Part 4

Liike-elämässä hämmästytti minua eniten se, että niin suurta huomiota kiinnitettiin raha-ansioon ja niin pientä yleiseen hyötyyn. Tämä oli minusta nurinpäinen luonnonjärjestys, sillä rahat tulee saada vasta työn tuloksena eikä päinvastoin. Sitten loukkasi minua yleinen välinpitämättömyys valmistusmenettelyn parantamisesta niin kauan kuin vanha tuotti rahaa. Toisin sanoen: esinettä ei valmistettu silmälläpitäen sen hyötyä yleisölle, vaan ajateltiin yksinomaan, mitä sillä voitaisiin ansaita. Vähät siitä, oliko ostaja tyytyväinen; pääasia oli, että saatiin myytyä. Tyytymätöntä ostajaa ei pidetty ihmisenä, jonka luottamusta on väärinkäytetty, vaan joko hän oli sietämätön ja rasittava tai toivottiin ansaittavan enemmän rahaa korjaamalla työtä, jonka alun alkaen olisi pitänyt olla kunnollisesti tehty. Esimerkiksi automobiilien suhteen: autosta ei enää paljoakaan piitattu, sitten kun se oli saatu myydyksi. Ei otettu selkoa bensiininkulutuksesta tai auton hyödystä yleensä, ja jos se meni rikki, joten erinäisiä koneosia oli korvattava uusilla, oli se omistajan onnettomuus. Pidettiin sangen hyvänä liiketoimena koneosien myyntiä mahdollisimman kalliista hinnasta, ajatellen, että kun joku henkilö kerran oli ostanut auton, oli hänen yksinkertaisesti pakko saada se koneosa ja siis maksaa siitä mitä vaadittiin.

Minun mielestäni eivät automobiililiikkeet tällöin toimineet kunniallisella pohjalla, puhumattakaan -- valmistuskannalta katsoen -- tieteellisestä pohjasta, mutta ne eivät olleet huonompia kuin liiketoimet yleensä. Täytyy muistaa, että elettiin aikaa, jolloin monet liikeyritykset kukoistivat ja saivat helposti pääomaa. Rahamiehet, jotka tähän saakka olivat keinotelleet vain rautateillä, harrastivat nyt teollisuutta. Minun ajatukseni oli ja on edelleen, että jos mies hoitaa työnsä säällisesti, järjestyy ansio itsestään; liike on perustettava pienessä mittakaavassa ja laajennettava sitä mukaa kuin tulot lisääntyvät. Ellei ansiota tule, on se vihjaus kauppiaalle, että hän hukkaa aikaansa turhaan eikä sovellu juuri tuolle liikealalle. En ole koskaan huomannut olevan syytä muuttaa näitä mielipiteitä, mutta piankin havaitsin, että tätä yksinkertaista aatetta valmistaa kelpo tuotteita ja saada niistä vastaava maksu pidettiin liian hitaana nykyisessä liike-elämässä. Siihen aikaan pyrittiin perustamaan liikettä mahdollisimman suurella pääomalla ja myymään kaikki osakkeet. Vasta ne rahat, joita mahdollisesti oli ylijäämänä, käytettiin vastahakoisesti liikkeen perustamiseen. Senvuoksi sanottiin, että on oikeutettua antaa osakkeista maksettujen rahojen koron rasittaa liikekustannustiliä. Hyvä liiketoimi ei ollut samaa kuin hyvän työn suorittaminen ja kohtuullisten voittojen saanti. Hyvä liiketoimi oli sellainen, joka antoi mahdollisuuksia osakekeinotteluun ja suuriin kurssivoittoihin. Vain osakkeilla oli jotakin merkitystä, ei työllä. Minä en saattanut käsittää, miten uusi tai vanha yritys voisi lisätä korkeiksi keinoteltujen osakearvojen korot tuotantokustannuksiin ja kuitenkin myydä tuotteitaan kohtuullisiin hintoihin. En ole milloinkaan ymmärtänyt sitä.

