Part 2

Tuottajan menestys on riippuvainen siitä, että hän voi palvella yleisöä. Hän saattaa pysyä jaloillaan jonkun ajan palvelemalla itseänsä, mutta jos näin käy, on se satunnaista, ja kun yleisö herää huomaamaan, että sitä ei palvellakaan, on tuottajan loppu näkyvissä. Sotakonjunktuurien aikana oli tuotanto pääasiallisesti kohdistettu tuottajain itsensä hyödyttämiseen, ja kun yleisö heräsi, meni senvuoksi moni yritys nurin. Sanottiin niiden joutuneen ahdinkotilaan. Asia ei ollut lainkaan niin. Sellaiset tuottajat koettivat yksinkertaisesti korvata tervettä järkeä järjettömyydellä, ja sitä ei koskaan voi tehdä menestyksellä. Rahojen saalistaminen on varmin keino niiden saamattajääntiin, mutta jos palvelee palvelemisen vuoksi -- sen tyydytyksen tähden, että tekee jotakin, jonka uskoo olevan oikeaa -- niin rahallinen puoli selviää itsestään.

Rahaa tulee luonnollisesti palveluksen tuloksena. Ja tuottajalle on aivan välttämätöntä, että hänellä on rahaa käytettävissään. Mutta meidän ei sovi unohtaa, että rahan omistamisen tarkoituksena ei ole joutilaisuus, vaan mahdollisuus tehdä vielä enemmän hyötyä. Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin joutilas elämä. Ei kellään meistä ole oikeutta laiskoitella. Sivistyksen piirissä ei ole sijaa laiskurille. Jokainen suunnitelma rahan lakkauttamiseksi johtaa vain siihen, että olot muodostuvat vielä mutkallisemmiksi, sillä meillä täytyy olla jokin mittapuu. Että nykyinen rahajärjestelmämme olisi tyydyttävä pohja tavaranvaihdolle, sitä voi hyvinkin vahvasti epäillä, ja puhumme siitä enemmän tuonnempana. Päämuistutukseni nykyistä rahalaitosta vastaan on, että se pyrkii olemaan oman itsensä tarkoitusperänä ja ehkäisemään tuotantoa, sensijaan että edistäisi sitä.

Minun pyrkimykseni tarkoittavat yksinkertaistuttamista. Ihmisillä on yleensä niin vähän käytettävänään ja kaikkein välttämättömimmänkin ostaminen maksaa kovin paljon (puhumattakaan osuudesta elämän ylellisyyteen, johon minun mielestäni jok'ainoa meistä on oikeutettu), koskapa melkein kaikki, mitä me valmistamme, on paljon mutkallisempaa kuin sen tarvitsisi olla. Vaatteemme, ravintomme, taloustarpeemme -- kaikki ne voitaisiin tehdä paljoa yksinkertaisempia kuin nyt on laita ja kuitenkin olla paremman näköisiä. Ne tehtiin entisinä aikoina määrätyllä tavalla ja tuottajat ovat sitten vain jatkaneet samaa latua.

Minä en tarkoita, että meidän olisi mentävä liiallisuuksiin. Siihen ei ole mitään tarvetta. Pukumme ei tarvitse olla vain säkki, jossa on reikä päätä varten. Sellainen olisi helppo tehdä, mutta vaikea pitää. Ei huopapeitekään vaadi suurta räätälintyötä, mutta kukapa meistä saisi paljoakaan työtä tehdyksi, jos kulkisi intiaanien tapaan huopaan kääriytyneenä. Todellinen yksinkertaisuus merkitsee sitä, että hankimme parasta ja samalla mukavinta. Räikeiden reformien onnettomuus on, että ne vaativat, että ihmisen on muutettava luontoansa voidakseen käyttää vissejä kaavailtuja esineitä. Luulenpa, että naisten reformipuvut -- jotka näyttävät merkitsevän mauttomia pukuja -- täytyy aina olla mauttomien naisten keksimiä, jotka tahtoisivat, että kaikki muutkin näyttäisivät yhtä mauttomilta. Se ei ole oikea tapa. Alkakaa kappaleella, joka sopii, ja koettakaa sitten keksiä jotakin keinoa saada pois kaikki ihan tarpeettomat osat. Tämä koskee jokaista käyttöesinettä -- kenkää, pukua, taloa, konetta, rautatietä, höyrylaivaa, lentokonetta. Mikäli leikkaamme pois hyödyttömiä osia ja yksinkertaistutamme välttämättömiä, sikäli vähennämme myöskin valmistuskustannuksia. Tämä on selvää logiikkaa, mutta kumma kyllä koetetaan yleensä halventaa tuotantoa eikä yksinkertaistuttaa tavaraa. Alku pitäisi tehdä tavaran laadusta: meidän pitäisi koettaa ottaa selko, onko se niin hyvin tehty kuin sen pitää olla -- vastaako se tarkoitustaan parhaalla tavalla? Senjälkeen -- onko aines parasta vaiko vain kalleinta? Ja sitten: voiko sen monimutkaisuutta ja painoa vähentää? Ja niin edespäin.

