhua englantia, huomautti, että jos hänen koneensa työtätekevä osa sijoitettaisiin toiseen nurkkaan, kestäisi se kauemmin. Hän oli oikeassa, ja paljon rahaa säästettiin pienemmän kulumisen vuoksi. Toinen puolalainen, joka hoiti erästä poraa, sommitteli pienen laitteen päästäkseen käsin koskemasta koneosaan porauksen jälkeen. Tämä keksintö otettiin yleiseen käytäntöön ja siitä syntyi tuntuva säästö. Työmiehet kokeilevat usein uusia pikku keksintöjään, he kun ajatustensa keskittyessä yhteen asiaan tavallisesti hoksaavat jonkin parannuksen. Työmiehen koneen puhtausaste -- vaikka koneen puhdistus ei kuulu hänen tehtäviinsä -- onkin tavallisesti hänen älynsä mittarina.