En ole milloinkaan saattanut ymmärtää, millä järkisyillä alkuperäinen rahansijoitus voidaan panna yrityksen velkatilin rasitukseksi. Ne liikemiehet, jotka kutsuvat itseään rahamiehiksi, sanovat, että rahat ovat viiden, kuuden tai jonkun muun prosentin "arvoisia", ja että jos joku henkilö on pannut johonkin yritykseen satatuhatta dollaria, niin on hänen saatava korko rahoistaan yhtä hyvin kuin jos hän olisi pannut ne säästöpankkiin tai sijoittanut ne jotakin muuta vakuutta vastaan. Tämä ajatus on syynä monen afäärin epäonnistumiseen. Rahalla ei ole määrättyä arvoa sinänsä. Ainoa hyöty rahoista on, että niillä voi ostaa työaseita tai näillä työaseilla valmistettuja tuotteita. Siispä ovat rahat sen avun arvoisia, jota niistä voi olla tuotteiden valmistamiselle. Jos joku odottaa, että hänen rahojensa on tuotettava hänelle viisi tai kuusi prosenttia, on hänen sijoitettava ne sellaiseen paikkaan, mistä sen koron saa, mutta jos sijoittaa rahoja liikkeeseen, ei voi tehdä mitään vaatimuksia. Rahat lakkaavat olemasta rahoja ja muuttuvat tuotantovälineiksi. Ne ovat siis sen arvoisia, mitä ne tuottavat -- eikä mitään määräsummaa, joka ei ole missään suhteessa siihen liikeyritykseen, johon rahat ovat sijoitetut. Korko tulee kysymykseen vasta, kun tuotteita on valmistettu, mutta ei sitä ennen.

Liikemiehet luulivat, että kaikki riippui pääoman saannista, ja ellei yritys onnistu ensimmäisellä kerralla, niin on järjestettävä uusi osakemerkintä. Tämä uusi "rahoittaminen" merkitsee yksinkertaisesti sitä, että hyviä rahoja työnnetään menemään samaa tietä kuin huonoon ostoon menneet rahat. Jos lisää rahoja tarvitaan, viittaa se useimmissa tapauksissa huonoon järjestelyyn, ja tuomion päivää ainoastaan lykätään. Tämä hätäkeino on keinottelevien rahamiesten keksimä. Heillä ei ole mitään hyötyä rahoistaan, elleivät saa niitä sidotuksi yritykseen, jossa tehdään todellista työtä, mutta toisaalta he eivät voi saada rahojaan sijoitetuksi, ellei tätä yritystä hoideta huonosti. Sillä tavoin he pettävät itseänsä. Rahoista ei ole mitään hyötyä; ne vain hävitetään.

Minä olin ehdottomasti päättänyt olla koskaan menemättä mihinkään yhtiöön, missä raha kävi ennen työtä ja missä pankit ja rahamiehet olivat osakkaina. Ellei ollut mahdollista perustaa liikettä, jota voitaisiin hoitaa ajattelemalla suuren yleisön etua, niin luovuin siitä ennemmin. Sillä oma lyhytaikainen kokemukseni yhdessä tekemieni huomioitten kanssa sanoi minulle, että keinotteluun ja onnenkauppaan perustuvat liikkeet eivät olleet vankkaperusteisia ja että ne eivät laisinkaan soveltuneet miehelle, joka todella tahtoi aikaansaada jotakin. Eivätkä ne minusta myöskään olleet sellaisia, joiden voi uskoa tuottavan rahallista hyötyä. Ainoa tukeva perusta jollekin liikkeelle on sen yleishyödyllisyys.

Tehtailija ei ole ostajastaan irti niin pian kuin kauppa on tehty. Automobiileihin nähden on esim. myynti vain jonkinlainen esittely, ja jos auto on huono, olisi parempi että tätä esittelyä ei laisinkaan olisi tapahtunut, sillä tällöin tehtailija saa osakseen kaikista reklaameista turmiollisimman -- tyytymättömän ostajan. Ennen aikaan pidettiin myyntiä lopullisena eikä sen koommin välitetty ostajasta. Mutta se on lyhytnäköisen liikemiehen näkökanta. Jos kauppias ottaa maksun vain siitä, minkä hän on myynyt, niin hänen ei voi odottaa välittävän paljoakaan ostajasta, jolle ei enää saada jotain uutta myydyksi. Tähän katsantokantaan me myöhemmin perustimme parhaimman myyntitodistelumme Ford-autoja myydessämme. Niiden huokeahintaisuus ja kelpo laatu olisivat epäilemättä varanneet meille hyvän menekin. Mutta menimme vielä pitemmälle. Henkilö, joka osti meiltä auton, oli minun mielestäni edelleenkin oikeutettu nauttimaan hyötyä tästä autosta, ja jos se meni rikki, oli meidän velvollisuutemme katsoa, että se mahdollisimman pian saatiin jälleen käyttökuntoon. Ford-autojen menestys riippui suureksi osaksi siitä, että me jo varhain pidimme reserviosia ja korjaajia saatavissa. Useimmilla senaikaisilla kalliiden autojen tehtailla ei ollut korjauspajoja. Jos auto meni vialle, oli omistaja riippuvainen jostakin paikkakunnan korjaajasta. Jos tämä korjaaja oli ymmärtävä mies ja hänellä oli lajiteltu varasto koneosia, saattoi pitää itseään onnellisena. Mutta jos hän oli neuvoton nahjus, jolla oli automobiileista puutteelliset tiedot, saattoi kestää viikkoja ennenkuin vähäinenkin vamma saatiin korjatuksi, ja korjauskustannukset nousivat suureen summaan kun auto vihdoin taas saatiin. Korjaajat olivat siihen aikaan automobiiliteollisuuden suurimpana vaarana. Vieläpä niin myöhään kuin 1910 ja 1911 pidettiin autonomistajaa huikean rikkaana miehenä, jota sopi vähin nylkeä. Me emme sallineet typeräin nahjusten tukkia levikkiämme.

