Part 18

Opettajakunnan muodostavat parhaat saatavissa olevat kyvyt ja oppikirjoina ovat Ford-tehtaat. Ne tarjoavat enemmän apuneuvoja käytännölliselle opetukselle kuin useimmat yliopistot. Laskuopin opetuksessa käytetään todellisia, liiketoiminnastamme otettuja esimerkkejä. Pojan aivoja ei enää kiusata tuolla salaperäisellä A:lla, joka soutaa neljä kilometriä sinä aikana kuin B soutaa vain kaksi. Hän näkee asiain todellisen kulun, todelliset olot, hän oppii tekemään havaintoja. Kaupungit eivät enää ole mustia pisteitä kartalla eivätkä maanosat vain sivuja kirjassa. Tehtaan laivaukset Singaporeen, tehtaan kumminsaanti Afrikasta ja Etelä-Amerikasta näytetään hänelle ja maailma muuttuu asutuksi planeetaksi, oltuaan sitä ennen vain opettajan pulpetilla töröttävä värillinen pallo. Fysiikassa ja kemiassa ovat teolliset laitokset hänelle laboratoriona, jossa teoria muuttuu käytännöksi ja luento elämykseksi. Olettakaamme, että on selitettävä pumpun rakenne. Opettaja näyttää pumpun eri osat ja niiden toiminnan, vastaa kysymyksiin ja sitten mennään konehuoneeseen katsomaan isoa pumppua toiminnassa. Koululla on opetusvälineenä suuri, mitä ajanmukaisimmin varustettu tehdas. Pojat työskentelevät eteenpäin koneesta toiseen. He askartelevat yksinomaan sellaisten osien tai esineiden valmistamisessa, joita yhtiö tarvitsee, mutta meidän tarpeemme ovat niin monipuoliset, että luettelo niistä sisältää melkein kaiken, mikä suinkin tulee kysymykseen. Hyväksytyn työn ostaa Ford-yhtiö, hyljätty jää koulun vahingoksi.

Pisimmälle ehtineet pojat pystyvät työskentelemään niinkin tarkkojen töiden kuin mikrometrien valmistamisessa, ja he tekevät joka osan täysin ymmärtäen koneiston tarkoituksen ja johtavat aatteet. He korjaavat itse käyttämiänsä koneita; heitä opetetaan pitämään varansa liikkuessaan koneiden keskessä; heitä opetetaan valmistamaan malleja, ja näissä siisteissä, valoisissa suojissa, missä he työskentelevät opastajiensa neuvojen mukaan, he hankkivat menestyksellisen uran parhaat edellytykset.

Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen. Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen, ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja -- pitkä ystävyys.

Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin, että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.

Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta, ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä, että se nyt kannattaa itsensä.

Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä. He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä, että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.

Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan aiheuttaman keskeytyksen vuoksi -- sairaala näet luovutettiin hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36", jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta -- ei työ ole edistynyt kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen potilas.

Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden. Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua. On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä -- että sen joko täytyy olla yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään hyväntekeväisyyden sivumakua.

Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja. Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin on oma kylpyhuoneensa. Huoneet -- joita kussakin ryhmässä on neljäkolmatta -- ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on samanarvoinen kuin kaikki muutkin.

En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu, että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus -- lääkärisolidariteetti -- on haitaksi sekä ihmiskunnalle että lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely -- diagnoosi -- ei ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan, ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan, ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas, varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.

Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka. Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä -- kuten me vähitellen opimme tuntemaan -- pääasiana ei ole pidettävä satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin varokeinoihin ryhdytään, jotta -- mikäli se nykyisen tiedon puitteissa on mahdollista -- saataisiin varmasti oikea diagnoosi.

Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto, lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja. Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan, jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia. Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu, alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on, ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä. Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä. Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6 dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä, kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.

