Part 22

Teollisuusyritys, joka on kyllin valppaasti hoidettu saavuttaakseen todellisen työtehon, ja on siksi kunniallinen yleisöä kohtaan, että ei maksata sillä suurempia kustannuksia kuin on välttämätöntä, on tavallisesti siksi toimellinen, että se valmistaa paikan tuolle kymmenennellekin miehelle. Sellaisen yrityksen täytyy näet kasvaa -- ja kasvu merkitsee tässä useampia työtilaisuuksia. Hyvin hoidettu teollisuusyritys koettaa aina alentaa työkustannuksiapa yleisön eduksi. Ja se tulee varmasti antamaan työtä useammille työmiehille kuin toinen, joka vain laahustaa itseään eteenpäin ja antaa yleisön maksaa kehnon hoidon aiheuttaman tuhlauksen.

Kymmenes mies oli tarpeeton kustannus. Kuluttaja kustansi hänet. Mutta se seikka, että hän oli tarpeeton juuri siihen työhön, ei sisällä sitä, että hän oli tarpeeton maailman työhön tai edes oman tehtaansa piirissä.

Yleisö maksaa kaiken elinkeinoelämän alalla harjoitetun tuhlauksen. Enemmän kuin puolet maailman nykyisistä vaikeuksista johtuu niistä selkkauksista, vetelehtimisistä, väärennyksistä ja kelvottomuuksista, joista yleisön täytyy suorittaa kallis rahansa. Milloin ikinä maksetaan kahdelle työstä, jonka yksikin voisi tehdä, suorittaa yleisö kaksi kertaa niin paljon kuin pitäisi. Tosiasia on myöskin, että vielä aivan äskettäin ei Yhdysvalloissa tuotettu niin paljon kuin monta vuotta ennen sotaa.

Päivän työ ei merkitse vain sitä, että mies on paikallaan tehtaassa määrätunnit. Se merkitsee, että myöskin todella suoritetaan työmäärä, joka vastaa siitä saatavaa palkkaa. Ja missä tätä tasasuhdetta poljetaan puolelta tai toiselta -- kun työmies antaa enemmän kuin saa tai saa enemmän kuin antaa -- ei kestä kauan, ennenkuin vakavia häiriöitä syntyy. Jos nämä suhteet laajentuvat kautta koko maan, niin joutuu koko liike-elämä tasapainostaan. Taloudelliset selkkaukset eivät itse asiassa sisällä muuta kuin että tehtaan tasapainoperusta hävitetään. Johdolla on tässä yhtä paljon syytä kuin työmiehellä. Johto on ollut veltto -- se on ottanut viitisensataa työmiestä lisää sen sijaan, että olisi parantanut menetelmää niin, että satakunta vanhaa kantajoukon miestä olisi vapautunut toisiin töihin. Yleisö maksoi, liike kävi eikä johto pannut rikkaa ristiin. Konttorissa oli asia sama kuin tehtaassa. Johto oli rikkonut tasapainolakia yhtä paljon kuin työmiehetkin.