Mutta nyt olen mennyt muutamia vuosia kertomukseni edelle. Tahdon korostaa, että rahanäkökanta tärvelee liikeyritysten yleishyödyllisyyden, sillä se tähtää ainoastaan rahan välittömään ansaitsemiseen. Jos ennen kaikkea pyritään saavuttamaan määrätty rahavoitto, niin uhrataan liikkeen tulevaisuus hetken voiton vuoksi, elleivät -- jonkun onnellisen sattuman johdosta -- olot ole erikoisen suotuisia ja yrityksen johtaja saa tilaisuutta tehdä yleishyödyllistä palvelusta.

Olen myöskin pannut merkille, että monet liikemiehet olivat sen tunteen vallassa, että heidän kohtalonsa oli kova -- he työskentelivät aina sitä hetkeä silmälläpitäen, jolloin he voisivat vetäytyä syrjään ja elää koroillaan. Elämä oli heille taistelua, josta he tahtoivat päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista. Tätä en myöskään voinut ymmärtää, sillä minä en pidä elämää taisteluna muuta kuin omaa taipumustamme vastaan hellittää "päästäksemme rauhaan". Jos menestys on kangistumista, niin eihän tarvitse muuta kuin viljellä omaa velttouttaan. Mutta jos menestys merkitsee kasvamista, niin täytyy herätä uutena miehenä joka aamu ja pysyä valveilla koko päivä. Olen nähnyt suurten yritysten muuttuvan vain nimensä varjoksi senvuoksi, että niitä luultiin voitavan johtaa niinkuin ennenkin oli johdettu, ja vaikka johto aikanaan oli saattanut olla erinomainen, niin oli sen erinomaisuuden ilmettävä mukautumiskyvyssä nykyajan vaatimuksiin eikä entisyyden orjamaisessa jäljittelyssä. Elämä ei minun nähdäkseni ole paikallaanseisomista, vaan alituista kulkua. Sekään, joka luulee päässeensä lepoon, ei ole levossa, vaan lipuu luultavasti hiljoilleen taaksepäin. Elämä on liikuntaa ja muuttumista. Vaikka asumme ikämme samassa talossa, ei se ikinä ole sama ihminen, joka siinä asuu.

Olen huomannut sen harhakäsityksen, että elämä on sellaista taistelua, jonka voi menettää yhdellä erehdyksellä, synnyttävän ankaran säännöllisyyden harrastusta. Ihmiset uppoutuvat helposti melkein itsetiedottomiin tottumuksiin. Kengänkorjaaja ei hevin käytä uutta menetelmää kenkiä puolipohjatessaan, käsityöläinen ei halua kokeilla uutta ammatissaan. Tottumus synnyttää eräänlaista hervottomuutta, ja vähinkin häiriö siinä myrryttää mieltä. Muistettanee, että kun tehtaiden työtapoja tutkittiin, jotta työmiehille voitaisiin neuvoa, miten he voisivat suorittaa työn harvemmilla tarpeettomilla liikkeillä ja vähemmän väsyttävästi, tuli vastustus enimmäkseen työmiesten itsensä taholta. He epäilivät tosin koko puuhaa juoneksi, miten heiltä voitaisiin puristaa vielä enemmän työtä, mutta enimmän heitä huolestutti se, että piti luopua vanhoista, juurtuneista tottumuksista. Liikemiehet luhistuvat yrityksineen senvuoksi, että ovat niin piintyneet vanhoihin menetelmiinsä, etteivät kykene niitä muuttamaan. Kaikkialla tapaa miehiä, jotka eivät huomaa, että uusi päivä on koittanut, vaan pitävät kiinni menneiden aikojen käsityksistä. Voi melkein pitää sääntönä, että kun ihminen rupeaa luulemaan löytäneensä vihdoinkin oikean menettelytavan, hänen olisi ruvettava läpikotaisesti tutkimaan itseään nähdäkseen, eikö hänen aivoissaan ole jokin osa lamautunut. On aina vaarallista, jos ihminen luulee olevansa valmis. Se merkitsee, että kehityksen pyörä tulee heittämään hänet syrjään.

