Part 3

Vuonna 1879 -- eli noin neljä vuotta sen jälkeen kun olin ensi kerran nähnyt Nichols-Shepardin koneen -- onnistui minun saada haltuuni sellainen, ja kun oppiaikani oli kulunut umpeen, sain paikan Westinghouse-yhtiön paikallisedustajan luona Schenectadyssa heidän höyryvaunujensa monttöörinä ja korjaajana. Tämä höyryvaunu oli jokseenkin samantyyppinen kuin Nichols-Shepardin, paitsi että kone oli sijoitettu höyrykattilan eteen, mistä voima hihnan avulla johdettiin taka-akseliin. Se saattoi kulkea 12 mailia tunnissa, vaikka sen itsekuljetuskyky oli vain sivuseikka sen rakenteessa. Väliin käytettiin sitä kuljettamaan raskaita kuormia, ja jos omistajalla sattui olemaan tekemistä maanviljelyskoneiden kanssa, yhdisti hän puimakoneita ja muita kojeita koneeseensa kierrellessään talosta taloon. Minun mieltäni askarrutti näiden lokomobiilien suuri paino ja käyttökustannus. Ne painoivat pari tonnia ja olivat niin kalliita käyttää, että ainoastaan suurviljelijät saattoivat ajatella niiden ostamista. Enimmäkseen käyttivät niitä henkilöt, jotka harjoittivat puimista ammattinaan tai omistivat sahoja, jotka vaativat liikuteltavaa käyttövoimaa.

* * * * *

Jo siihen aikaan olin ajatellut jonkinlaisen keveän höyryvaunun rakentamista, joka tekisi hevoset tarpeettomiksi, ja varsinkin olin ajatellut sen käyttämistä sanomattoman raskaassa kyntötyössä. Hevoseton vaunu ei ollut enää mikään mahdottomuus. Sellaisesta oli puhuttu aina höyrykoneen keksimisestä saakka, mutta ajovaunu ei tuntunut minusta käytännöllisesti niin hyödylliseltä kuin maanviljelyskone, ja kaikista maanviljelystöistä oli kyntö raskainta. Maantiemme olivat hyvin huonot eikä meillä juuri ollut tapana ajella niillä jouten. Yksi automobiilin tuottamia etuja on maanviljelijän näköpiirin laajentaminen. Ei olisi pälkähtänytkään päähämme ajaa kaupunkiin ellei ollut tärkeää toimitettavaa, ja harvoin siellä käytiinkään useammin kuin kerran viikossa. Jos sattui huono ilma, ei käyty edes niinkään usein.

Kun olin täysi mekaanikko ja minulla oli tilallamme aika hyvä verstas, ei minun ollut vaikea rakentaa höyryvaunua tai traktoria. Siinä puuhassa ollessani johtui mieleeni, että sen mahdollisesti voisi rakentaa maantieliikennettä varten. Kun otti huomioon, mikä vaiva hevosten hoitamisesta ja kustannus niiden elättämisestä oli, niin olin aivan vakuutettu, että hyöty ei vastannut menoja. Tärkeintä oli rakentaa höyrykone, kyllin kevyt sijoitettavaksi tavallisiin vankkureihin tai vetämään auraa. Mutta ensin tahdoin sommitella traktorin. Minun mielihalunani on aina ollut päästä nostamaan raskaat maanviljelystoimet ihmisten hartioilta ja sijoittaa ne sen sijaan raudan ja teräksen kannettaviksi. Olosuhteet tekivät, että jouduin nykyiseen urakkaani rakentelemaan maantievaunuja. Mahdollisesti huomasin ihmisten harrastavan enemmän sitä, joka liikkui teillä, kuin sellaista, mikä helpotti työtä maatiloilla. Enpä edes usko, että kevyt maanviljelystraktori olisi koskaan tullut käytäntöön maataloissa, ellei maanviljelijä vähitellen olisi tullut huomaamaan automobiilin merkitystä. Mutta tätenpä jo menen tapausten edelle. Silloin luulin traktorin enemmänkin kiinnittävän maanviljelijän mieltä.