Käytännössä ei mitään arvokasta voida saada vain sitä vaatimalla. Se selittää, miksi lakot aina epäonnistuvat silloinkin, kun ne näyttävät onnistuneen. Lakko, joka johtaa korkeampiin palkkoihin tai lyhyempään työaikaan, mutta saa tämän aikaan sälyttämällä vain uuden taakan yleisön hartioille, ei ole mikään todellinen voitto. Se vain tekee teollisuuden vähemmän yleishyödyttäväksi -- ja supistaa niiden työtilaisuuksien määrää, joita tämä olisi voinut tarjota. Silti ei ole sanottu, etteivätkö lakot milloinkaan olisi oikeutettuja; voivatpa sitä kylläkin olla: ne kiinnittävät näet huomiota johonkin epäkohtaan. Työmiehillä saattaa olla oikeus tehdä lakko -- saavuttavatko he sillä sitten oikeutta, on toinen kysymys. Surullista on, että työmiesten tarvitsee ryhtyä lakkoon saadakseen oikeutta. Ei kenenkään amerikkalaisen pitäisi tarvita lakkoa päästäkseen oikeuteensa. Hänen pitäisi saada se ilman vaikeutta, luonnollisena asiana. Nämä oikeutetut lakot ovat tavallisesti työnantajan syytä; muutamat työnantajat ovat sopimattomia tehtäväänsä. Työväen ottaminen, heidän tarmonsa johtaminen ja heidän korvauksensa järjestäminen säälliseen suhteeseen heidän suorittamaansa työhön ja yrityksen kannattavaisuuteen ei ole mikään vähäinen tehtävä. Työnantaja voi, kuten sanottu, olla sopimaton toimeensa yhtä hyvin kuin jokin poropeukalo olla sopimaton sorvaamaan. Oikeutetut lakot ovat todistuksena siitä, että yrityksen johtajan tarvitsee vaihtaa työtä -- pyrkiä sellaiseen, johon hän pystyy. Sopimaton työnantaja aiheuttaa vaikeampia häiriöitä kuin sopimaton työmies. Jälkimmäisen voi siirtää toiseen, sopivampaan työhön, edellinen sitävastoin täytyy tavallisesti jättää koston lain alaiseksi. Oikeutettu lakko on siis sellainen, jota ei koskaan olisi syntynyt, jos työnantaja olisi ymmärtänyt asiansa.

Mutta on myöskin toisenlaatuisia lakkoja -- lakot, joilla on salatarkoitus. Sellaisissa lakoissa ovat työmiehet välikappaleita erinäisten keinottelijain käsissä, jotka työmiesten avulla koettavat edistää itsekkäitä pyyteitään. Esimerkiksi: on suuri teollisuusyritys, jonka on kiittäminen menestystään siitä, että se on palvellut yleisön etuja kunnollisella ja taitavasti suoritetulla tuotannolla. Se on tunnettu oikeamielisyydestään. Sellainen teollisuus on suurena kiusauksena keinottelijoille. Jos he vain saisivat määräysvallan tehtaassa, voisivat he saada suurta etua siitä kunniallisesta työstä, mikä yritykseen on uhrattu. He voivat hävittää sen hyödyllisen palkka- ja osinkojärjestelmän, puristaa viimeisen sentin yleisöltä, tuotannosta ja työmieheltä; sanalla sanoen, painaa teollisen yrityksen sille tasolle, jota johdetaan alhaisten periaatteiden mukaan. Vaikuttimena voi olla keinottelijain omakohtainen rahanhimo -- tai se, että semmoisen yrityksen esimerkki on haitallinen toisille työnantajille, jotka ovat haluttomia toimimaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sellaiseen yritykseen ei voida päästä käsiksi sisästäpäin, sen työväestöllä kun ei ole aihetta lakkoon, sentähden käytetään muita keinoja. Puheenalainen teollisuus voi pitää toimessa koko joukon muita liikeyrityksiä, esimerkiksi raaka-ainesten hankitsijoina. Jos nämä ulkopuoliset tehtaat voitaisiin seisauttaa, saataisiin suuri teollisuus lamautetuksi.

Senvuoksi yllytetään lakkoja ulkopuolisissa yrityksissä, käytetään kaikkia keinoja tehtaan aineensaannin lähteiden tyrehdyttämiseksi. Jos työmiehet näissä ulkopuolisissa laitoksissa tietäisivät, mihin tarkoitukseen heitä käytetään, kieltäytyisivät he antautumasta siihen peliin. Mutta tavallisesti he eivät tiedä mitään. He ovat tietämättänsä välikappaleita juoniapunovien kapitalistien käsissä. Yhden seikan pitäisi kuitenkin herättää tällaiseen lakkoon osaaottavan työmiehen epäluuloa. Ellei lakkoa sovita, huolimatta mitä jommaltakummalta puolelta tarjotaan, niin on se jokseenkin varma todistus siitä, että joku kolmas haluaa lakon jatkuvan. Tämä sivullinen ei halua sovintoa syntyväksi millään ehdolla. Jos tällainen lakko onnistuu, parantuuko sen kautta työläisten asema? Kun kyseenalainen teollisuus on joutunut noiden sivullisten keinottelijain käsiin, voiko työmies silloin odottaa parempaa kohtelua tai kohtuullisempia palkkoja?