Ei mikään viittaa siihen, että tämä kokeemme ei tulisi onnistumaan. Menestys on vain kysymystä järkevästä johdosta ja paikkansapitävistä laskelmista. Samanlaatuinen johto, joka saa tehtaan parhaiten palvelemaan päämääräänsä, sallii myöskin sairaalan täydessä määrin palvella omaa tarkoitustaan ja niin alhaisiksi laskettuihin hintoihin, että kaikkien on mahdollista niitä suorittaa. Ainoa ero tehtaan ja sairaalan kirjanpidossa on, että sairaalasta emme laske mitään voittoa; me haluamme vain että tulot vastaavat menoja ja arvonvähennystä. Tähän mennessä olemme tähän sairaalaan sijoittaneet yhdeksän miljoonaa dollaria.

Jos voimme päästä eroon hyväntekeväisyydestä, niin voidaan ne varat, jotka nyt menevät hyväntekeväisyyslaitoksiin, käyttää tuotannon edistämiseksi -- valmistamaan tavaroita halvalla ja runsaasti. Ja silloin emme ainoastaan poista kuntien verotaakkaa ja vapauta yksityistä kansalaista, vaan lisäämme myöskin yleistä varallisuutta. Me jätämme nykyään yksityisen harrastuksen varaan liian paljon, jota meidän pitäisi yhteisesti tehdä yhteiseksi hyväksi. Me tarvitsemme yhteishyödytyksessä enemmän rakentavaa ajattelua. Me tarvitsemme eräänlaista yleisharjautumista taloudellisten asiain ymmärtämiseen. Keinottelevan pääoman laajalle kurotteleva kunnianhimo samoin kuin edesvastuuttoman työnteon päättömät vaatimukset johtuvat siitä, ettei tunneta elämän taloudellisia perusaatteita. Ei kukaan voi ottaa elämästä hyväkseen enempää kuin elämä tuottaa -- ja kuitenkin luulee melkein jokainen voivansa vaatia enemmän. Keinotteleva pääoma vaatii enemmän; työ tahtoo enemmän; raaka-ainestuotanto tahtoo saada enemmän ja samoin ostava yleisö. Perhe tietää, ettei se voi elää yli tulojensa; sen tietävät lapsetkin. Mutta yleisö ei näytä koskaan oppivan ymmärtämään, ettei se voi elää yli tulojensa -- saada enempää kuin mitä se tuottaa.

Vapautuessamme hyväntekeväisyyden tarpeesta meidän täytyy muistaa, että pelkoa eivät synnytä ainoastaan elämän taloudelliset olot, vaan myöskin tietämättömyys näistä oloista. Poistakaa pelko, niin sijalle saamme itseluottamusta. Mutta missä itseluottamusta on, siellä ei tarvita hyväntekeväisyyttä.

Pelkoa syntyy, kun panemme luottamuksemme johonkin ulkopuolella itseämme olevaan seikkaan -- päällysmiehen mielisuosioon, tehtaan menestykseen tai markkinain pysyväisyyteen. Toisin sanoen: pelonalaiseksi joutuu mies, joka tunnustaa menestyksensä riippuvan ajallisista olosuhteista. Pelonalaisuus on tuloksena, jos ruumis saa vallan sielun yli. Se on tulos mielialasta, joka myöntää ihmisen olevan kohtalon orja. Moni mies pelkää yrittää mitään, ja kun tutkit syytä tähän pelkoon, havaitset, ettei se ole muuta kuin aikaisempain hairahdusten muistelemista.

Epäonnistumisen tottumus riippuu kokonaan sielullisista tekijöistä ja on pelonalaisuuden äiti. Ihmiset epäonnistuvat, kaikki epäonnistuvat -- ja heidän on kokeiltava eteenpäinpääsyä; kokeneisuutta voidaan saavuttaa vain epäonnistumisen kautta. Mutta traagillista on, jos jossakin yksityiskohdassa tai jonakin kokeilukautena sattunut epäonnistuminen saa painaa mieleen epäonnistumisen tottumisen ja pelon. Tämä tottumus juurtuu ihmisiin vain silloin, kun heillä ei ole suurempaa laajanäköisyyttä. He lähtevät tekemään jotakin, joka ulottuu A:sta Ö:hön. A:n kohdalla he menettävät rohkeutensa, B:n kohdalla kompastuvat ja C:hen päästessään uskovat edessään olevan voittamattomia esteitä. Silloin he ruikuttavat olevansa voitetuita ja luopuvat koko puuhasta. He eivät anna itselleen edes tilaisuutta epäonnistumiseen, eivät anna itselleen sitä tilaisuutta että nähtäisiin, pitääkö heidän aatteensa paikkansa vai ei. He ovat vain antaneet niiden vaikeuksien, jotka seuraavat kaikenlaatuista toimintaa, masentaa heidät maahan.