Tarpeeton paino tavarassa ei ole sen järjellisempää kuin kokardi kuskin lakissa. Eipä edes niinkään järjellistä. Sillä kokardi voi auttaa kuskia tuntemaan lakkinsa, kun taas tarpeeton paino vain aiheuttaa voiman tuhlausta. En voi ymmärtää, mistä semmoinen luulo on syntynyt, että paino sisältää voimaa. Se on paikallaan moukariin nähden, mutta miksi raastaisimme mukanamme raskasta painoa, jos emme aio sillä ketään nakata? Miksi panna ylimääräistä painoa kuljetuskoneisiin? Miksi ei panna sitä kuormaan, jota koneen on määrä kantaa? Lihavat ihmiset eivät voi juosta yhtä nopeaan kuin laihat, mutta me rakennamme useimmat kuljetusvälineemme siten kuin enentäisi raskas painolasti nopeutta. Osa köyhyydestä johtuu liikanaisten painojen kuljetuksesta.

Kerran me tulemme keksimään, miten painoa saadaan yhä enemmän poistetuksi. Otetaan esim. puu. Erinäisiin tarkoituksiin on puu parasta ainetta, minkä tunnemme, mutta puu sisältää suunnatonta tuhlausta. Yhden Ford-auton puuaines sisältää noin 15 kiloa vettä. Täytyy löytyä jokin keino aikaansaada jotakin parempaa. Täytyy löytyä menetelmä, jonka avulla voimme saavuttaa saman voiman ja joustavuuden tarvitsematta ottaa mukaan hyödytöntä painoa. Ja näin aina edelleen on laita tuhansissa muissa seikoissa.

Maanviljelijä tekee jokapäiväisestä työstään liian mutkikkaan jutun. Minun luullakseni tulee ainoastaan noin 5 prosenttia siitä voimasta, jota tavallinen maanviljelijä käyttää, todellisen hyödyn osalle. Jos joku varustaisi tehtaan sillä tavoin kuin maanviljelys tavallisesti on varustettu, olisi se täpötäynnä väkeä. Huonoin tehdas Euroopassa on tuskin niin huonosti sommiteltu kuin keskinkertainen maanviljelijän talo. Voimaa on käytetty hyväksi mahdollisimman vähäisessä määrässä. Ei siinä kyllin, että enin osa tehdään käsin, vaan sangen harvoin on pantu todellista huolta järkiperäisiin laitteisiin. Maanviljelijä kantaa vettä vuosikausia ennemmin kuin rakentaa vähäisen määrän putkijohtoa. Kun tarvitaan ylimääräistä työtä, ajattelee hän vain ylimääräisten päiväpalkkalaisten hankkimista. Maanviljelystuotteet ovat halvimmillaankin ollessaan kalliimpia kuin niiden pitäisi olla. Maanviljelysvoitto on huonompi kuin sen pitäisi olla, silloinkin kun se on korkeimmillaan. Koko suunnitelma ja siihen käytettyjen voimain hyödytön käyttö tekee maanviljelystuotteet niin kalliiksi ja voiton niin vähäiseksi.

