Part 11
Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka, toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty, mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa. Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen työstään.
Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi -- se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen -- ja koko viikon työn kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi, että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.
Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän. Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä, vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään -- me rakensimme tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina epävarma.
Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään, joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta, kuinka he tekevät työtä.
Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme työmiehet kolmeen luokkaan:
1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi hyviä perheenhuoltajia.
2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja tunnetusti ahkeria ja säästäviä.
3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku omainen yksin huollettavana.
Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi dollaria.
Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin, että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara -- aivan katsomatta siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.
Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla. He tekivät joskus erehdyksiä -- ja niistä saa kuulla alituisesti puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä, että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä 78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 % sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.
Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000 työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen, alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000 työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan, sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä, panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 % kuukaudessa.
Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka, joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita -- jotka nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää -- osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä tuottoisin liikkeenhoitamistapa.
Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin. Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu yhteiskunnallinen avustustoimi.
Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet maksumenetelmää.
X luku.
MIKSI EI AINA OLE HYVIÄ LIIKEAIKOJA?
Sekä työnantajan että työmiehen tulee elää vuosi umpeensa, mutta molemmat he tavallisesti työskentelevät vain viikkokaupalla. He saavat tilauksen tai työn kuinka sattuu ja mihin hintaan kulloinkin onnistuu. Hyvänä aikana on runsaasti tilauksia ja töitä, mutta "huonona aikana" niukasti. Teollisuudessa on joko juhla tai paasto, liikeasiat käyvät joko hyvin tai huonosti. Vaikka emme koskaan ole eläneet aikoja, jolloin kaikilla olisi ollut liiaksi paljon tämän maailman hyvää ja ihmiset olleet liian onnellisia ja iloisia, niin on meillä sen sijaan ollut masennuksen aikoja, jolloin olemme nähneet sen omituisen näytelmän, että maailma on yhtäältä tuntenut tavarain ja koneiden, toisaalta työn puutetta ja nämä molemmat -- kysyntä ja sen tyydyttämisen mahdollisuus -- on toisistaan erottanut raha-aita. Tasaisen edistymisen asemesta kulkee kehitys eteenpäin nykäyksittäin ja oikullisesti -- milloin aivan liian huimaa vauhtia, milloin kerrassaan seisahtuen. Kun monet ihmiset haluavat ostaa, sanotaan ettei ole tavaraa, mutta kun ei kukaan halua ostaa, sanotaan että on liikatuotantoa. Tiedän että aina on vallinnut tavarain puute, mutta en usko koskaan olleen liikatuotantoa. Erinäisissä tiloissa on meillä kyllä ollut väärää tavaralaatua, mutta sitä ei voi sanoa liikatuotannoksi. Se on päätöntä tuotantoa. Meillä voi myöskin olla suuria, liian korkealla hinnalla hankittuja tavaravarastoja. Se johtuu joko valmistus- tai rahatoimen huonosta järjestelystä. Riippuuko sitten sallimuksesta, milloin joku liike on hyvä tai huono, ja täytyykö meidän alistua sen välttämättömyyteen? Liike on hyvä tai huono aina sen mukaan, kummaksiko me sen teemme. Ainoa syy, miksi kylvämme laihoja, myllerrämme kaivoksissa tai valmistamme tavaroita, on se, että ihmiset saisivat ruokaa, lämmintä ja vaatetta. Mitään muuta järjellistä syytä ei ole, ja kuitenkin me työnnämme nämä syyt syrjään ja teemme työtä hankkiaksemme rahaa emmekä palvellaksemme ihmiskuntaa -- kun näet olemme kehittäneet rahajärjestelmän, joka sen sijaan, että on tarkoitettu helpottamaan, joskus ehkäisee sitä. Mutta siitä tuonnempana.