Minä rakensin siis höyryvaunun. Siihen oli yhdistetty höyrykattila, joka lämmitettiin paloöljyllä. Se kehitti aika paljon voimaa ja oli helppo hoidella, mutta itse höyrykattila oli vaarallinen. Tarvittavan voiman saamiseksi ilman kovin suurta ja raskasta aineistoa on koneen toimittava korkeapaineen alaisena, mutta korkeapaineella työskentelevän höyrykattilan päällä istuminen ei ole aivan hauskaa. Kahden vuoden ajan kokeilin erilaatuisilla höyrykattiloilla -- kone- ja hoito-ongelmat ovat niissä kylläkin yksinkertaiset -- ja sitten luovuin lopullisesti höyryllä kulkevan vaunun ajatuksesta. Tiesin Englannin maanteillä käytettävän vetureita, joiden perässä oli jono vaunuja, eikä ollut vaikeata sommitella isoa höyrytraktoria suurviljelystä varten. Mutta meillä ei ollut sellaisia teitä kuin Englannissanne olisivat tärvelleet lujimmankin ja raskaimman tietraktorin. Ja suuren, ainoastaan moniaiden harvojen varakkaiden maanviljelijäin ostettavissa olevan traktorin valmistaminen ei mielestäni paljoa merkinnyt.

Mutta minä en luopunut ajattelemasta vaunua, joka voisi liikkua ilman hevosia, ja yhteistyö toiminimi Westinghousen edustajan kanssa vahvisti vain käsitystäni, että höyry ei ollut sovelias keveämmille ajopeleille. Senvuoksi olin vain yhden vuoden tämän toiminimen palveluksessa. Ei ollut enää mitään oppimista suurista höyrytraktoreista ja -koneista, enkä minä halunnut hukata aikaa sellaiseen, joka ei mihinkään johtanut. Muutamia vuosia aikaisemmin olin eräässä englantilaisessa julkaisussa, "World of Science", lukenut "äänettömästä kaasumoottorista", jollainen juuri silloin oli laskettu markkinoille. Muistaakseni se oli Otto-moottori. Sitä käytettiin valokaasulla, siinä oli yksi ainoa suuri silinteri, ja käyttövoima, joka tuli työntöinä, vaati tavattoman raskasta vauhtipyörää. Mitä painoon tuli, ei moottori antanut samaa voimaa metallikiloa kohti kuin höyrykone, ja valokaasu teki sen käyttämisen tieliikenteessä mahdottomaksi. Minä en tuntenut sitä kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin koneisiin yleensä. Englantilaisista ja amerikkalaisista aikakauskirjoista, joita konepajaan saapui, seurasin moottorin kehitystä ja varsinkin niitä viittauksia, joita tehtiin valokaasun korvaamiseksi kaasulla, joka syntyi bensiinihaihtumisesta. Kaasumoottorien aate ei suinkaan ollut uusi, mutta ensimmäistä kertaa yritettiin sitä nyt vakavasti saada markkinoille. Ne otettiin vastaan suuremmalla uteliaisuudella kuin innostuksella, enkä muista kenenkään uskoneen räjähdysmoottorista voivan olla kovinkaan suurta hyötyä. Kaikki viisaat selittivät päättäväisesti, ettei moottori voinut ryhtyä kilpailemaan höyrykoneen kanssa. Kukaan ei ajatellut, että se voisi luoda itselleen oman uransa. Niin on aina viisaiden laita -- he ovat niin viisaita ja käytännöllisiä, että he aina täsmälleen tietävät, minkä vuoksi mitäkin on mahdoton tehdä; he tuntevat aina kaiken rajoituksen. Senvuoksi en koskaan ota palvelukseeni "pätevää asiantuntijaa". Jos joskus tahtoisin tuhota kilpailevan liikeyrityksen kunniattomilla keinoilla, kähveltäisin siihen asiantuntijoita, sillä ne antaisivat niin monta hyvää neuvoa, ettei mitään työtä saataisi tehdyksi.