Niinikään pelätään kovasti joutumista hullun maineeseen, ja kiinnitetään yleensä suurta huomiota siihen, mitä ihmiset sanovat. Voihan olla, että useimmat tarvitsevat sellaista kurittajaa yläpuolellaan kuin yleinen mielipide on, sillä se voi pitää ihmistä aisoissa, ja ellei hän moraalisesti paranekaan, niin tulee hän kuitenkin siedettävämmäksi yhteiskuntajäsenenä. Mutta ei ole hullumpaa olla hullu vanhurskauden vuoksi. Tavallisesti näet sellaiset hullut elävät kyllin kauan todistaakseen, että he eivät olleet hulluja, tai myöskin jättää heidän työnsä siitä riittävän todistuksen. Rahan vaikutus -- voittojen pusertaminen rahojen "sijoittamisesta" -- ja sen seuraukset laiminlyödyn ja huolimattoman työn muodossa ilmenivät minulle monella tavalla. Se näytti olevan syynä useimpiin vaikeuksiin. Se oli syynä palkkojen huonouteen, sillä ellei työ ole hyvin järjestetty, ei voida maksaa korkeita palkkoja. Ellei toisaalta antaudu koko harrastuksellaan työhön, ei sitä voi hyvin johtaa. Useimmat tahtovat olla vapaita voidakseen tehdä työtä, mutta nykyisen järjestelmän vallitessa he eivät ole vapaita. Aluksi en minäkään ollut vapaa, sillä en saanut toteuttaa aatteitani. Kaikki kohdistui rahan ansaitsemiseen; itse työ oli viimeinen, johon kiinnitettiin huomiota. Ei kukaan tuntunut myöskään huomaavan sen ajatuksen järjettömyyttä, että raha oli työtä tärkeämpää, vaikka jokaisen täytyi myöntää, että voitto oli työn tulosta. Tahdottiin löytää oikotie rahansaantiin, mutta hypättiin suorimman oikotien yli, joka kulkee työn kautta.

Ottakaamme esimerkiksi kilpailu; minä havaitsin että sitä käsitettiin vaaraksi ja että taitava liikkeenjohtaja puijasi kilpailijansa hankkimalla itselleen monopolin. Kuviteltiin, että ainoastaan määrätty ihmispiiri oli ostokykyistä ja että tämä ostajapiiri täytyi saada puolelleen ennen muita ostajia. Automobiilialallakin koetettiin myöhemmin muodostaa rengasta n.s. Selden-patentin turvin juuri siinä tarkoituksessa, että olisi saatu laillisesti mahdolliseksi määrätä hintoja ja rajoittaa tuotantoa. Tehtailijoilla oli sama nurinkurinen käsitys kuin niin monella ammattiyhdistyksellä, että voitto lisääntyy jos tehdään vähemmän. Tämä luulo on minun luullakseni jo hyvin vanhentunut. Minä en voinut ymmärtää sitä silloin enkä yhä vieläkään kykene käsittämään, ettei olisi tilaa jokaiselle, joka tekee työnsä kunnollisesti. Se aika, joka käytetään kamppailuun kilpailijoita vastaan, on hukkaanheitettyä. Aina on kylliksi väkeä, joka on valmis ja kykenevä ostamaan, kun sille vain tarjotaan sopivia tavaroita oikeaan hintaan -- ja tämä koskee mieskohtaista palvelusta samoin kuin tavaraa.