Mutta on myöskin kolmannenlaatuisia lakkoja -- joita rahamiehet panevat toimeen saattaakseen työväestöä huonoon huutoon. Amerikkalainen työmies on aina ollut tunnettu hyvästä arvostelukyvystään. Hän ei ole antanut ensimmäisen tuhatvuotista valtakuntaa lupailevan kirkujan eksyttää itseään harhateille. Hän on pitänyt oman päänsä ja seurannut omaa mielipidettään. Hän on aina pitänyt silmällä sitä perustotuutta, että tervettä järkeä ei milloinkaan voi korvata väkivaltaisuuksilla. Amerikkalainen työmies on tavallaan osannut voittaa itselleen erityistä arvonantoa oman kansansa keskuudessa ja koko maailmassa. Yleinen mielipide oli taipuvainen antamaan arvoa hänen toivomuksillensa. Mutta näyttää olevan olemassa tietoinen pyrkimys lyödä bolshevistinen verileima amerikkalaiseen työväenluokkaan yllyttämällä sitä niin mahdottomaan käytökseen ja sellaisiin tekoihin, joita ei milloinkaan ennen olisi pidetty mahdollisena, mutta jotka myöskin ovat omiansa muuttamaan yleisön mielipiteen kunnioituksesta ankaraksi moitteeksi.

Mutta pelkästään koettamalla karttaa lakkoja ei kuitenkaan teollisuutta edistetä. Me voimme sanoa työmiehelle:

"Sinulla on syytä tyytymättömyyteen, mutta lakkoase ei sinua auta, se voi vain tehdä aseman pahemmaksi, jos voitat tai häviät."

Jos nyt työmies tunnustaa tämän todeksi ja sen nojalla luopuu ryhtymästä lakkoon, voitetaanko sillä mitään? Ei! Jos työmies luopuu lakkoaseesta pitäen sitä arvottomana aikaansaamaan toivottavia muutoksia, niin se merkitsee, että työnantajan on riennettävä omasta aloitteestaan korjaamaan asianomaiset epäkohdat.

Ford-laitosten kokemukset työmiestensä suhteen ovat olleet kauttaaltaan tyydyttävät sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla, missä meillä on tehtaita. Me emme kanna lainkaan kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Meidän maksamamme palkat ovat aina paremmat kuin mikään järkevä ammattiyhdistyksen johto voisi ajatella vaatia ja työaika on aina lyhyempi. Jäsenyys ammattiyhdistyksessä ei voi tuottaa meidän työmiehillemme mitään, jota heillä ei jo ole. Monet työmiehet kuuluvat arvattavasti ammattiyhdistykseen, mutta enemmistö on luultavasti sen ulkopuolella. Me emme tiedä siitä mitään, emmekä välitä siitä, sillä meille se on aivan yhdentekevää. Me annamme ammattiyhdistyksille arvonsa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, paheksumme huonoja. Minulla on syytä olettaa, että ne puolestaan antavat meillekin arvoa; sillä niiden puolelta ei ole milloinkaan yritetty tunkeutua tehtaittemme työväestön ja johdon väliin. Radikaalisia agitaattoreita on tietenkin silloin tällöin käynyt koettamassa aikaansaada sotkua, mutta väki on enimmäkseen pitänyt niitä löylynlyöminä ja niiden herättämä mielenkiinto on ollut samaa laatua kuin olisi näytelty nelijalkaista ihmistä.