Kaasumoottori kiinnitti mieltäni ja minä seurasin sen kehitystä, mutta ainoastaan uteliaisuudesta, vuoteen 1885 tai 1886. Silloin täytyi minun, kun olin hylännyt höyrykoneen, etsiä jotakin muuta käyttövoimaa suunnittelemalleni vaunulle. Vuonna 1885 korjasin Eagle Irontehtaissa Detroitissa erästä Otto-moottoria. Kukaan kaupungissa ei tuntenut niitä. Huhu väitti minun tuntevan, ja vaikka silloin näin sellaisen moottorin ensimmäistä kertaa, otin työn tehdäkseni ja tein sen myöskin. Tästä sain tilaisuuden läheisesti tutkia uutta moottoria ja vuonna 1887 rakensin moottorin samojen periaatteiden mukaan kuin Otton "nelitahtinen" malli. "Neljällä tahdilla" tarkoitetaan, että mäntä käy silinterin läpi neljä kertaa antaakseen työiskun. Ensimmäisellä tahdilla imetään kaasu sisään, toisella se tiivistetään, kolmannella tapahtuu räjähdys ja neljäs ajaa polttokaasun ulos. Pieni malli toimi aika hyvin. Sen silinterin läpimitta oli 2,5 cm ja iskupituus 7,5 cm, sitä käytettiin bensiinillä, ja kun siinä ei ollut suurta voimaa, oli se verrattain kevyt kaupassa oleviin moottoreihin verraten. Minä lahjoitin sen sittemmin eräälle nuorelle miehelle, jonka nimen olen unohtanut; arvatenkin se tärveltiin. Sillä tavoin aloitin työni polttomoottorien alalla.

Olin palannut isäni maatilalle -- en sen vuoksi, että olisin ikävöinyt takaisin maanviljelykseen, vaan saadakseni rauhassa kokeilla, ja kun nyt olin "ulosoppinut" mekaanikko, oli minulla ensiluokkainen työpaja entisen leikkipajan sijalla. Isäni tarjosi minulle 16 hehtaarin suuruisen metsäpalstan ehdolla, että luopuisin koneenkäyttäjänammatista. Minä suostuin sillä kertaa, sillä metsänhakkuu teki minulle naimisiinmenon mahdolliseksi. Rakensin sahan ja siirrettävän koneen ja aloin kaataa ja sahata puita. Ensimmäiset hirret käytettiin asuntoon, joka rakennettiin uudelle farmilleni, ja siellä me aloimme avioelämämme. Asunto ei ollut suuri -- yksineljättä jalkaa taholleen ja puolitoista kerrosta korkea -- mutta se oli viihtyisä ja mukava. Minä muutin pajani siihen, ja kun en ollut metsää hakkaamassa, askartelin kaasumoottorieni kimpussa, oppien niiden rakenteen ja työtavan. Luin niinikään kaikki mitä sain käsiini, mutta suurin hyöty minulla oli omasta työstäni. Kaasumoottori on sangen salaperäinen kapine -- se ei aina työskentele niinkuin pitäisi. Voitte arvata, kuinka nuo ensimmäiset koneeni toimivat!

Vuonna 1890 aloin rakentaa kaksisilinteristä moottoria. Kuljetustarkoituksia varten oli epäkäytännöllistä ajatella yksisilinteristä moottoria -- vauhtipyörä tulisi aivan liian raskaaksi. Sen jälkeen kuin olin valmistanut ensimmäisen Otto-tyyppisen nelitahtimoottorin, olin kokeillut useilla moottoreilla ja tunsin olevani niihin hyvin perehtynyt. Ajattelin, että kaksisilinteristä moottoria voitaisiin käyttää ajopeleihin, ja alkuperäinen suunnitelmani oli sovittaa se polkupyörään kiinnitettynä pyöräakseliin niin, että takapyörä olisi siirtopyöränä. Vauhti järjestettäisiin vain säätöventtiilin avulla. En toteuttanut koskaan tätä aatetta, sillä minulle selvisi pian, että moottori, bensiinisäiliö ja muut tarpeelliset laitteet kävisivät liian raskaiksi polkupyörälle. Kahden silinterin aate oli siinä, että toisen antaessa työiskun tapahtuisi ulospuhallus toisesta. Tämä ei tietenkään vaatisi varsin raskasta vauhtipyörää voiman tasoittamiseksi. Minä aloitin työni kotipajassani. Silloin minulle tarjottiin koneenkäyttäjän ja mekaanikon paikka Detroitin sähköyhtiössä viidenviidettä dollarin kuukausipalkalla. Minä suostuin tähän tarjoukseen, se kun tiesi parempaa rahatuloa kuin mitä farmi saattoi tuottaa, ja joka tapauksessa olin päättänyt luopua maaelämästä. Koko metsä oli jo kaadettu. Me vuokrasimme talon Detroitissa. Pajan vein mukanani ja sijoitin erääseen tiilivajaan pihan puolella. Alussa minulla oli useita kuukausia yövuoro sähkölaitoksessa, joten ei jäänyt paljoa aikaa kokeiluun, mutta sitten pääsin päivävuorolle, ja joka yön ja kaikki lauantait askartelin uuden moottorin kimpussa. En voi sanoa, että työ olisi ollut rasittavaa. Työ, joka innostaa, ei koskaan tunnu rasittavalta. Tunsin itseni aina varmaksi tuloksista. Ne ovatkin aina varmat, kun vain työskentelee kylliksi. Mutta minulle merkitsi paljon, että vaimoni oli vieläkin luottavaisempi kuin minä. Sellainen hän on aina ollut.

