Part 10

Suojeluslaitteet tehtaassa ovat erikoinen ala. Toimikoon kone kuinka hyvin tahansa, emme pidä sitä kuitenkaan täyskelpoisena, ellei se ole täysin varma. Meidän tehtaissamme ei ole koneita, joita arvelemme epävarmoiksi, mutta yksityisiä tapaturmia saattaa siitä huolimatta sattua. Jokaista tapaturmaa, oli se kuinka vähäinen tahansa, tutkii kokenut ja taitava mies, joka on yksinomaan siinä toimessa, ja hän tutkii kyseenalaisen koneen perinpohjin estääkseen sellaisen onnettomuuden enää milloinkaan tapahtumasta.

Rakennuttaessamme vanhoja rakennuksia emme vielä tunteneet ilmanvaihtolaitteita niin hyvin kuin nykyään tunnemme. Kaikissa uudemmissa rakennuksissa ovat kannatinpylväät onttoja ja niiden läpi pumputaan huono ilma ulos samalla kuin raitis ilma virtaa sisään. Läpi vuoden me pidämme samaa tasaista lämpömäärää, ja niin kauan kuin päivänvaloa on, emme tarvitse keinotekoista valaistusta. Noin seitsemänsataa työmiestä on yksinomaan pitämässä huoneustoja puhtaina, ikkunoita pestyinä ja kaikkea maalausta kunnossa. Kaikki pimeät nurkat, jotka voisivat houkutella epäsiisteyteen, maalataan valkoisiksi. Ei voi ylläpitää hyvää henkeä ilman puhtautta, emmekä me suvaitse hätäkeinoja puhtauteen enempää kuin menetelmiin nähden.

Ei olekaan mitään syytä, minkä vuoksi tehdastyön pitäisi olla vaarallista. Jos mies on tehnyt työtä liian kovasti tai liian monta tuntia, joutuu hän tilaan, joka on tapaturmille otollinen. Tapaturmien ehkäisemiseksi täytyy myöskin estää tällainen mielentila; edelleen täytyy ehkäistä kaikki huolimattomuus ja katsoa, että kone toimii täysin varmasti. Erikoistuntijat ovat ryhmittäneet onnettomuuksien tavallisimmat syyt seuraavasti:

1) Viat rakennussuunnitelmassa; 2) vialliset koneet; 3) riittämätön tila; 4) puute suojeluslaitteista; 5) puhtauden puute; 6) huono valaistus; 7) huono ilma; 8) sopimaton vaatetus; 9) huolimattomuus; 10) taitamattomuus; 11) aivojen väsähtyminen; 12) yhteistoiminnan puute.

Viat rakennussuunnitelmassa, vialliset koneet, riittämätön tila, puhtauden puute, huono ilma, huono valaistus, aivojen väsähtyminen ja yhteistoiminnan puute ovat helposti autettavissa. Meidän työmiehistämme ei ainoatakaan rasiteta liiaksi. Palkoilla selvitetään kaikkein useimmat ajatusta vaivaavista ongelmista. Meidän täytyy siis vastustaa sopimattomia vaatteita, huolimattomuutta ja taitamattomuutta sekä varustaa kaikki koneemme suojeluslaitteilla. Tämä tuottaa hankaluuksia siellä missä on kiertohihnoja. Meidän uudisrakennuksissamme on jokainen kone varustettu omalla sähkömoottorillaan, mutta vanhoissa rakennuksissa meidän täytyi käyttää hihnoja. Joka hihna on suojeltu. Automaattisten siirtolaitteiden yli kulkee siltoja, joten työmiesten ei tarvitse kulkea minkään vaarallisen kohdan kautta. Missä on vain vähänkin mahdollisuutta metallisirujen sinkoiluun, siellä vaadimme työmiehiä käyttämään suojasilmälaseja, ja nämä mahdollisuudet vähenevät lisäksi sen kautta, että ympäröimme koneen verkolla. Kaikki palavat uunit ovat varustetut teräsristikolla. Ei ole mitään avoimia koneosia, joihin vaatteet voivat tarttua. Kaikki sivukäytävät pidetään vapaina. Konemoottorien virrankatkaisijat ovat suojatut suurilla punaisilla nastoilla, jotka täytyy poistaa ennenkuin virta yhdistetään, mikä puolestaan ehkäisee koneen ajattelematonta käyntiinpanoa. Joskus sattuu, että työmiehet käyttävät sopimattomia vaatteita -- kaulaliinoja, jotka saattavat tarttua hihnoihin, leveitä hihoja ja muuta semmoista. Tarkastusmiesten asia on katsoa, ettei sellaista tapahdu, ja ne, jotka eivät kieltoa tottele, joutuvat enimmäkseen ilmi. Uusia koneita koetellaan kaikilla ajateltavilla tavoilla, ennenkuin, sallimme ottaa niitä käytäntöön. Tulos on, että meillä käytännöllisesti puhuen ei koskaan tapahdu suurehkoja tapaturmia.

Teollisuuden ei laisinkaan tarvitse vaatia ihmisuhreja.

IX luku.

TYÖPALKAT.

Liikeyritystä voi helposti hoitaa vanhan tottumuksen mukaan, sanoen: "minä maksan tavalliset työpalkat". Sama mies ei olisi yhtä kärkäs lisäämään: "minä en voi myydä parempia enkä halvempia tavaroita kuin muut liikemiehet". Ei yksikään täysijärkinen tehtailija väittäisi, että pelkästään halvimman aineksen ostaminen olisi takeena tavaran parhaasta laadusta. Mutta miksi me sitten kuulemme puhuttavan niin paljon "työn vararikosta" ja työpalkkojen alennuksen maalle tuottamasta siunauksesta -- mikä todellisuudessa merkitsee ostovoiman vähentämistä ja kotimaisten markkinain hävittämistä? Mitä hyötyä on teollisuudesta, jos sitä hoidetaan niin taitamattomasti, että ne, jotka sen palveluksessa työskentelevät, eivät voi ansaita toimeentuloansa? Ei mikään kysymys ole niin tärkeä kuin palkkakysymys, sillä useimmat ihmiset elävät työpalkoistaan. Heidän elämäntasonsa -- heidän tulojensa keskiarvo -- ratkaisee maan onnen ja kukoistuksen.

Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia -- mutta minä tiedän myöskin, että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa. Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa, "liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä, mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta -- työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella, ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa, tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta". Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa, ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" -- "Paljonko pitää työmiehellä olla palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys, milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat. Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen. Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys, johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa. Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon. Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike. Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa. Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen. Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa haitallisesti hänen työhönsä.

Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen. Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan palkastansa.

Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta -- jotakin hyvin suurta! Se on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus. Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi. Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman häviötä kenellekään -- päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.

Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden voitto-osinkoa.

Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi, jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä palkkaus merkitsee työmiehille -- ja mitä sen tulisi merkitä.

Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa; sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn. Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää jaksa tehdä työtä -- eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon, menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan, joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.

Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko munat 12 vai 90 senttiä tusina?

Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon. Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen -- pitääkö miehellä, kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut, jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.

Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista. Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka jokapäiväisen työn täytyy kantaa.

On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi. Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen korvaukseksi.

Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista, joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja, tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille, työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle, mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään, joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista, ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000 dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 % vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut 10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen. Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.