Meille tulee tuontuostakin niin sanottuja huonoja aikoja ainoastaan sentähden, että olemme niin huonoja johtajia. Voin ymmärtää, että maan täytyy nähdä nälkää, jos koko sato menee hukkaan, mutta en ymmärrä, miksi me siedämme nälkää ja köyhyyttä, kun ne riippuvat yksinomaan huonosta johdosta, joka puolestaan aina on yhteydessä raha-asiain järjettömän hoitamisen kanssa. Sota käänsi tietenkin asiat nurin tässä maassa. Se käänsi nurin koko maailman. Sotaa ei milloinkaan olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut parempi johto, mutta sotaa ei ole yksinomaan syyttäminen. Se paljasti rahajärjestelmämme puutteet, mutta se osoitti ennen kaikkea kuinka epävarmoja liikkeet ovat, kun niiden ainoana perustana on raha. Minä en tiedä, ovatko huonot liikeajat huonojen rahamenetelmäin tulosta vai ovatko väärät liikevaikuttimet luoneet huonot rahamenetelmät; mutta sen tiedän, että vaikka nykyisen rahajärjestelmän nurinkaataminen ei suinkaan olisi toivottavaa, niin olisi erittäin tarpeellista muuntaa liike-elämää palvelemaan hyödyllisiä tarkoituksia. Silloin täytyy myöskin paremman finanssitoimen syntyä. Nykyinen järjestelmä tulee hävitettäväksi senvuoksi, että sillä ei ole olemassaolon oikeutusta, mutta se tulee tapahtumaan vähitellen.
Omien asioittensa vakiinnuttaminen on kunkin omassa kädessä. Yksinään ei voi saavuttaa täydellisiä tuloksia, mutta esimerkki kehoittaa seuraamaan, ja jolloinkin voimme toivottavasti sijoittaa inflatio-ajat [inflatio = paperirahan tulva. -- Suom.] ja niiden seuraajat, ahdinkoajat, samaan luokkaan kuin isonrokon ja muut tarttuvat taudit, joiden leviämisen voi estää. Liike-elämän ja finanssilaitoksen uudestijärjestelyn kautta on täysin mahdollista ehkäistä nousu- ja laskukauden huonot vaikutukset ja myöskin ajoittaiset ahdingot. Maanviljelys on jo muuttumistilassa. Kun teollisuus ja maanviljelys ovat täysin uudennetut, tulevat ne täydentämään toisiaan ja kuulumaan yhteen. Minä sijoitin esimerkiksi yhden tehtaistani maaseudulle, jotta työmiehet samalla voisivat harjoittaa maanviljelystä. Käyttämällä koneita vaatii maanviljelys tulevaisuudessa vain murto-osan siitä ajasta, minkä se nykyään nielee. Se aika, jonka luonto tarvitsee tuotantoonsa, on paljon pitempi kuin se, mikä tarvitaan ihmisapuun maanmuokkauksen, kylvön ja elonkorjuun muodossa. Monelle teollisuudelle, jossa ei suoriteta jykeviä töitä, ei ole väliä, missä sitä harjoitetaan. Vesivoimaa käyttämällä voidaan monta teollisuudenhaaraa pitää maaseudulla, ja sillä tavoin saatamme paljoa suuremmassa määrässä kuin osataan arvata yhdistää teollisuutta maanviljelykseen, saada maataviljeleviä teollisuudenharjoittajia, jotka harjoittavat sekä maanviljelystä että teollisuutta mitä järkiperäisimmissä ja terveellisimmissä oloissa. Tämä järjestely poistaa monen vuodenajasta riippuvan teollisuuden hankaluudet. Toisia voidaan järjestää siten, että eri tuotteita valmistetaan eri vuodenaikoina, ja toisista taas voidaan huolellisella johdolla poistaa riippuvaisuus vuodenajoista. Kunkin erikoisen tapauksen huolellinen tutkiminen on viittova tien.