Englannissa jouduimme Manchester-tehtaassamme kerran tekemisiin ammattiyhdistysten kanssa. Työmiehet Manchesterissä ovat enimmäkseen ammattijärjestöjen jäseniä ja Englannissa tavalliset ammattiyhdistysrajoitukset työnsuorituksessa ovat vallitsevia. Me otimme haltuumme tehtaan, jossa oli työssä joukko järjestyneitä rakennuspuuseppiä. Heti ilmestyi ammattiyhdistyksen luottamusmiehiä haluten puhua johtajiemme kanssa aikaansaadakseen sopimusta. Me neuvottelemme ainoastaan omien työmiestemme emmekä milloinkaan ulkopuolisten edustajain kanssa; kieltäydyttiin siis ottamasta vastaan ammattiyhdistysmiehiä. Silloin käskettiin puuseppiä ryhtymään lakkoon, mutta nämä kieltäytyivät ja erotettiin sen vuoksi ammattiyhdistyksestä. Nyt he vuorostaan nostivat kanteen ammattiyhdistystä vastaan saadakseen ulos osuutensa yhdistyksen avustusrahastoista. En tiedä, miten juttu päättyi, mutta siihen joka tapauksessa päättyi ammattiyhdistysten johtajain sekaantuminen meidän työoloihimme Englannissa.

Me emme yritäkään hemmoitella töissämme olevia. Yhteistyö on läpeensä antamista ja saamista. Siihen aikaan, jolloin toimeenpanimme suuret palkankorotuksemme, oli meillä toimessa koko joukko työväentarkastajia. Työmiesten kotioloja tutkittiin ja koetettiin ottaa selvää, miten he käyttivät palkkansa. Siihen aikaan se kenties oli tarpeellista ja saatiinhan siitä arvokkaita tietoja. Mutta pysyväksi menetelmäksi se oli aivan kelvoton ja siitä on aikoja sitten luovuttu.

Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa. Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.

Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen "inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.

Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.

Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan, niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen johtamansa liike -- ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat säännöllisesti.

Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa, sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille, jotka sisältävät elämää -- liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt. Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla. Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.

Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa "hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla paljoa taitavampia kuin hän itse.

Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot. Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla johtajana?"

Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat kuitenkin jääneet hänen omikseen?

XX luku.

MITÄ VOIMME ODOTTAA?

Jos osaan lukea ajan merkkejä oikein, elämme keskellä tärkeiden muutosten aikaa. Ne tapahtuvat ympärillämme hiljaa, tuskin huomattavasti, mutta kuitenkin taukoamatta. Me opimme vähitellen yhdistämään syyn ja seurauksen. Suuri osa siitä, mitä nimitämme työhäiriöiksi -- paljon siitä rauhattomuudesta, mikä havaitaan horjumattomilta näyttäneissä laitoksissa -- on vain näkyväistä ilmiötä jostakin uudesta, joka on syntymässä. Yleinen mielipide on muutoksien alaista, ja meidän tarvitsee itse asiassa vain muuttaa näkökantaamme tehdäksemme hyvin huonosta järjestelmästä oikein hyvän. Ale olemme älykkäisyyden hyväksi hävittämässä sitä erikoista avua, jota olemme ihailleet kovapäisyytenä liikeasioissa, mutta joka itse asiassa oli vain puupäisyyttä. Me olemme niinikään vapautumassa joutavasta pehmeästä tunteilemisesta. Me alamme hankkia itsellemme selvemmän käsityksen realiteeteista ja rupeamme huomaamaan, että meillä on jo kaikki, mitä tarvitaan täydelliseen elämään, ja että voimme käyttää näitä mahdollisuuksia paremmin, kun vain teemme itsellemme selväksi, mitä ne sisältävät ja mitä merkitsevät.