Omassa maanviljelyksessäni Dearbornissa kaikki suoritetaan koneilla. Me olemme poistaneet käytännöstä monta tuhlauksen muotoa, mutta taloudellisesti todella tuottoisalle kannalle emme vielä ole tulleet. Me emme ole voineet uhrata siihen viisi- tai kymmenvuotista herkeämätöntä tutkistelua keksiäksemme, mitä todella olisi tehtävä. Olemme jättäneet tekemättä enemmän kuin tehneet. Ja kuitenkin olemme aina -- minkälaiset hintasuhteet ovat vallinneetkin -- poikkeuksetta saavuttaneet ensiluokkaisen voiton. Me emme ole farmareita -- me olemme teollisuudenharjoittajia farmitilalla. Siitä hetkestä alkaen, jolloin maanviljelijä katsoo olevansa tehtailija, joka tosiaan kammoo kaikenlaista tuhlausta -- aineen tai ihmisvoiman -- me tulemme saamaan maanviljelystuotteita niin halpaan hintaan, että kaikki saavat riittävästi syödäkseen ja voitto on kuitenkin niin tyydyttävä, että maanviljelystä pidetään turvallisimpana ja parasta voittoa tuottavana kaikista elinkeinoista.

Puuttuva tuntemus työn todellisesta luonteesta ja työn parhaasta tekotavasta on syynä siihen, ettei maanviljelyksen katsota kannattavan. Eikä maanviljelys, sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan, voi kannattaakaan. Maanviljelijä elää onnenkaupalla ja esi-isiensä malliin. Hän ei tiedä, miten hänen olisi meneteltävä saadakseen tuotantonsa halvaksi, eikä hän osaa myydä tuotteitaan. Teollisuudenharjoittaja, joka ei tiedä, miten hänen on valmistettava ja myytävä tuotteitansa, ei voisi kauan pysyä pystyssä. Se seikka, että maanviljelijä sittenkin voi kestää, osoittaa kuinka ihmeellisen kannattavaa maanviljelys itse asiassa saattaa olla.

On pyrittävä halpaan, valtavaan tuotantoon niin hyvin maanviljelyksen kuin teollisuudenkin alalla -- ja halpa, valtava tuotanto merkitsee runsautta kaikille -- sehän on ihan yksinkertaista. Vaikeus on siinä, että yleinen suunta pyrkii sotkemaan ihan yksinkertaisia asioita. Katsotaan esimerkiksi "parannuksia".

Parannuksista puhuessamme ajattelemme tavallisesti jotakin tuotteeseen tehtyä muutosta. "Parannettu" tuote on sellainen, jota on muunnettu. Niin en minä katso asiaa. Minä en ryhdy panemaan toimeen mitään, ennenkuin olen löytänyt mahdollisimman parhaan laadun. Tämä ei tietenkään sisällä, etteikö tuotetta saisi koskaan muuntaa, mutta minä uskon, että ajan mittaan on taloudellisempaa, etten edes ryhdy teettämään mitään, ennenkuin olen täysin vakuutettu siitä, että hyöty, muoto ja aines ovat parhaat mahdolliset. Ellei tutkimuksenne anna teille tätä vakaumusta, niin jatkakaa niitä, kunnes olette saaneet vakaumuksen. Jos aikoo ryhtyä valmistamaan jotakin, täytyy ensin keskittää tutkimuksensa itse valmisteeseen. Tehdas, järjestely, myynti ja pääomanhankinta muodostuvat tavaran laadun mukaan. "Liiketaltta" on silloin terävä kuin partaveitsi, ja te tulette ajan mittaan säästämään aikaa. Se, että on sokeasti syöksynyt teettämään jotakin tuotetta hankkimatta tätä varmuutta siitä, on syynä moneen epäonnistumiseen, joka on asianomaiselle itselleen jäänyt käsittämättömäksi. Ihmiset näyttävät luulevan, että pääasiana tuotannossa on tehdas, puoti, rahallinen pohja tai johto. Pääasiana on tuote, ja kaikki kiire ehtiä sitä valmistamaan, ennenkuin suunnitelma on selvä, on hukkaan heitettyä aikaa. Minä kulutin kaksitoista vuotta ennenkuin sain T-mallin -- mikä nyt tunnetaan Ford-auton nimellä -- sellaiseksi kuin sen halusin. Me emme yrittäneetkään oikein toden perään ryhtyä tuottamaan, ennenkuin meillä oli tarjottavana todellinen tuote. Sitä ei sittemmin ole asiallisesti muunnettu.