Ajoittaiset ahdinkokaudet ovat vakavampia, ne kun näyttävät niin suurilta, ettei niitä voi hallita. Ennenkuin koko uudestijärjestely on toimeenpantu, ei se olekaan mahdollista, mutta jokainen liikemies voi aina vaikuttaa jotakin asiaan, ja samalla kuin hän hyödyttää omaa laitostansa, auttaa hän myöskin muita. Ford-yhtiön tuotantoon eivät huonot tai hyvät ajat ole koskaan vaikuttaneet. Oloista välittämättä on yhtiö kulkenut suoraa suuntaansa, lukuunottamatta vuotta 1917-1919, jolloin tehdas sovellettiin sotatarpeiden palvelukseen. Vuotta 1912-1913 pidettiin huonona, vaikka sitä nyt katsotaan keskulaiseksi; meidän tavaravaihtomme kohosi melkein kaksinkertaiseksi. 1913-1914 oli huono kausi; me lisäsimme myyntiämme enemmän kuin kolmanneksella. Myyntivuotta 1920-1921 katsottiin liikekannalta huonoimmaksi mitä historiamme tuntee; me möimme 1 1/4 miljoonaa autoa eli viisi kertaa enemmän kuin "normaali"-vuonna 1913-1914, joten en saata sanoa, että ahdinkoaika liikemarkkinoilla olisi tuottanut meille erityisiä huolia. Tässä ei piile mitään salaisuutta. Se on, kuten kaikki muukin meidän liikkeessämme, välttämätön tulos periaatteesta, jota voidaan sovelluttaa mihin liikkeeseen tahansa.
Me maksamme nyt ilman ehtoja kuuden dollarin alimman palkan päivässä. Väki on jo niin tottunut suuriin palkkoihin, että meidän ei enää ole tarvis toimittaa mitään tarkastusta sen käyttämisestä. Minimipalkka maksetaan niin pian kuin työmies on osoittanut kykenevänsä hoitamaan työtänsä, mikä on hänen omassa vallassaan. Me olemme lisänneet lasketun voitto-osuuden palkkaan ja maksamme nyt korkeampia palkkoja kuin sen äkkinousun aikana, joka seurasi sodan jälkeen. Mutta me maksamme aina suoritetun työn mukaan. Että työtä tosiaan tehdään, todistaa se tosiasia, että noin kuusikymmentä prosenttia työväestä ansaitsee enemmän kuin kuuden dollarin minimipalkan.
Ajatelkaamme yleisen vaurauden ensimmäisiä perusehtoja. Edistys ei tapahdu umpimähkään annetuin pikku sysäyksin. Sen jokainen askel täytyy säädöstellä. Edistys ei ole mahdollista ilman edelläkäyvää ajattelutyötä. Ottakaamme juuri yleinen vaurastuminen esimerkiksi. Se toteutuu, kun mahdollisimman suurella määrällä ihmisiä on kylliksi syödäkseen ja pukeutuakseen ja kun he sanan varsinaisessa merkityksessä tuntevat elämisen viihtyisyyttä. Suuren enemmistön huoleton toimeentulo on yleisen vaurauden ehtona, eikä tehtailijan pankkitili. Tehtailijan asiana on tämän vaurauden edistäminen. Hän on yhteiskunnan palvelija, ja hän palvelee sitä ainoastaan, jos hän hoitaa yritystänsä sillä tavoin, että hän toimittaa yleisölle yhä parempaa tavaraa yhä halvemmalla hinnalla ja maksaa työväelleen yhä parempaa palkkaa, sen suorittaman työn perustalla. Tällä tapaa -- ja ainoastaan tällä tapaa -- voi tehtailija tai mikä liikemies hyvänsä puolustaa olemassaolonsa oikeutusta.
En pane suurta arvoa kansantaloustieteilijäin selityksille ajoittaisin palaavista kukoistuksen ja ahdingon ajoista. Kun hinnat ovat korkeat, sanovat he aikoja hyviksi, mutta todella hyviä aikoja ei saa arvostella niiden hintojen mukaan, joita tehtailijat panevat tavaroilleen.
