Part 9
Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken. Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi. Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.
Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa, kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa, ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.
Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi ratkaisunsa.
En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.
Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.
Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat lopullisen muotonsa.
Vastahyökkäyksemme.
Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla. Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä, niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka. Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4 jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole uhattuna.
Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin--Gnesenin seuduille jakaa kaikki liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen, molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla. Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi, jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua. 8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi kuitenkin toivoa siitä liian suuria.
Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa. Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi. Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti kahdella rintamalla tuottaa.
Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä, sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13 päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu. Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!
Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.
Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen, läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan. Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä itärintamalla on tähän saakka raivonnut!
Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen Aasian tulvaa vastaan.
Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä. Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä, enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet, nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa, riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan, mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut vain taistelussa, vaan myös -- liejussa.
Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?
1915.
Sodan ratkaisun kysymys.
Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä kaikki vielä tapahtuu.
Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu, olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä, oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut saavutettu.
Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa 1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista, jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri, epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta, joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.
Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni, vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton, että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden kasvamistaan kasvoi.
Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja avoimesti.
Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei pidetty vakavina.
Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla, että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus rauhallisilla keinoilla.
Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan, mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan? Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine taloudellisine apulähteineen.
Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla. Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain puutteesta kesken voittoa.
En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta, saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.
Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla. Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.
Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun, taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin tavata?
Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi. Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni saa tätä lopputulosta nähdä.
Taistelut ja sotatoimet idässä.
Vuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein
Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni. Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen. Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin joukkoihin nähden.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille, miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt, että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.
Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle, kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme Itä-Preussissa.