Part 5

Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella, kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.

Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia" esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan, hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis yksitoista sanaa.

Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.

Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan, niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut, mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin, Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa laatuaan.

Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla. Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin kautta lähettänyt tervehdyksensä.

Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt. Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun katselen tätä kiveä.

Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle, ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain sen tosi toimella vahvistaa.

Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä, hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut yöt kävivät tavaksi.

Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin, Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.

III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri, joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.

Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889, jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.

Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn, jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä voimat ylimmilleen.

Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa. Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.

Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu tällainen arvostelu on.

Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna 1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.

Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään. Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria, mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.

Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari. Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.

Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen; mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta. Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.

Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja vietin siellä monta iloista hetkeä.

Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein, jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin perintösuurherttua.

3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen, väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.

Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897 keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.

Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen. Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen divisionan komentajaksi Karlsruheen.

Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla. Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki säätyluokat.

Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.

Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta, kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n armeijaosaston päälliköksi.

Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani erosin viehättävästä virastani.

Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini. Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle ja minullekin.

IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla, jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin, Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille, joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.

Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne, usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee, että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin, etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli suotu joutua.

Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi Wartensiebenin luona Carowissa.

Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja, kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.

Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset hankaukset olleet aiheena erooni.

Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten, samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.

Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.

LEPOON SIIRTYMINEN.

Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.

Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti, ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.

Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä, suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa. Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet. Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan. Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta. Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista vihollismaailmaa.

Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä tasalla.

Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi: "Minä tahdon."

Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi. Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden. Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta hetken vaatiessa vasaraksi.

Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa. Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta. Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen saakka!

TOINEN OSA

SODANKÄYNTI IDÄSSÄ

TAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.

Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.