Älkäämme leikkikö sanoilla. Elleivät ihmisten tulot ole oikeassa suhteessa tavarain hintoihin, niin täytyy hintoja alentaa. Liikkeiden yleensä katsotaan alkavan valmistuksesta ja päättyvän kulutukseen. Jos nyt kuluttaja ei halua ostaa tavaraa, tai hänellä ei ole rahaa ostaa sitä, niin moittii tehtailija kuluttajaa ja sanoo liikkeen käyvän huonosti, ja tätä ruikutusta hän jatkaa. Eikö se ole hölynpölyä?
Eikö tehtailija ole olemassa kuluttajaa varten, vai onko asia päinvastainen? Ellei kuluttaja tahdo -- tai voi ostaa, mitä tehtailijalla on hänelle tarjottavana, niin onko se tehtailijan vai kuluttajan syy? Vaiko ei kummankaan? Siinä tapauksessa täytyy tehtailijan lopettaa liikkeensä.
Onko tosiaan niin, että liikkeet alkavat valmistuksesta ja päättyvät kulutukseen? Mistä tulevat rahat, jotka panevat koneet käyntiin? Kuluttajalta luonnollisesti. Hän on ainoa, johon voi turvata. Ja tehtaan menestyminen perustuu yksinomaan siihen, että se kykenee palvelemaan kuluttajaa, niin että tämä on tyytyväinen. Se voi tapahtua tavaran laadun tai hintojen kautta. Parhaiten palvellaan häntä parhailla tavaroilla halvimpiin hintoihin, ja sillä, joka voi tämän aikaansaada, on mahdollisuus tulla johtajaksi alallaan, huolimatta siitä, mitä tavaroita hän valmistaa. Tästä ei pääse mihinkään.
Miksikä sitten maleksia odottamassa parempia aikoja? Alentakaa kustannukset johtamalla tehdasta paremmin. Ja alentakaa hinnat ostovoiman tasalle.
Palkkojen alentaminen on kevytmielisin ja nahjusmaisin tapa selvitä tilanteesta, puhumattakaan sen epäinhimillisyydestä. Se on itse asiassa liikkeenjohtajan kykenemättömyyden syyn sälyttämistä työmiesten niskoille. Jokainen ahdinkoajan merkki on kehoitus tehtailijalle käyttämään kykyänsä paremmin ja hyvällä johdolla aikaansaamaan sellaista, mitä muut koettavat aikaansaada palkkojen alentamisella. Jos ensi sijassa käydään käsiksi palkkoihin, niin laiminlyödään se keino, joka voisi tuoda pelastuksen vaikeuksista; mutta jos tätä ainoata todella tehoavaa keinoa käytetään, niin päästään alentamasta palkkoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Kun kokonainen järjestelmä on muutettava, täytyy jonkun kärsiä ensimmäiset tappiot. Ainoat, jotka sen voivat tehdä, ovat ne, joilla on siihen varaa. Mutta "tappion kärsiminen" on eksyttävä sanontatapa. Oikeastaan ei tapahdu mitään tappiota; luovutetaan vain osa siitä, mitä ennen on ansaittu, jotta tulevaisuudessa voitaisiin ansaita sitä enemmän. Keskustelin äskettäin erään pikkukaupungin rautakauppiaan kanssa. Hän sanoi:
"Minä lasken tulevani kärsimään nykyisellä varastollani 10,000 dollarin tappion, mutta todellisuudessa ei tappio ole niin suuri. Meillä rautakauppiailla on ollut jokseenkin hyvät ajat. Enin osa nykyisestä varastostani on ostettu korkeaan hintaan, mutta minä olen myynyt monta varastoa hyvällä voitolla, ja ne kymmenen tuhatta dollaria, jotka nyt häviän, eivät muuten ole samanlaisia dollareita kuin meillä oli ennen maailmassa. Niistä on tullut tavallaan keinottelurahoja. Ne eivät ole vanhoja kelpo dollareja, joilla ennen kullakin ostettiin 100 sentin arvosta. Niin että minun tappioni ei ole kovin suuri. Samalla teen mahdolliseksi kaupunkilaisille jatkaa kotiensa rakentamista, ilman että heidän tarvitsee olla huolissaan rautatavarain hinnannoususta."