Me kokeilemme lakkaamatta uusilla aatteilla. Jos matkustatte Dearbornin seudulla, niin tapaatte kaikenmallisia Ford-autoja. Ne ovat kokeiluvaunuja -- ei uusia malleja. En tahdo laskea yhtään hyvää aatetta luotani, mutta en halua myöskään äkisti päättää, onko jokin aate hyvä vai huono. Jos aate tuntuu hyvältä tai vain sellaiselta, jolla näyttää olevan mahdollisuuksia, niin ryhdyn koettelemaan sitä joka näkökannalta. Mutta jonkin aatteen, koetteleminen on aivan toista kuin jonkin muunnoksen tekeminen vaunuun. Kun useimmat tehtailijat ovat kärkkäämmät tekemään muunnoksia tuotteeseen kuin sen valmistusmenetelmiin, teemme me aivan päinvastoin.

Suuret muutokset meillä ovat koskeneet valmistusmenetelmiä. Ne eivät koskaan pysy hiljaa paikallaan. Ei liene autojemme valmistustavassa enää ainoatakaan otetta, joka olisi sama kuin valmistaessamme ensimmäiset kappaleet nykyistä mallia. Se selittää, miksi voimme tehdä automme niin halvalla. Ne harvat muutokset, joita vaunuun on tehty, ovat tarkoittaneet mukavuuden lisäämistä, ja mikäli jotakin muutosta muotoon on tehty, on se tapahtunut lujuuden lisäämiseksi. Vaunujen ainesta muutetaan sitä mukaa kuin saamme lisää kokemusta aineen luonnosta. Me olemme myöskin tahtoneet ehkäistä tuotannonseisauksen ja tuotantokustannusten lisäyksen jonkin erikoisen aineslajin puutteen vuoksi, jonka vuoksi olemme useimpia osia varten kokeilemalla hankkineet korvausaineen. Vanadiiniteräs on esimerkiksi se teräslaji, jota me enimmän käytämme. Sen avulla voimme saavuttaa suurimman lujuuden pienimmän painon ohella. Mutta ei olisi hyvää liikemenettelyä, jos antaisimme koko tulevaisuutemme riippua siitä, kykenemmekö saamaan vanadiiniterästä. Senvuoksi olemme kokeilemalla hankkineet sille vastikkeen. Kaikki teräslajimme ovat erikoislajeja, mutta jokaiselle niistä on meillä ainakin yksi ja muutamissa tapauksissa useampia täysin koeteltuja vastikkeita. Sama koskee kaikkia muita aineksia ja kaikkia osia. Alussa teimme itse vain muutamia osia emmekä lainkaan moottoreita. Nyt valmistamme itse kaikki moottorimme ja melkein kaikki osat, koska katsomme sen halvimmaksi. Mutta me teemme sen myöskin ollaksemme riippumattomia markkinoista tai tehtailijoista, jotka eivät kykene suorittamaan tilauksia. Lasinhinnat koroitettiin kohtuuttoman korkealle sodan aikana. Me kuulumme suurimpiin lasinkuluttajiin maassa. Nyt rakennamme oman lasitehtaan. Jos olisimme käyttäneet kaiken tämän tarmon muuntaaksemme tuotetta, emme olisi päässeet mihinkään. Mutta jättämällä sen muuntamatta voimme keskittää kaikki voimamme tuotantotavan parantamiseen.

Taltan tärkein osa on sen terä. Jos on mitään periaatetta, mihin liike-elämä perustuu, niin se on tämä. Yhdentekevää kuinka hyvin taltta on tehty, kuinka hienoa sen teräs on tai kuinka hyvä se on muodoltaan -- ellei siinä ole terää, niin se ei ole taltta, vaan onpahan vain metallikappale. Se, mikä jotakin merkitsee, ei ole siinä, minä jotakin asiaa pidetään, vaan siinä, mihin sitä voidaan käyttää. Mitä järkeä on käyttää suurta voimaa tylsään talttaan, kun kevyt isku terävään suorittaa työn? Taltta on leikkaamista, ei vasaroimista varten. Vasaroiminen on työssä sivutoimitus. Jos siis haluamme tehdä työtä, niin miksemme keskitä itseämme työhön ja tee sitä mahdollisimman nopealla tavalla? Myyntitoimen teränä on se kohta, missä tuote on tullut kosketuksiin kuluttajan kanssa. Epätyydyttävä tuote on kuin tylsäteräinen taltta. Tarvitaan paljon tarpeetonta voimaa sellaisen tavaran kaupaksisaantiin. Tehtaan teränä on mies ja kone työssä. Ellei mies ole oikea, ei konekaan voi olla sitä, jos kone on puutteellinen, ei mieskään voi tehdä tehtäväänsä. On tuhlausta pyytää keneltäkään enempää voimaa kuin määrätyn työn tekemiseen on ehdottoman välttämätöntä.