Mutta näitä miettiessäni en suinkaan ollut toimettomana. Me rakensimme nelisilinteristä moottoria ja paria suurta kilpa-ajoautoa. Minulla oli runsaasti aikaa, sillä minä oli aina liikkeessäni kiinni. Luulenpa, ettei kukaan voi jättää liikettänsä. Sitä pitää ajatella päivällä ja uneksia siitä yöllä. On tosin sangen hyvä suunnitella työnsä konttoritunneilla, aloittaa se aamulla ja lopettaa illalla ja olla sitä sitten ajattelematta ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Se käy hyvin laatuun, jos aikoo koko ikänsä kulkea toisten johdossa, olla toisten palveluksessa, mutta se ei käy, jos on jonkun yrityksen johtaja tai päällikkö. Ruumiillisen työn tekijä voi työskennellä vain määrätunnit, muutoin hän on pian kulunut. Jos hän aikoo aina pysyä ruumiillisen työn tekijänä, tulee hänen unohtaa työnsä kun höyrypilli soi, mutta jos hän tahtoo päästä eteenpäin ja tulla joksikin muuksi, niin on höyrypilli hänelle vain merkki ruveta ajattelemaan päivän työtä nähdäkseen, eikö sitä olisi voitu suorittaa paremmin.

Se mies, jolla on suurin ajatus- ja työkyky, voi olla varma menestyksestä. En tiedä tokko se mies, joka aina tekee työtä, ei koskaan hellitä liikettänsä, on ehdottomasti päättänyt päästä ja senvuoksi pääsee eteenpäin, tokko hän lienee onnellisempi kuin se, joka pitää määrätyt konttoritunnit sekä aivojensa että käsiensä työlle. Mutta ei olekaan välttämätöntä ratkaista sitä kysymystä. Kymmenen hevosvoiman kone ei vedä yhtä väkevästi kuin kahdenkymmenen, ja se mies, joka järjestää konttoriaikoja aivoilleen, vähentää hevosvoimaansa. Jos hän tyytyy vain vetämään sitä kuormaa, mikä hänellä jo on, niin se on hänen asiansa -- mutta hän ei saa valittaa, että toinen mies, joka ponnistaa voimiansa, kykenee vetämään suurempaa kuormaa. Lepo ja työ eivät anna samoja tuloksia. Jos mies haluaa ja saa lepoa, ei hänellä ole syytä valittaa. Mutta hän ei voi yhdenaikaisesti nauttia levosta ja työnsä tuloksista.

Ne liike-elämän tiedot, jotka saavutin tänä vuonna -- ja joka vuosi olen oppinut yhä enemmän, ilman että minun on tarvinnut muutella ensimmäisiä päätelmiäni -- voidaan lausua lyhyesti näin:

1. Rahan etu on pantu työn edun edelle; tämä pyrkimys pyrkii kuolettamaan työtä ja hävittämään yleishyödyllisen työn perusteet.

2. Ajatus, että raha on tärkeämpi kuin työ, synnyttää pelkoa epäonnistumisesta, ja tämä pelko on kaikkialla ehkäisijänä tiellä -- se panee ihmisen pelkäämään kilpailua, pelkäämään uusien menetelmien koettelemista ja kaikkea, mikä voi aiheuttaa muutoksia hänen elämässään.

3. Tie on avoin ja selvä jokaiselle, joka ajattelee ensi sijassa palvelemista, yleishyödyttämistä -- joka tahtoo tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla.

IV luku.

TODELLINEN LIIKETOIMINTA ALKAA.

Pienessä pajassani Park Placen varrella n:ossa 81 oli minulla hyvä tilaisuus valmistaa uusi automalli. Vaikka olisi ollut mahdollistakin perustaa juuri minun mieleiseni yhtiö, jossa työn hyvä suoritus ja ostajien etu olivat johtavina aatteina, oli selvää, etten silloisia valmistusmenetelmiä käyttäen olisi voinut valmistaa hyvää moottorivaunua halpaan hintaan.

