Part 20

Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.

Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää, näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä koskee rahaa.

John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää. Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" -- räystäspääskypöntössä -- on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat. Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat. Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet, ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen, että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon lintuja -- keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia, härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja -- kaikkiaan noin viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat, en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää, missä itse tahtovat.

Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.

Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi, voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili -- ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan -- käänsi aivan nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko seutu hänen ulottuvillaan.

Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin, jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi. John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.

Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa -- metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä -- hän opasti heitä omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita ja senttejä.

Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen. Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta. Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa, niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka. Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.

Nimi, jota hän useimmin mainitsi, oli Emersonin. Hän ei ainoastaan osannut ulkoa Emersonia kirjailijana, hän tunsi myöskin perinpohjin Emersonin hengen. Hän perehdytti minut Emersoniin. Hän sukeltautui Emersoniin siinä määrässä, että hän yhteen aikaan ajatteli niinkuin tämä, jopa käytti samaa sanontatapaakin. Hän löysi sittemmin oman tiensä, joka sopi hänelle paremmin.

John Burroughsin kuolemaa ei samenna suru. Kun vilja on kellervä ja kypsä elonkorjuunpäivänä, ja maamiehellä on kiire sitomaan sitä lyhteisiin, silloin ei ole surua viljasta. Se on kypsynyt ja elänyt elämänsä juoksun -- niin oli myöskin John Burroughs; hänen kuolemansa ei ollut kukistumista, se oli kypsyneisyyttä ja elonkorjuuta. Hän teki työtä melkein loppuun saakka. Hän askarteli mietelmissä, jotka ulottuivat toiselle rannalle. Hänet haudattiin rakastamansa luonnon keskelle neljäntenäyhdeksättä syntymäpäivänään. Tämä luonto on pysyvä sellaisena kuin hän sitä rakasti.

John Burroughs, Edison ja minä teimme Harvey S. Firestonen kanssa useita retkeilyjä, antautuen oikein kiertolaiselämään. Me matkasimme autokaravaaneissa ja nukuimme yöt teltoissa. Kerrankin vaelsimme tällä tavoin kuin mikäkin mustalaisjoukko yli Adirondack-vuorten, toisen kerran eteläänpäin Alleghany-vuorten kautta. Meillä oli hyvin hauskaa -- ainoa haitta oli, että retkeilymme alkoivat herättää liian suurta huomiota.

* * * * *

Minä olen nykyään suurempi sodan vihollinen kuin milloinkaan ja luulen, että maailman kansoilla on selvillä -- vaikka niiden valtiomiehet eivät ole saavuttaneet samaa ymmärrystä -- että sodat eivät milloinkaan voi ratkaista mitään. Sotaa saamme syyttää siitä, että maailman järjestynyt ja hedelmällinen toiminta on tullut siksi mitä se nyt on -- sekasortoa, vailla kaikkea kiinteyttä ja yhteyttä. Tietysti tuo sota muutamille ihmisille rikkautta; toiset se syöksee köyhyyteen. Mutta rikastuneet eivät ole niitä miehiä, jotka todella ovat taistelleet tai tehneet ansiokasta työtä rintaman takana. Isänmaanystävä ei ansaitse sodasta. Joka todella rakastaa maataan, sen olisi mahdotonta ansaita hyötyä sodasta -- toisten elämän uhrauksesta. Vasta kun sotamies ansaitsee sotimisesta, vasta kun äidit ansaitsevat siitä, että vihkivät poikansa kuolemaan, -- vasta silloin ansaitkoon kansalainen rahaa siitä, että hankkii maalleen keinoja itsenäisyytensä pelastamiseen.

Jos sotia jatkuu, on kunniallisen liikemiehen yhä vaikeampi pitää sotaa laillisena keinona hankkia suuria ja nopeita liikevoittoja. Sotarikkaudet menettävät joka päivä ihmisten arvonantoa. Itse voitonhimokin joutuu kerran epäröimään ja karttamaan asettumasta sen valtavan halveksumisen ja inhon alaiseksi, joka kohtaa "hyödystäjää". Elinkeinonharjoittajain tulisi puoltaa rauhaa, sillä rauha on elinkeinoelämän paras turva. Onko muuten keksintökyky milloinkaan ollut niin vähän tuottoisa kuin juuri sodan aikana?