Minun täytyi aloittaa työni alusta, vaikka tiesin monen toisenkin puuhailevan mekaanisia vaunuja. Enhän voinut tietää, mihin suuntaan he menivät. Vaikein ongelma oli sytytyskipinän aikaansaaminen ja painon vähentäminen. Siirrosta, ohjausrattaasta ja yleisestä rakenteesta minulla oli kokemusta höyrytraktorikokeistani. Vuonna 1892 oli ensimmäinen moottorivaununi valmis, mutta vasta seuraavana keväänä sain sen sellaiseksi, että saatoin olla siihen tyytyväinen. Ensimmäinen vaununi muistutti jonkin verran keveitä yhden hevosen vankkureita. Siinä oli kaksi silinteriä, läpimitta päälle 6 cm ja iskumitta 15 cm. Olin tehnyt ne vanhoista höyryputkista. Moottori kehitti noin neljä hevosvoimaa. Moottorista siirrettiin voima väliakseliin hihnan avulla ja siitä takapyörään ketjun välityksellä. Vaunussa oli tilaa kahdelle hengelle, istuin oli tolppain päällä ja alusta soikiojoustimien varassa. Nopeus oli laskettu sekä kymmenen että kahdenkymmenen mailin vauhtia varten tunnissa ja vaihdettiin hihnavälityksellä, jota ohjauspaikan eteen sovitettu vipusin liikutti. Kun vipusinta työnnettiin eteenpäin, lisääntyi vauhti, taaksepäin vedettäessä se väheni. Kun vipusin oli pystyssä, oli moottori eristetty. Lähtövauhdin saamiseksi täytyi moottoria pyörittää kädellä sen ollessa eristettynä. Vaunun pysäyttämiseksi taasen eristettiin moottori ja käytettiin jalkajarrua. Siinä ei ollut suunnanvaihtajaa eikä muita nopeuksia kuin minkä venttiili antoi. Minä ostin raudat vaununkehään, istuimeen ja vietereihin. Pyörät olivat 70 cm korkuisia kummirenkaisia polkupyöränpyöriä. Vauhtipyörän rakensin oman piirtämäni mallin mukaan samoin kuin hienommat koneosat. Tarpeellisena pidin vaihdelaitetta, joka antaisi yhtä suuren voiman kummallekin takapyörälle vaunua käännettäessä. Koko kone painoi alle 225 kg. Istuimen alla oleva säiliö sisälsi noin kolmetoista litraa bensiiniä, ja moottoria syötettiin pienen putken kautta, joka oli varustettu sekoitusventtiilillä.

Sytytys tapahtui sähkökipinän avulla. Alkuperäinen kone jäähdytettiin ilman avulla tai -- tarkemmin sanoen -- sitä ei jäähdytetty lainkaan. Minä huomasin moottorin kuumenevan noin tunnin kuluttua ja senvuoksi asetin yksinkertaisesti vesivaipan silinterien ympärille ja yhdistin sen putkella vaunun takaosaan silinterien yläpuolelle sijoitettuun säiliöön.