Jokainen tietää, että on aina helpompi tehdä joku esine paremmin uudella yrityksellä. En ymmärrä, mikseivät tehtailijat voi tunnustaa tätä todeksi -- ellei asia ole niin, että heillä on niin kiire myymään, että heillä ei ole aikaa kunnollisiin valmisteluihin. Tilauksesta-teko tukkuteollisuuden asemesta on luullakseni vanhaa totuttua tapaa, entisen käsityökauden perua. Kysykää sadalta ihmiseltä, kuinka he tahtovat kapineen tehdyksi, ja kahdeksankymmentä vastaa, etteivät sitä tiedä, vaan jättävät sen teidän valtaanne. Viisitoista arvelee täytyvänsä sanoa jotakin, ja jälelle jää viisi, joilla tosiaan on oma ajatuksensa. Nuo yhdeksänkymmentäviisi muodostavat jokaisen tuotteen suuren ostajakunnan, ja ne viisi, jotka kernaasti haluaisivat jotakin erikoista, eivät ehkä kykene maksamaan erikoisteoksen hintaa. Jos heillä on riittävästi varaa, voivat he saada työn tehdyksi, mutta he muodostavat poikkeuksellisen ja pienen ostajapiirin. Noista 95 prosentista haluaa ehkä 10 tai 15 maksaa laatuhintoja. Muista ostavat useat ajatellen yksinomaan hintaa ja laatuun katsomatta. Mutta heidän lukumääränsä vähenee päivä päivältä. Ostajat oppivat yhä paremmin, miten heidän on ostettava. Enemmistö tulee kiinnittämään huomiota laatuun, saadakseen rahastaan mahdollisimman kunnollista. Jos siis voi saada selville, mikä parhaiten hyödyttää noita yhdeksääkymmentäviittä prosenttia, ja valmistaa paraslaatuista tavaraa halvimpaan hintaan, tulee kysyntä olemaan niin suuri, että sitä melkein voi sanoa yleismaailmalliseksi.

Tämä ei ole "standardisointia". Sen sanan käyttäminen johtaa meitä helposti harhaan, sillä se sisältää jossakin määrin muotojen ja menetelmäin kiteytymistä ja päätyy tavallisesti siihen, että tehtailija valitsee ensimmäisen kapineen, mitä hän voi valmistaa helpoimmin ja myydä suurimmalla voitolla. Yleisöä ei ajatella laatua eikä hintaa määrätessä. Standardisoinnissa enimmäkseen ajatellaan suuremman voiton saantimahdollisuutta. Niistä säästöistä, jotka ovat välttämättömiä, jos tehdään vain yhtä esinettä, voi tehtailija odottaa yhä suurempaa voittoa. Hänen menekkinsä suurenee myöskin -- hän voi käytettävissään olevilla varoilla tuottaa enemmän -- ja ennenkuin hän aavistaakaan, ovat markkinat tulvillaan tavaraa, joka ei mene kaupaksi. Mutta nämä tavarat saataisiin myydyksi, jos tehtailija tyytyisi halvempaan hintaan. Ostokykyä on aina olemassa -- mutta se ei aina vastaa hinnanalennukseen. Jos jotakin tavaraa on myyty liian korkeaan hintaan ja hinta sen jälkeen, ostohalun lakkaamisen vuoksi, äkkiä alennetaan, voi seurauksena olla suuri pettymys. Mikä onkin hyvin luonnollista. Yleisö asettuu odottavalle kannalle. Se luulee, että tämä hinnanalennus on vielä puijausta, ja jää odottamaan lopullista alennusta. Juuri näin tapahtui vuonna 1921. Jos sitävastoin säästöt heti siirretään hintoihin ja yleisesti tiedetään tämän kuuluvan tehtailijan liiketapoihin, niin osoittaa yleisö luottamustaan ostamalla. Luotetaan siihen, että hän antaa säällisen vastikkeen. Standardisointi voi siis olla huonoa liiketointa, ellei siinä noudateta hintapolitiikkaa, joka pyrkii alinomaiseen myyntihintojen alentamiseen, ja hinnat täytyy (se on sangen tärkeää) alentaa valmistustalouden paranemisen vuoksi eikä siitä syystä, että yleisö kysyntäänsä vähentämällä osoittaa olevansa tyytymätön hintoihin. Yleisöä on aina pidettävä ihmetyksessä, kuinka sen on mahdollista saada rahallaan niin paljon. Meidän myyntitilastomme todistaa tämän täydellisesti.

Standardisointi, sellaisena kuin minä sen sanan ymmärrän, ei sisällä keskittymistä parhaiten kaupaksikäyvän tavaran valmistamiseen. Se sisältää, että ensin harkitaan yötä ja päivää, mieluimmin vuosikausia, mikä parhaiten hyödyttää yleisöä, ja sitten mietitään, miten se on tehtävä. Lopulliset valmistustavat tulevat sitten itsestään. Jos me siis siirrämme valmistuksen voitonhimon perustalta yleisen hyödyn pohjalle, olemme saaneet todellisen liiketoimen, jossa voitto on niin suuri kuin saatamme toivoa.