On enemmän masentuneita kuin epäonnistuneita ihmisiä. Heiltä ei puutu aatteita eikä rahoja tai loistavaa lahjakkuutta tai lujaa otetta, vaan ainoastaan yksinkertaista kestävyyttä. Tämä yksinkertainen, alkeellinen alkuvoima, tämä "älä anna perään" on työn valtakunnan kruunaamaton kuningas. Ihmiset arvostelevat tapauksia hyvin väärin. He näkevät muutamien saavuttaman menestyksen ja se näyttää heistä helposti saavutetulta. Mutta he erehtyvät pahoin. Epäonnistuminen on helppoa. Menestyminen on aina vaikeaa. Mies voi epäonnistua elämän pelissä; onnistua voi hän vain panemalla vaakaan kaikki, mitä hänellä itsellään on tai mitä hän itse on. Tämä se usein tekee menestyksen niin kurjaksi, kun sitä ei saavuteta hyödyllisten ja ylevien päämäärien vuoksi.

Kun mies elää alituisessa teollisuusmaailman virtausvaihteluiden pelossa, pitäisi hänen muuttaa elämänsä niin, että hän tulee siitä riippumattomaksi. Maakamarahan on aina olemassa ja maanviljelyksessä työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin milloinkaan ennen. Jos mies elää alituisessa pelossa, että hänen työnantajansa suosio vaihtuu, niin on hänen koetettava vapautua riippuvaisuudestaan työnantajaan. Hänellä on aina valta ruveta omaksi miehekseen. Hänestä ehkä tulee köyhempi isäntä kuin se, jonka hän jättää, hänen voittonsa ovat paljoa pienemmät, mutta hän vapautuu ainaisesta pelostaan, ja se on monen rahan- ja aseman-uhrauksen veroinen voitto. Vielä parempi on miehelle, että itse kohottaa itsensä ja nousee mittansa yläpuolelle vapauttamalla itsensä kaikesta pelosta niissä oloissa, joissa hänen jokapäiväinen elämänsä liikkuu. Tulkaa vapaaksi ihmiseksi siinä, missä ensin annoitte perään pelosta! Voittakaa taistelunne siinä, missä sen menetitte. Ja te tulette näkemään, että vaikka ulkopuolellanne oli paljon, mikä ei ollut oikein, niin oli teissä itsessänne vielä enemmän, mikä ei ollut oikein. Siitä opitte, että se väärä, mikä teissä on, tärvelee sen oikeankin, mikä on ulkopuolellanne.

Mies on kuitenkin luomakunnan ylväin olento. Mitä tapahtuneekin, hän on aina mies. Liike-elämä joutukoon huomenna ahdinkoon -- hän on kuitenkin mies. Hän menee muuttuneiden olojen läpi niinkuin läpi lämpövaihteluiden -- pysyen aina miehenä. Kun hän vain antaa tämän ajatuksen uudestaan syntyä itsessään, niin se avaa kaivospaikkoja ja voimalähteitä hänen sisäisessä olennossaan. Mitään varmuutta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Mitään rikkautta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Pelosta vapautuminen on avain varmuuteen ja sisäiseen rikkauteen.

Karaiskoon jokainen amerikkalainen itsensä veltostumista vastaan. Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa. Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien turvautua hyväntekeväisyyteen.

XVII luku.

RAUTATIET.