Melkein kaikki nämä yksityiskohdat olivat edeltäpäin suunnitellut. Sillä tapaa olen aina työskennellyt. Teen piirustusluonnoksen ja harkitsen jokaisen yksityiskohdan, ennenkuin ryhdyn rakentamaan. Muuten menettää paljon aikaa aprikoidessa keinoja työn kestäessä, ja valmistuneelta kapineelta puuttuu yhtenäisyyttä. Sille ei tule oikeita suhteita. Moni keksijä epäonnistuu senvuoksi, ettei tee eroa suunnittelun ja kokeilun välillä. Suurin voitettavanani vaikeus oli oikean aineksen hankkiminen. Sitten tuli hankaluutta sopivien työaseiden saannissa. Minä sain tehdä erinäisiä oikaisuja ja muutoksia muutamiin yksityiskohtiin, mutta enimmän huolta tuotti minulle se, että minulla ei ollut aikaa eikä rahaa etsiä oikeaa ainesta jokaista pikkuosaa varten. Mutta keväällä 1893 olin verrattain tyytyväinen koneeseen ja pääsin koettamaan, mihin suunnitelma ja aines kelpasi maantiellä.

III luku.

MITÄ OPIN KAUPPATOIMESTA.

Minun bensiinivaununi oli ensimmäinen ja melko kauan ainoa automobiili Detroitissa. Se herätti sangen paljon pahennusta, sillä se sätkytti kovasti ja peloitti hevosia. Se häiritsi myöskin liikennettä, sillä jos seisautin auton johonkin kaupungilla, syntyi sen ympärille väentungos, ennenkuin jälleen ehdin saada sen käyntiin. Jos jätin sen yksin hetkeksikin, ilmestyi aina joku utelias, joka koetti ajaa sillä. Lopulta täytyi minun kytkeä se kiinni lyhtytolppaan, jos itseni oli mentävä johonkin sisälle. Ja sitten syntyi selkkausta poliisin kanssa. Minä en saata oikein käsittää minkä vuoksi, sillä en luule siihen aikaan olleen minkäänlaisia määräyksiä ajovauhdista. Joka tapauksessa oli minun pakko hankkia erikoinen lupa pormestarilta, ja jonkun aikaa oli minulla kunnia olla Amerikan ainoa autonkuljettaja, jolla oli lupatodistus. Vuosina 1895 Ja 1896 ajoin autollani tuhatkunta mailia ja möin sen sitten Charles Ainsleylle Detroitissa kahdestasadasta dollarista. Se oli ensimmäinen kauppatoimeni. Minä en ollut rakentanut autoa sitä myydäkseni, vaan kokeillakseni sillä, mutta nyt halusin koetella uutta. Ainsley tahtoi ostaa ja minä tarvitsin rahoja, ja me sovimme helposti hinnasta.

Tarkoitukseni ei ollut suinkaan valmistaa autoja noin vain yksitellen. Tahdoin rakentaa niitä tukuttain, mutta ennenkuin siitä mitään saattoi syntyä, täytyi olla jotakin, mitä rakentaa. Liika hoppu ei ole hyväksi. Vuonna 1896 oli minulla uusi auto valmiina. Se muistutti paljon ensimmäistä, mutta oli keveämpi. Siinäkin oli vauhtihihna, mistä laitteesta vasta myöhemmin luovuin; hihnat olivat kyllä hyviä, paitsi ei kuumalla säällä, ja senvuoksi aloin käyttää vaihdeketjua. Se auto opetti minulle montakin asiaa. Automobiileja ruvettiin nyt rakentamaan sekä Amerikassa että ulkomailla, ja vuonna 1895 kuulin puhuttavan, että eräs Benz-automobiili Saksassa oli näytteillä Macysin luona New Yorkissa. Matkustin sinne sitä katsellakseni, mutta en havainnut siinä mitään erikoista. Se oli myöskin varustettu vauhtihihnalla, mutta se oli paljoa raskaampi kuin minun autoni. Minä pyrin painon keveyteen, mutta sitä taas eivät ulkomaalaiset tehtailijat näytä koskaan ottaneen huomioon. Konepajassani valmistin kaikkiaan kolme autoa, ja niitä käytettiin vuosikausia Detroitissa. Minulla on vielä ensimmäinen autoni hallussani. Muutamia vuosia jälkeenpäin ostin sen takaisin eräältä henkilöltä, joka vuorostaan oli ostanut sen mr Ainsleyltä. Minä maksoin siitä sata dollaria.

