Part 6
Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille. Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta. Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva. Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle. Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista, riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.
Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme tarpeita.
Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo 1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt sen mukaisia johtopäätöksiä.
Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian laajassa muodossa hyväkseen.
Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu, vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin olisi musertanut meidät.
Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan, vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi miehiä valleja puolustamaan?
Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa. Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia missään tapauksessa ollut.
Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan kuin mahdollista.
Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan, torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta painostuksesta.
Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin huoli oli epäilemättä luottamus.
Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi. Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.
Rintamalle.
Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut, Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton riemua.
Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan huolta.
Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.
Vastaukseni oli: "Olen valmis."
Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin, että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.
Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä.
Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja. Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka. Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin Soldau--Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan Veikselin itäpuolella olevaa maata.
Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista, tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että 8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.
Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.
Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.
Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.
Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti tarkoitukseensa.
Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme. Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta liittävä meidät toisiimme.
Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty, kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain luonteenominaisuuksien pohjalla.
Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten ilmaisua.
Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli, pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme, yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.
Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa, taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas. Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät hänen merkityksensä!
Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden. Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi. Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon, kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?
Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä, tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina muistava!
Tannenberg.
Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä kehittynyt seuraavasti:
XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa. Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut Insterburgin ohi.
Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.
Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja, josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin--Angerburgin linjaa kohti kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen--Ortelsburgin linjan kautta päästä saksalaisten siipeen.
Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.
Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa, ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000 saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.
Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.
Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti, vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru. Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.
Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen tuottamista huolista.
Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso, jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä. Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat. Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi suureiksi.
Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä vihollisen päämajaan saakka?
Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin ennestään olemme.
Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun. Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan. Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme vähemmyys ei minua arveluttanut.
Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin. Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan luottamukseni. Ajattelen näin:
Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen voiman plussilla.
Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle armeijanjohdolle ja joka kuului:
"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo kiertohyökkäystä varten."