Käsitykseni ydin on siis, että tuhlaus ja itaruus estävät todellisten palvelusten tekemistä. Sekä tuhlaus että itaruus ovat tarpeettomia. Tuhlaus riippuu pääasiallisesti siitä, ettei ymmärretä sitä, mitä tehdään, tai hutiloidaan siinä. Itaruus on vain jonkinlaista lyhytnäköisyyttä. Minä olen koettanut aikaansaada tuotteeni tuhlaamalla mahdollisimman vähän sekä ainesta että työvoimaa, asettuen voiton kokonaissumman suhteen kokonaan riippuvaksi myynnin laajuudesta. Tuottajana haluan maksaa mitä suurimmat palkat -- mikä merkitsee kaikkein suurinta ostovoimaa. Kun kaikesta tästä johtuu, että kustannusten tulee olla mahdollisimman pienet ja että me myymme mahdollisimman pienellä voitolla, saatamme levittää tuotetta, jonka hinta vastaa ostovoimaa. Seuraus on, että kaikilla, jotka ovat meidän kanssamme tekemisissä joko työnjohtajina, työmiehinä tai ostajina, on etua meidän toiminnastamme. Meidän luomamme laitos täyttää yleishyödyllisen tehtävän; tämä on ainoa syy, miksi siitä puhun. Tällaisen toiminnan periaatteet ovat seuraavat:

1. Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka uumoo epäonnistumista, hän rajoittaa liikuntakykyänsä. Epäonnistuminen merkitsee vain mahdollisuutta aloittaa uudestaan älykkäämmin. Rehellisessä epäonnistumisessa ei ole mitään häpeällistä. Mutta tulevaisuuden pelkääminen heikentää luottamusta. Menneisyys taas on hyödyllistä ainoastaan mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.

2. Älköön ajateltako kilpailua. Se, joka tekee asian parhaiten, hän yksin saakoon sen suorittaa. On rikollista yrittää anastaa toisen tuotantoalaa -- rikollista, koska siten omakohtaisen voiton vuoksi yritetään painostaa kanssaihmisten elinehtoja -- hallita väkivallan eikä älyn voimalla.

3. Asetettakoon yleishyödytys, yhteisön palveleminen, voiton edelle. Ilman voittoa ei tosin liikettä voi ylläpitää. Voiton saamisessa ei sinänsä ole mitään vääryyttä. Hyvinhoidettu yritys tuottaa ehdottomasti voittoa, mutta voiton täytyy välttämättömästi tulla korvauksena hyvinsuoritetusta palveluksesta. Voitto ei voi olla toiminnan perusta, sen täytyy olla toiminnan tulos.

4. Tehdastoiminta ei ole ostamista halvalla ja myymistä kalliilla. Se sisältää sen, että aines hankitaan kohtuulliseen hintaan ja mahdollisimman pienillä lisäyksillä kustannuksiin, että tämä aines muodostetaan käyttökelpoiseksi tuotteeksi ja se jätetään kuluttajalle. Peli, keinottelu y.m.s. pyrkii vain ehkäisemään tätä kehityskulkua.

Kuinka nämä periaatteet syntyivät, mitä ne ovat vaikuttaneet ja kuinka käyttökelpoisia ne yleensä ovat, sitä koetan osoittaa seuraavissa luvuissa.

II luku.

TYÖ ALKAA.