Koko tämän ajan olin edelleen sähköyhtiön palveluksessa ja ylenin vähitellen ylikoneenkäyttäjäksi sadanviidenkolmatta dollarin kuukausipalkalla. Mutta kokeiluni kaasumoottoreilla eivät miellyttäneet sähköyhtiön johtajaa enempää kuin haluni mekaaniselle alalle oli miellyttänyt isääni. Minä saatan vieläkin kuulla hänen sanovan:

"Sähkölle, näetkös, sähkölle kuuluu tulevaisuus, mutta ei kaasulle."

Hänellä oli myöskin perusteltuja syitä epäröintiinsä -- käyttääkseni lievintä sanaa. Käytännöllisesti puhuen ei kellään ollut kaukaisintakaan aavistusta polttomoottorien tulevaisuudesta, sillä me elimme juuri sähkön suurenmoisen kehityksen kohinassa. Kuten verrattain uuden aatteen laita tavallisesti on, odotettiin siltä enemmänkin kuin edes vielä nytkään on syytä odottaa. Omia tarkoituksiani varten ei minulla ollut suurta hyötyä sähköllä kokeilemisesta. Tieliikenteessä kulkeva vaunu ei voi kulkea johtolankoja myöten, vaikkapa nämä eivät olisikaan niin kalliita; ja mitään käyttökelpoisen suuruista voiman varauspatteria ei myöskään tuntunut olevan näköpiirissä. Sähkövaunulla täytyi ehdottomasti olla rajoitettu liikuntapiiri ja suuri käyttökoneisto, joka vastaa kulutettavaa voimaa. Tällä en tarkoita, etten antaisi arvoa sähkölle; vielä olemme tuskin alkaneet sitä käyttää, mutta sähköllä on oma merkityksensä ja polttomoottoreilla omansa. Ei kumpikaan voi korvata toistaan -- ja se on erinomaisen onnellista.

Minulla on vielä hallussani se dynamokone, jota aluksi käytin Edison-yhtiön laskuun. Kun perustin kanadalaisen haaraosastomme, ostin sen eräältä rakennusliikkeeltä, jolle sähköyhtiö oli sen myynyt. Siistin sen, ja se toimi monta vuotta mainiosti voima-asemallamme Kanadassa. Kun liikkeen laajentamisen vuoksi tuli rakennettavaksi uusi voima-asema, annoin viedä vanhan moottorin museooni Dearborniin, joka sisältää suuren joukon mekaanisia aarteitani.

Edison-yhtiö tarjosi minulle ylipäällysmiehen paikkaa, mutta vain sillä ehdolla, että luovuin kaasumoottorista ja ryhdyin harrastamaan jotakin todella hyödyllistä. Minun oli valittava joko leipätoimeni tai automobiili, ja minä valitsin jälkimmäisen, sillä jo silloin tiesin automobiilin tulevan menestymään. Niinpä jätin toimeni 15. elokuuta 1899 ja siirryin automobiilialalle.

Se saattoi tuntua uhkarohkealta askelelta, sillä minulla ei ollut pääomaa ja kaiken ylijäämän tuloistani käytin kokeisiini. Mutta vaimonikin myönsi, ettemme voineet luopua automobiiliajatuksesta -- että meidän täytyi yrittää epäonnistumisenkin uhalla. Siihen aikaan ei ollut vähintäkään automobiilien "kysyntää", mutta niinhän aina on kaiken uuden laita. Automobiileja katseltiin jokseenkin samalla tapaa kuin nyt katsellaan lentokoneita. Oltiin sitä mieltä, että "hevoseton vaunu" oli vain lapsellinen oikku, ja monet viisaat ihmiset selittivät perusteellisesti, miksei siitä koskaan voinut tulla muuta kuin leikkikalu. Yksikään liikemies ei ajatellut siitä mahdollista kauppatavaraa. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi kaikkien uusien kulkuneuvojen pitää kohdata niin paljon vastarintaa. Vielä nykyäänkin on sellaisia, jotka pudistavat päätään pitäen automobiilia ylellisyyskapineena ja vain vastahakoisesti myöntävät, että kuormabiilistä saattaa olla jotakin hyötyä. Alussa oli tuskin ketään joka ymmärsi, että siitä tulisi teollisuudessa lukuunotettava, merkitsevä tekijä, ja parasuskoisimmatkin toivoivat korkeintaan polkupyörään verrattavaa kehitystä. Kun sitten havaittiin, että automobiili tosiaan saattoi kulkea, ja useat liikkeet toivat niitä markkinoille, alettiin heti kysellä, mikä niistä pystyi kulkemaan nopeimmin. Tuo oli merkillinen, mutta hyvin luonnollinen kehityskulku -- kilpa-ajoaate. Minä en milloinkaan ole pitänyt silmällä kilpa-ajonäkökantaa, mutta yleisö kieltäytyi itsepintaisesti pitämästä automobiilia muuna kuin pikavauhdin leikkikaluna. Senvuoksi oli meidän myöhemmin pakko antautua kilpa-ajoon. Koko automobiiliteollisuus kärsi haittaa tästä kilpa-ajohulluudesta, sillä tehtailijain täytyi keskittää pyrkimyksensä enemmän vaunujen nopeuteen kuin hyvyyteen ja kestävyyteen. Se oli keinottelutointa.