Kaikki, mikä nykyoloissa on väärää -- ja tiedämmehän kaikki, että paljon on väärää voidaan oikaista, kun siitä saadaan selkeä käsitys. Me olemme tottuneet niin paljoa tuijottamaan toisiimme, mitä siltä ja siltä puuttuu, että olemme tehneet persoonalliseksi asiaksi semmoisen, mikä on liian suurta persoonallisuudelle. Tosin on totta, että ihmisluonnolla on suuri osansa taloudellisissa ongelmissa. Itsekkäisyys on realiteetti; eikä ole epäilemistä, etteikö se lyö leimaansa kaikkeen kilpailevaan toimintaan elämässä. Jos itsekkäisyys olisi vain jonkin ihmisluokan erikoistunnus, ei siitä olisi varsin vaikea suoriutua. Mutta se kuuluu ihmisluonteelle, kaikille ja itsekullekin. Myöskin ahnaus, kateus ja epäluuloisuus ovat realiteetteja.

Mutta mikäli taistelu itse olemassaolosta helpponnee -- ja se on helpompaa nyt kuin ennen, vaikka epavarmuudentunne on enentynyt -- sikäli on meillä mahdollisuuksia kehittää hienompia viettejämme. Tähänastinen edistys on tuntuvasti lisännyt elämän mukavuuksia. Tavallisen amerikkalaisen farmarin talossa on enemmän kalustoa ja valmistettua tavaraa kuin kokonaisessa afrikkalaisessa kuningaskunnassa. Tavallisella amerikkalaisella pojalla on useampia kojeita kuin kokonaisessa eskimoyhteiskunnassa. Keittiön, ruokahuoneen ja kellarin käyttöaseet saisivat vaateliaimmankin viisisataa vuotta sitten eläneen mahtimiehen hämmästymään -- elämän välttämättömien tarve-esineiden lisäytyminen merkitsee vain kohonnutta kehitystasoa. Yhä vielä me muistutamme intiaania, joka tulee kaupunkiin kaikkine rahoineen ja ostaa, mitä näkee. Teollisuudessa käytetään vielä uskomattoman suuret määrät työtä ja ainesta valmistamaan maailmalle kaikkinaista turhaa kamaa, jota tehdään vain myymistä ja ostetaan vain omistamista varten jolla ei ole yhtään hyödyllistä tarkoitusta ja joka lopulta on vain joutavaa romua, niinkuin se alunpitäenkin edusti hukkaankäytettyä voimaa. Ihmiskunnan sivistynyt osa alkaa kuitenkin liukua pois joutoleluja tuottavalta asteelta ja teollisuus mukautua täyttämään maailman todellisia tarpeita. Sentähden voimmekin odottaa uutta edistystä kohti elämäntasoa, jonka monet jo näkevät kajastavan, mutta jota nykyoloihin tyytyminen on estänyt meitä saavuttamasta.

Me olemme niinikään vapautumassa aineellisen omistuksen jumaloimisesta. Rikkaus ei ole enää mikään erikoinen kunnia. Itse asiassa ei enää yleinen rikastumispyrkimys ole vallitsevana. Ihmiset eivät enää välitä rahoista rahojen vuoksi, kuten ennen oli laita. Varmaa on, että he eivät mainittavasti kunnioita rikkautta tai niitä, joilla sitä on. Se, mitä me kokoamme hyödyttömäksi liikamääräksi, ei olekaan meille miksikään kunniaksi.

Eikä tarvitse paljonkaan ajatella nähdäkseen, että henkilön yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden suuri rahallinen rikkaus ei merkitse paljon mitään. Ihmisolento pysyy ihmisolentona, joka elääkseen tarvitsee saman verran vaatteita, riippumatta siitä, onko hän rikas tai köyhä. Eikä kukaan voi oleilla useammassa kuin yhdessä huoneessa kerrallaan.