Puolueeton tutkimus viime sodasta, sen edellytyksistä ja tuloksista tulisi tekemään epäilemättömäksi, että on olemassa ryhmä miehiä, joilla on laajalle ulottuva määräysvalta, ryhmä, joka haluaa pysyä tuntemattomana eikä etsi virkoja tai ulkonaisia vallan merkkejä, joka ei kuulu mihinkään kansaan, vaan on kosmopoliittinen -- mahti, joka käyttää jokaista hallitusta, jokaista laajalle levinnyttä liikejärjestöä, jokaista julkisuuden puhetorvea, jokaista mahdollisuutta vaikuttaa kansan mielialaan herättääkseen maailmassa paniikkitunnelmaa ja sillä tavoin kaapatakseen itselleen vielä suurempaa valtaa ihmisten yli. Ammattipelurien vanha tavallinen temppu oli huutaa "poliisi!", kun rahoja oli kasautunut pöydälle, ja sitten paniikin aikana siepata rahat ja pimitä. Maailmassa on mahti, joka huutaa "sota!", ja joka kansojen hämmennyksen aikana, keskellä niitä rajattomia uhrauksia, joita ihmiset tekevät rauhan ja turvallisuuden hyväksi, sieppaa itselleen paniikin kokoonsaaman saaliin.

Me emme saa unohtaa, että vaikka me voitimmekin sotilaallisessa yhteenotossa, niin ei maailman siltä ole vielä onnistunut saavuttaa täydellistä voittoa sodan sytyttäjistä. Meidän tulee muistaa, että sota on keinotekoinen onnettomuus ja että se toimeenpannaan määrätyn tekniikan mukaan. Sotasuunnitelma laaditaan yhtä selvien ohjeiden mukaan kuin mikä tahansa suunnitelma jotain muuta tarkoitusta varten. Ensin muokataan kansojen mieliala. Taitavilla tempuilla herätetään epäluuloja ja kohdistetaan ne sitä kansaa kohtaan, jonka kanssa halutaan sotaa. Tehkää kansa epäluuloiseksi, tehkää sitten toinenkin kansa epäluuloiseksi. Tähän tarvitaan vain pari asiamiestä, joilla on hiukan taitoa eikä hiukkaakaan omaatuntoa, sanomalehdistö, jonka edut kiedotaan yhteen niiden etujen kanssa, joita sodan tulee edistää. Sitten ei "ilmeistä vihollistekoa" tarvitse kauan odottaa. Tämän ilmeisen vihollisteon aikaansaanti ei ole konstikaan, kun kerran kahden kansan viha on saatu puhalletuksi oikeaan vireeseen.

Kaikissa maissa oli niitä, jotka mielihyvin näkivät maailmansodan alkavan ja olivat pahoillaan, kun se loppui. Satoja omaisuuksia Amerikassa on peruisin kansalaissodasta; tuhansia uusia omaisuuksia on maailmansota luonut. Ei kukaan voi kieltää, etteikö sota ole hyötyisää niille, joita senlaatuinen raha miellyttää. Sota on yhtä suuressa määrässä rahan kuin veren hornanjuhlaa.

Jos tekisimme itsellemme selväksi, mikä kansan todellinen suuruus on, niin emme niin helposti antaisi johtaa itseämme sotaan. Kaupan laajuus ei tee kansaa suureksi. Yksityisten omaisuuksien syntyminen on yhtä vähän kuin yksinvallan syntyminen kansan suuruutta. Ei se myöskään ole maataviljelevän väestön siirtymistä teollisuuteen. Maa tulee suureksi, kun sen varoja ja väestön kuntoa viisaasti käyttämällä omaisuus jakaantuu kohtuuden mukaisesti kansan laajojen kerrosten kesken.

Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita, joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen. Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen maiden kanssa kumin saannista.

Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa. Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt hänen alentamistaan.

Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:

"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"

Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos -- mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.

Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?

Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle. Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin, toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi, samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.

Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen ymmärtämään.

Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet, jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka, että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin, vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä. Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada sota loppumaan 1916.

Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.

Vastenmielisyyteni sotaa vastaan ei johdu pacifistisista eikä "ei mitään vastarintaa"-mielipiteistä. Saattaa olla, että sivistyksemme nykyään on siinä tilassa, että erinäisistä kansainvälisistä kysymyksistä ei voida keskustella; on mahdollista, että ne täytyy alistaa taistelun ratkaistavaksi. Mutta taistelu ei koskaan ratkaise kysymystä. Sen ainoana tehtävänä on sellaisen mielialan aikaansaaminen asianomaisissa, että se pakottaa heidät keskustelemaan siitä, mistä he ryhtyivät taistelemaan.