Kohta kun olin eronnut sähköyhtiöstä, perustivat muutamat keinotteluun taipuvat liikemiehet yhtiön, Detroit Automobile Companyn, minun autoni kaupittelua varten. Minä tulin pääinsinööriksi ja sain muutamia osakkeita. Kolme vuotta valmistimme automobiileja, enemmän tai vähemmän alkuperäisen mallini mukaisia. Möimme ainoastaan muutamia eikä kukaan kannattanut minun suunnitelmaani, että rakentaisimme parempia vaunuja suuren yleisön tarvetta varten. Ainoana ajatuksena on määrätä mahdollisimman kallis hinta joka vaunulta. Päätarkoitus oli saada rahaa. Minulla ei ollut muuta sananvaltaa kuin minulle kuului insinöörinä, ja minä huomasin, että uusi yhtiö ei ollut keino minun aatteitteni toteuttamiseen, vaan pelkästään rahakeinottelu -- joka kuitenkaan ei tuottanut paljonkaan rahaa. Maaliskuussa 1902 sanoin itseni irti, lujasti päättäen, etten enää milloinkaan alistuisi toisten määräysvallan alaiseksi. Detroit Automobile Companystä tuli Cadillac-yhtiö, jonka omistajaksi tuli Leland-suku.

Minä vuokrasin pajan -- yksikerroksisen tiilivajan -- jatkaakseni kokeilujani ja tutkiakseni, mitä liiketoimi oikeastaan oli. Sen täytyi olla jotakin muuta kuin mitä minun ensimmäinen kokemukseni oli opettanut.

Vuodesta 1902 siihen saakka, kunnes perustin Ford-yhtiön, koetin perusteellisesti tutkia näitä asioita. Pienessä pajassani rakentelin nelisilinteristä moottoria ja ulkona elämässä koetin saada selkoa, oliko liike-elämä todellakin itsekästä rahansaalistusta, jollaiselta ensimmäinen lyhyt kokemukseni oli pannut sen minusta näyttämään. Kun perustin nykyisen yhtiöni, olin rakentanut kaikkiaan viisikolmatta autoa, joista 19 tai 20 olivat rakennetut Detroit Automobile Companyn lukuun. Automobiili oli nyt siirtynyt alkuasteelta, jolloin tyydyttiin vain siihen että se kulki, sille asteelle, jolla sen täytyi näyttää kuinka nopeasti se saattoi kulkea. Alexander Winton, clevelandilaisen Winton-vaunuyhtiön perustaja, oli maan silloinen nopeusmestari ja valmis kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Minä rakensin kaksisilinterisen moottorin, joka oli ennen käyttämääni tukevampaa tyyppiä, sovitin sen pelkkään alustaan, totesin, että se oli nopeakulkuinen ja järjestin kilpa-ajon Wintonin kanssa. Minä jäin voittajaksi. Se oli ensimmäinen kilpa-ajoni ja tuotti minulle sitä ainoata reklaamia, jota ihmiset viitsivät lukea.

Yleisö ei kysynyt automobiilia, ellei se saavuttanut vauhtiennätystä. Kunnianhimo rakentaa maailman nopeakulkuisin auto sai minut suunnittelemaan nelisilinteristä moottoria. Mutta siitä tuonnempana.