Toukokuun 31 pnä 1921 valmistui Ford-yhtiössä auto n:o 5.000.000. Se on museossani yhdessä sen bensiinivaunun rinnalla, jota kolmekymmentä vuotta aikaisemmin aloin rakentaa, mutta josta ei tullut mieleistäni, ennenkuin vasta keväällä 1893. Mitä ulkonäköön tulee, ei näiden kahden vaunun välillä ole vähintäkään yhtäläisyyttä, ja erotus on melkein yhtä suuri myöskin rakenteeseen ja aineksiin nähden, mutta perusaatteeltaan ovat ne merkillisen yhtäläiset -- lukuunottamatta sitä, että vanhassa vaunussa on erinäisiä laitteita, joita emme ole käyttäneet nykyisessä vaunutyypissä. Vaikka ensimmäisessä autossa oli ainoastaan kaksi silinteriä, kulki se kaksikymmentä mailia tunnissa. [Mile, engl. penikulma = 1,61 km. -- Suom.] Kuudenkymmenen mailin ajoon ei kulunut enempää kuin pienen säiliön vetämät 13 1/2 litraa bensiiniä, ja auto on yhtä hyvä tänäpäivänä kuin silloin kun se rakennettiin. Oikeastaan on enemmän paranneltu valmistustapoja ja itse aineksia kuin itse perussuunnitelmaa. Koko tyyppi on jalostettu; nykyisessä Ford-autossa -- "T-mallissa" -- on neljä sylinteriä ja lähtövauhdin saanti on vaivaton -- se on joka suhteessa mukavampi ja helpompi ajaa. Se on yksinkertaisempi kuin ensimmäinen auto, mutta molemmilla on samat tunnusmerkilliset perusominaisuudet. Muutoksia on tehty valmistuksessa saatujen kokemusten johdosta, mutta mitään muutosta ei ole tehty perusaatteeseen. Tätä minä pidän merkitsevänä seikkana, sillä se todistaa, että jos on saanut hyvän aatteen, on parempi keskittyä sitä täydellistämään kuin ruveta uutta etsimään. Ihminen jaksaa hallita vain yhtä aatetta kerrallaan.

Maalaiselämä sai minut mietiskelemään keinoja kulkuneuvojen parantamiseksi. Minä synnyin heinäkuun 30 p:nä 1863 eräällä farmilla lähellä Dearbornin kaupunkia Michiganissa ja aikaisimpia huomioitani oli, että saatuihin tuloksiin tarvittiin aivan liian paljon työtä. Se tunne on minulla maanviljelykseen nähden vieläkin. Olen kuullut tarinoita, että vanhempani muka olivat hyvin köyhiä ja että heidän toimeentulonsa nuoruudessaan oli ollut vaivalloista. Rikkaita he eivät varmastikaan olleet, mutta ei heitä myöskään voinut sanoa köyhiksi. Toisiin Michiganin farmareihin verraten oli meidän tilamme oikein hyvä. Talo, jossa synnyin, on vielä jälellä ja muodostaa, farmin ohella, osan nykyistä omaisuuttani.

Minun lapsuudessani oli ruumiillinen työ aivan liian kovaa sekä meidän että muiden tiloilla, enkä ollut erin vanha kun aloin arvella, että moni asia voitaisiin järjestää järkevämmällä tavalla. Tämä ajatus se minut johti mekaaniselle alalle, vaikka äitini aina väittikin, että minä olin syntynyt mekaanikoksi. Ennenkuin sain mitään muuta, oli minulla jonkinlainen verstas ja siinä kaikennäköistä romua, josta sepittelin työaseita. Siihen aikaan ei lapsilla ollut sellaisia leikkikaluja, joita nykyään saa ostaa. Kaikki, mitä meillä oli, oli kotitekoista. Minun leikkikaluni olivat työaseita -- ja niin on yhä vieläkin laita! Ja pieninkin koneensiru oli oikea aarre.