Mutta jos on johtotähdekseen ottanut yhteishyödytyksen, jos tahtoo sitä varten toimeenpanna suuria suunnitelmia, joita ei mitenkään voi toteuttaa muuten kuin suuria varoja käyttämällä, jos koettaa saada teollisuuden erämaata kukkimaan ja tuntee tämän elämäntehtäväkseen, niin näkee suurissa rahasummissa samaa mitä maanviljelijä kylvösiemenessä -- alun uuteen ja runsaampaan satoon, jonka etuja yhtä vähän kuin auringonsäteitä voi koota itsekkäässä mielessä.

Maailmassa on kahdenlaisia hulluja. Toinen on miljoonanomistaja, joka luulee rahoja kokoamalla voivansa saada jonkinlaista todellista valtaa; toinen pennitön yhteiskunnanuudistaja, joka uskoo, että jos hän vain voisi ottaa rahat yhdeltä luokalta ja antaa ne toiselle, niin yhteiskunnan epäkohdat oitis korjautuisivat. Molemmat ovat harhatiellä. Monet nykyajan suurimmista rikkauksienkokoojista eivät ole lisänneet ihmiskunnan varallisuutta sentinkään arvosta. Lisääkö korttipeluri maailman rikkautta?

Jos me kaikki ottaisimme osaa tuottavaan työhön luovan voimamme helpostitunnettavissa rajoissa, niin olisi kysymys vain siitä, riittäisikö luovaa työtä kaikille ja saisiko kukin, mitä hän tarvitsee. Todellinen puute elämän välttämättömistä tarpeista -- ei väärä puute, joka riippuu kilisevien metallikappaleiden puutteesta taskuissamme -- voi riippua vain riittämättömästä tuotannosta, ja tämä vuorostaan on useimmiten seurauksena riittämättömästä tuntemuksesta siitä, mitä ja miten on tuotettava.

* * * * *

Tämä asia on alusta alkaen katsottava varmaksi: Maa kykenee tuottamaan säällisen toimeentulon itsekullekin, ei vain ravintoon, vaan kaikkeen nähden, mitä tarvitsemme. Sillä kaikki tulee maasta.

Työ, tuotanto, jakelu ja palkkio voidaan järjestää niin, että itsekukin saa osuutensa tarkoin oikeudenmukaisesti.

Ihmisluonnon vajavaisuuksista huolimatta voi taloudellisen järjestelmämme järjestää niin, että itsekkäisyydeltä, vaikka sitä ei kenties voidakaan tyyten poistaa, riistetään valta aikaansaada vakavia taloudellisia vääryyksiä.

* * * * *

Liike-elämä on helppoa tai kovaa riippuen tuotantoon ja jakeluun käytetystä taitavuudesta tai sen puutteesta. On luultu, että liiketoiminta on olemassa voiton tuottamista varten. Tämä ei ole oikein. Liike-elämä on olemassa yleishyödytystä varten. Se on ammatti ja sen tulee omaksua tietoinen ammattimoraali, joka tuomitsee jokaisen yksilön, joka rikkoo sitä vastaan. Liikemaailma tarvitsee enemmän todellista ammattihenkeä. Se pyrkii ammattirehellisyyteen uljaasta ylpeydestä, ei pakosta. Ammattihenki huomaa omat rikkomuksensa ja rankaisee ne. On tuleva aika, jolloin liike-elämä on moraalisesti puhdasta. Konetta, joka seisahtuu kesken käyntiä, pidetään viallisena ja vika on etsittävä siitä. Ruumis, joka äkkiä sairastuu, on sairas ja tauti on etsittävä siitä. Niin on liike-elämänkin laita. Sen virheet, joista monet johtuvat yksinomaan liike-elämän moraalisesta tilasta, ehkäisevät sen menestystä, tekevät sen kesken kaikkea sairaaksi. On tuleva aika, jolloin moraalin lait yleisesti tunnustetaan liike-elämän perustaksi. Ja kun niin tapahtuu, tullaan liiketointa -- valmistusta ja myyntiä -- pitämään vankimpana ja hyödyllisimpänä kaikista ammateista.

* * * * *