Kaikki tämä tuntuu minusta itsestään selvältä. Se on loogillinen perusta jokaiselle liikkeelle, joka haluaa palvella yhteiskunnan 95 prosenttia. Se on loogillinen menetelmä, jonka mukaan yhteiskunta voi palvella itseänsä. En voi käsittää, miksei kaikkia liikkeitä hoideta tältä perustalta. Eihän siihen tarvita muuta kuin että luovutaan tottumuksesta tavoittaa lähintä dollaria ikäänkuin se olisi ainoa dollari maailmassa. Tämä tottumus alkaakin jo olla jossakin määrin häviämässä. Kaikki maan suurimmat erikoisliikkeet noudattavat jo hinnan yhtenäisyyttä. Ainoa askel, joka vielä tarvitaan, on että luovutaan pyytämästä kaikkea, mitä liike voisi tuottaa, ja sen sijaan ryhdytään noudattamaan tervettä järkeä, s.o. sovittamaan hintoja tuotantokustannusten mukaan ja sitä myöten alentamaan niitä. Jos tuotteen rakenne on kyllin perinpohjaisesti tutkittu, niin muutokset saattavat tapahtua hyvin hiljoilleen, sillä niitä on tarkoin harkittava. Mutta muutokset valmistusmenetelmissä tulevat sitävastoin sangen nopeasti ja ihan luonnollisesti. Se on ollut meidän kokemuksemme kaikessa, mihin olemme ryhtyneet. Kuinka luonnollisesti ne ovat syntyneet, selitän tuonnempana. Nyt haluan korostaa, että on mahdotonta aikaansaada tuotetta, jonka valmistamiseen voi keskittyä, ellei ole sitä todella perinpohjin ennakolta tutkinut. Ja se ei olekaan vain yhden iltapäivän työ.

Tällaisia ajatuksia muodostui mielessäni tuona kokeilujen vuonna. Suurin osa näistä kokeiluista oli kohdistettu kilpa-ajoauton rakentamiseen. Siihen aikaan oli se ajatus yleinen, että ensiluokkaisen auton tuli olla kilpa-ajokone. Minä en koskaan ole paljoa uskonut kilpailuihin, mutta tehtailijoilla oli se polkupyöräaatteiden mukainen käsitys, että kilpa-ajossa saatu voitto valaisisi yleisöä jonkin auton ansioista -- vaikka minusta tuskin mikään koe voi olla niin vähän valaiseva kuin tuo.

Mutta kun muut tekivät niin, niin täytyi minunkin.

Vuonna 1903 rakensin, yhdessä Tom Cooperin kanssa, kaksi nopeusautoa. Ne olivat aivan samanlaiset, mutta toiselle annoimme nimeksi "999" ja toiselle "Nuoli". Jos kerran automobiili tulisi tunnetuksi nopeutensa nojalla, niin tekisin minä koneen, joka voisi tehdä itsensä tunnetuksi kaikkialla, missä nopeudesta jotakin ymmärrettiin. Niin tapahtui. Autot varustettiin neljällä jykevällä silinterillä, jotka kehittivät 80 hevosvoimaa, jollaisesta siihen aikaan ei kukaan ollut kuullut puhuttavankaan. Näiden silinterien jytinä jo riitti ottamaan ihmisen hengiltä. Kummassakin autossa oli vain yksi istumapaikka. Yksi ihmishenki riitti autoa kohti. Minä kävin niillä koeajolla ja Cooper samaten. Me panimme päälle täyden vauhdin. En osaa kuvata sitä tunnelmaa, mutta luulen että kulku Niagaran putousten yli olisi tuntunut viattomalta huvittelulta sen ajomatkan jälkeen. Emme kumpainenkaan, ei Cooper enempää kuin minäkään, uskaltaneet ottaa vastuullemme käyttää "999":ää kilpa-ajossa. Silloin sanoi Cooper tuntevansa miehen, jonka mielestä mikään ei kulkenut kyllin nopeasti. Me sähkötimme hänelle. Hän oli ammattipyöräilijä, nimeltään Barney Oldfield. Hän ei ollut koskaan ennen ajanut moottorivaunua, mutta halusi kernaasti koettaa. Hän selitti haluavansa koettaa kerran mitä hyvänsä.