Part 8

Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi. "Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti. Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.

Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.

Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun 11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.

Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi pakoksi.

Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat. Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.

Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun 11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien, juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita löyhkiä.

Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei tunnettu.

Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin--Wylkowyszkin suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä. Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon. Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet Olitan--Kovnon--Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.

Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.

En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.

PUOLAN-SOTARETKI.

Ero kahdeksannesta armeijasta.

Syyskuun alussa olimme saaneet Itävalta-Unkarin päämajasta kuulla, että venäläisten suuri ylivoima oli saanut Lembergin luona olevat armeijat ylen vaaralliseen asemaan ja että Itävalta-Unkarin 1:sen ja 4:nnen armeijan eteneminen oli pysäytetty.

Siitä pitäen seurasimme jännityksellä sikäläisiä sotatoimia ja saimme yhä uusia ja yhä huonompia uutisia. Näiden tapausten kulku selviää parhaiten alla olevista sähkösanomista:

Meiltä ylimmälle armeijanjohdolle syyskuun 10:ntenä 1914:

"Minusta näyttää epäiltävältä, voidaanko Rennenkampfia ratkaisevasti voittaa, venäläiset kun ovat tänään varhain lähteneet peräytymään. Sotatointen jatkamista varten tulee kysymykseen armeijan kokoaminen Schlesiaan. Voimmeko toivoa saavamme lännestä lisää apujoukkoja? Täältä voidaan luovuttaa kaksi armeijaosastoa."

Sähkösanoma lähetettiin syyskuun 10:ntenä, samana päivänä siis, jona Rennenkampf odottamatta alkoi peräytyä itään päin.

Ylimmältä armeijanjohdolta meille syyskuun 13:ntena 1914:

"Kaksi armeijaosastoa kiireimmiten vapautettava ja varattava lähetettäväksi Krakovaan!..."

Krakovaan? Sepä ihmeellistä! Näin me kummastelemme ja arvailemme asiaa. Epäröiden lähetämme siis ylimmälle armeijanjohdolle seuraavan sähkösanoman:

"Syyskuun 13:ntena 14.

"Takaa-ajo päättyy huomenna. Voitto näyttää olevan täydellinen. Hyökkäys Narewia kohti ratkaisevaan suuntaan mahdollinen noin 10 päivän kuluttua. Mutta Itävalta pyytää Romanian vuoksi suoranaista avustusta siten, että armeija siirretään Krakovaan ja Ylä-Schlesiaan. Käytettävänä sitä varten neljä armeijaosastoa ja yksi ratsuväkidivisiona. Yksin junallakuljetus kestää noin 20 päivää. Pitkät marssit itävaltalaisten vasemmalle siivelle. Apu saapuisi sinne liian myöhään. Pyydän ratkaisua. Armeijan pitäisi joka tapauksessa säilyttää itsenäisyytensä."

Tämä lähetettiin samana päivänä, jona Rennenkampf alkoi kadota Niemenin rämeihin menetettyään ei vain muutamia höyheniä, vaan kokonaisen siiven ja muutoinkin koko lailla pahoin pideltynä.

Ylin armeijanjohto vastaa meille syyskuun 14:ntenä

"Sotatoimia Narewin poikki ei itävaltalaisten nykyiseen tilaan nähden enää pidetä menestystä lupaavina. Itävaltalaisten suoranainen avustaminen valtiollisista syistä tarpeen.

Sotatoimet Schlesiasta käsin tulevat kysymykseen.

Armeijan itsenäisyys säilytetään yhteistoiminnassakin itävaltalaisten kanssa."

Siis kuitenkin! -- --

On olemassa eräs kirja, "Sodasta", joka ei milloinkaan vanhene. Clausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän tuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille siunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti sekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä sanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin vuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt oppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla. Kokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen epäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä ajattelemaan: "Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin meidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja valtiollisten vaatimusten ristiriidan." Valtiollinen virsi, kehno virsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä sopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä herättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa suosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi taisteluun!

Syyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista. Hänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen Majesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan tämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi jätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten, että se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX armeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta yleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen tämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia vääristeltyjä juttuja.

Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten, poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta. Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta, johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu. Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.

Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla, eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:

Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen, kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!

Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero tähänastisesta itsenäisyydestä.

Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.

Eteneminen.

Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei siihen aikaan ollutkaan tunnettu. -- "Mahdotonta!"

Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen kautta (Puolan keskitse) kulkien. -- "Mahdotonta!"

Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. -- "Mahdotonta!"

Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.

Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen, kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1 ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen. Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi. Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta. Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy mahdolliseksi saavuttaa menestystä.

Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä. Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.

Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden 1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin -- lian! Ja lisäksi lian joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen, siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme taistelemaan.

Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.

Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä, kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle. Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta. Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.

Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60 divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja rasittavilla marsseilla -- se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä pohjattomilla teillä -- on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään. Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot, tsaarivaltakunnan valiojoukot!

Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti, kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.

Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu, niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa, Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.

Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.

Peräytyminen.

Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki. Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella, mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin, noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun. Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta peräytymiseksi.