Merkillisin tapaus näinä vuosina sattui, kun kerran ajaessamme kaupunkiin kohtasimme höyryvaunun 15 kilometrin päässä Detroitista. Minä olin silloin kaksitoistavuotias. Seuraava suuri tapaus oli, kun sain kellon ja se tapahtui samana vuonna. Minä muistan tuon höyryvaunun niinkuin eilisen päivän, sillä se oli ensimmäinen näkemäni hevoseton ajopeli. Se oli pääasiassa tarkoitettu kuljettamaan puimakoneita ja sahausalustoja, ja siinä oli yksinkertaisesti vain pieni kone ja höyrykattila, jotka oli sovitettu pyörien päälle, ynnä peräänkiinnitetty hiilivaunu ja vesisäiliö. Minä olin nähnyt monta tämmöistä höyrykonetta hevosten vetämänä, mutta tämä oli varustettu ketjulla, joka yhdisti höyrykoneen sen puulaitteen takapyöriin, johon höyrykattila oli sijoitettu. Kone oli asetettu höyrykattilan päälle ja sen takana oli lava, jolla seisova mies lapioi hiiliä, hoiti säätöventtiiliä ja ohjasi kulkua. Höyryvaunun oli valmistanut Nichols, Shepard & Company Battle Creekissä. Siitä otin heti selvän. Koje pysähtyi antaakseen meidän hevosinemme päästä ohi, ja ennenkuin isäni aavistikaan, olin minä hypännyt vaunuista pois ja antautunut keskusteluun koneenkäyttäjän kanssa. Hän oli sangen altis selittämään minulle kaikki. Hän oli ylpeä koneestaan. Hän näytti minulle, että ketjun voi irroittaa vauhtipyörästä ja sen sijalle panna hihnan käyttämään muita koneita. Hän kertoi koneen tekevän kaksisataa kierrosta minuutissa ja ketjupyörän voitavan irroittaa niin, että vaunu pysähtyi, vaikka kone edelleen oli käynnissä. Tätä järjestelyä on, vaikka hiukan muutettuna, käytetty nykyisissä automobiileissa. Se ei ollut niin tarpeellinen höyrykoneissa, jotka voi helposti saada pysähtymään ja taas käyntiin, mutta sitä tarpeellisempi, kun bensiinimoottorit tulivat käytäntöön. Tämä kone sai harrastukseni kohdistumaan automobiilialalle. Minä yritin valmistaa sen mukaisia malleja, ja muutamia vuosia myöhemmin sainkin aikaan yhden koko hyvän; mutta siitä kerrasta, kun kahdentoistavuotiaana poikana näin höyryvaunun, tähän päivään saakka on suurimpana harrastuksenani ollut teillä kulkevien koneiden valmistaminen. Kun kävin kaupungissa, olivat taskuni palatessani aina täynnä ruuvimuttereita, trassia ja kaikellaisia koneosia. Joskus koetin panna kokoon rikkinäistä kelloa, ja kolmentoista vanhana onnistui minun ensimmäisen kerran korjata kello käymään. Viidentoista vanhana osasin korjata minkä kellon tahansa, vaikka työkaluni olivat mitä karkeinta laatua. Kaikkinaisia kojeita hypistelemällä oppii tavattoman paljon. Kirjoista ei saa selvää, minkälaisia nämä kojeet ovat ja miten tehdyt, mutta se täytyy oikean mekaanikon tietää. Koneet ovat mekaanikolle samaa kuin kirjat kirjailijalle. Hän saa niistä aatteensa, ja jos hänellä on hyvä ymmärrys, panee hän nämä aatteet sopivaan käytäntöön.

Alunpitäenkään ei minulla koskaan ole ollut oikeata harrastusta maanviljelykseen. Minä halusin käsitellä koneita, mutta isäni ei ollut lainkaan tyytyväinen minun pyrkimyksiini mekaniikan alalle. Hän tahtoi minusta maanviljelijää. Kun seitsentoistavuotiaana päätin koulun ja menin oppipojaksi erääseen konepajaan, pidettiin minua hukkateille antautuneena. Minun oli helppo suorittaa oppilaskokeeni -- s.o. ennenkuin kolme oppivuottani olivat kuluneet, olin kurssinkäynyt mekaanikko -- ja kun erikoisesti harrastin hienompia konetöitä ja varsinkin kelloja, työskentelin iltaisin eräässä kulta- ja kellosepänliikkeessä. Yhteen aikaan korjasin ainakin 300 kelloa. Uskoin kykeneväni valmistamaan kunnollisen kellon noin 30 sentillä ja olin vähällä perustaa sellaisen liikkeen, mutta luovuin siitä kun kuvittelin, että kellot eivät olleet välttämättömiä tarvekaluja ja etteivät ihmiset huolisi niitä ostaa. Kuinka tähän kummalliseen päätelmään päädyin, en enää muista. Tavalliset kultasepäntyöt ja kellonkorjaukset eivät mieltäni kiinnittäneet, ellei niissä ollut jotakin erikoista vaikeutta. Jo siihen aikaan halusin valmistaa tavaraa tukuttain. Juuri silloin vahvistettiin erityinen rautatieaika. Meillä oli sitä ennen ollut aurinkoaika, ja silloin oli niinkuin nykyisinkin, jolloin koetamme käyttää hyväksemme päivänvaloa, olemassa määräero rautatieajan ja aurinkoajan välillä. Tätä minä mietiskelin sangen paljon, ja niinpä onnistui minun sommitella kello, joka näytti molemmat ajat. Siinä oli kaksi kellotaulua ja se oli ympäristön ihmisten mielestä kerrassaan kumma kalu.