Sattuvimman esimerkin siitä, kuinka liikeyritys saattaa eksyä yleishyödyttävästä tehtävästään, antavat meidän maassamme rautatiet. Meillä on rautatiepulma, ja paljon koulutettua ajatusta ja paljon mielipiteidenvaihtoa on käytetty tämän pulman ratkaisemiseksi. Kaikki ovat tyytymättömiä rautateihin. Yleisö on tyytymätön sen vuoksi, että niin henkilö- kuin tavaraliikennemaksut ovat liian suuret. Rautateiden palveluksessa olevat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että heidän palkkansa on liian pieni ja heidän työaikansa liian pitkä. Rautateiden omistajat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että rautateihin sijoitetut pääomat heidän mielestään eivät tuota riittävää voittoa. [Yhdysvalloissa samoin kuin Englannissa ja monessa muussa maassa rautatielinjat ovat yksityisten yhtiöiden omaisuutta. -- Suom.] Mutta jos rautatietoimi on hyvin hoidettu, pitäisi kaikkien, jotka ovat sen kanssa kosketuksissa, olla tyytyväisiä. Jos rautatietoimi ei auta yleisöä, palveluskuntaa ja omistajia parempaan asemaan, niin täytyy siinä tavassa, millä tätä yritystä on hoidettu, olla jotakin aivan nurinpäistä.

Tarkoitukseni ei lainkaan ole esiintyä auktoriteettina rautatieasioissa. Sillä alalla on epäilemättä auktoriteetteja, mutta miehen tietomäärällä jossakin asiassa on arvoa vain sikäli kuin hän tätä tietoansa käyttää. Jos se tapa, millä Amerikan rautatiet nykyään palvelevat yleisöä, on kootun ammattitaidon tulos, täytyy minun sanoa, että tämän ammattitaidon käyttämistä en voi paljoakaan kunnioittaa. En epäile vähääkään, etteivätkö rautateiden toimeenpanevat johtajat, ne miehet, jotka todella suorittavat työn, ole täysin pystyviä hoitamaan maan rautateitä kaikkien tyytyväisyydeksi, mutta toisaalta olen myöskin vakuutettu siitä, että olosuhteiden sarja on tehnyt näille toimeenpaneville johtajille johtotoimen miltei mahdottomaksi. Ja siinä onkin syy enimpiin epäkohtiin. Niiden miesten, jotka todella tuntevat asiansa, ei ole sallittu johtaa rautateitä.

Eräässä edellisessä luvussa huomautettiin, mitä vaaroja johtuu ajattelemattomasta lainaamisesta. On itsestään selvää että mies, joka peittääkseen johdossa sattuneita virheitä voi helposti saada lainoja, ennemmin ottaa lainan kuin korjaa erehdyksiä. Meidän rautateittemme johtajien on ollut pakko lainata, sillä rautateiden alusta saakka eivät he ole olleet vapaita toiminnassaan. Rautatien johtavana kätenä ei ole ollut rautatiemies, vaan pankkimies. Kun rautatieosakkeet olivat korkeassa kurssissa, oli suurempia voittoja saatavissa antamalla ulos ohligatsioneja ja keinottelemalla näillä papereilla, kuin huolehtimalla yleisön eduista. Sangen pieni murto-osa rautateiden voittovaroista on palautettu takaisin liikeyritykseen sen kunnossapidon ja velkojen kuoletusten muodossa. Kun puhdas voitto saatiin taitavalla johdolla siksi suureksi, että osakkeista voitiin maksaa suurta osinkoa, käyttivät sisemmän renkaan keinottelijat, jotka määräsivät rautateiden käyttövaroja koskevan menettelyn, näitä osinkoja osakkeiden pörssiarvon kohottamiseen voidakseen myydä niitä korkeammasta hinnasta ja lisäpääoman hankkimiseen obligatsioneja antamalla. Kun tulot laskivat tai niitä painettiin keinotekoisesti alas, ostivat keinottelijat osakkeet takaisin ja odottivat uutta kurssinnousua myydäkseen ne uudelleen. Amerikassa on tuskin ainoatakaan rautatietä, joka ei olisi ollut vararikkovalvonnan alaisena yhtä tai useampia kertoja sen vuoksi, että rahakeinottelijat laskivat liikkeelle kuormittain rautateiden vakuutta vastaan annettuja arvopapereita, kunnes yritykseen oli kasattuna niin paljon nimellistä liikepääomaa, että se luhistui kokoon. Sitten he hankkivat itselleen vaikutusvaltaa vararikon suorituksessa, ansaitsivat rahoja herkkäuskoisten obligatsioninomistajain kustannuksella, ja sitten alkoi peli uudelleen.