Hän oli viisas kauppamies. Hän tyytyi mieluummin pienempään ansioon ja suurempaan menekkiin kuin että olisi pitänyt hintoja korkealla ja ehkäissyt yhteiskunnan kehitystä. Hänen kaltaisensa mies on hyödyllinen yhteiskunnassa. Hänellä on selkeä ymmärrys. Hän tekee tasauksen varastonsa arvossa ennemmin kuin alentaa avustajainsa palkkoja, jonka kautta hän vähentäisi heidän ostokykyänsä. Hän ei takertunut pitämään kiinni hinnoista ja jäänyt odottelemaan ostajia. Hän ymmärsi -- mikä yleensä näytään unohdetun -- että omistuksen luontoon kuuluu, että joskus täytyy kärsiä tappiotakin. Niin on minunkin käynyt.
Meidänkin myyntimme väheni niinkuin kaikkien muidenkin. Meillä oli suuri varasto, ja kun laskettiin kaikki ainesten ja koneosain kustannukset, emme voineet myydä autoa halvemmalla kuin mitä siitä pyysimme, mutta tämä hinta oli sinä ajankohtana korkeampi kuin mitä ihmiset saattoivat tai tahtoivat maksaa. Me ryhdyimme tekemään laskelmia. Joko oli meidän vähennettävä varastojemme arvoa 17,000,000 dollarilla tai hävittävä paljoa enemmän sen kautta, ettemme saisi kaupaksi mitään. Niin että siinä ei oikeastaan ollutkaan valinnan varaa.
Joko täytyy miehen tyytyä tappioon ja jatkaa liikettään tai saa hän lyödä ovet kiinni ja miettiä, mitä tappiota toimettomuus sisältää. Tämä tappio tulee yleensä suuremmaksi eikä koske ainoastaan rahoja, sillä toimettomuuden aikoina kalvaa masennus yritteliäisyyttä, ja jos tämmöisiä aikoja kestää kovin kauan, menee vihdoin kaikki uudelleenaloittamisen tarmo.
Ei kannata ruveta odottamaan parempia aikoja. Jos liikemies tahtoo jatkaa toimintaansa, täytyy hänen alentaa hinnat siihen, mitä ihmiset tahtovat maksaa. Minkälaisiksi olot muodostunevatkin, maksavat ihmiset välttämättömistä tavaroista aina jonkin hinnan, ja kun vain hyvää tahtoa on, voi aina sellaiseen hintaan mennä.
Tätä sopeutuvaa hintatasoa ei kelpaa tavoittaa huonommalla laadulla tai lyhytnäköisellä säästäväisyydellä, sillä siitä on seurauksena vain työväen tyytymättömyys. Semmoinen hintataso saavutetaan vain lisäämällä tuotantoa, ja siltä kannalta katsottuna tulee jokaisen ahdingon oireen liike-elämässä olla voimakkaana kehoituksena liikemiehille käyttämään tervettä järkeänsä. Se, joka panee pääpainon hintoihin, mutta ei kysy, onko hän yhteiskunnalle hyödyksi, ei voi puolustaa asemaansa liikkeenjohtajana.
Tämä on ainoastaan toisin sanoin lausuttuna väite, että vaihdon täytyy tapahtua todellisten arvojen luonnollisella perustalla, mikä on siinä, että ihmistarmo on muutettu kauppatavaroiksi. Mutta niin yksinkertaista oppia ei pidetä oikein liike-elämälle sopivana. Se ei ole kylliksi mutkallinen. On "liikkeitä", joiden tarkoituksena on tehdä inhimillisen yritteliäisyyden kaikkein rehellisin pyrkimys viekkaiden ihmisten keinotteluhimon esineeksi. Nämä ihmiset toimeenpanevat ravintoaineiden ja muiden välttämättömien tarvetavaroiden näennäisen pulan, mistä on seurauksena hätääntynyt kysyntä markkinoilla. Ensin syntyy väärä nousu, sitten yhtä luonnoton seisahdus.