Part 4
Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin. Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit, hyvä olkivuode ja tee.
Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa. Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista "Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin. Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle suuren preussilaisen lipun -- saksalaisiahan ei silloin vielä ollut. Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.
Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys. Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.
18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme "Hotel de Francessa" keisarin vieraina.
Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua "Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.
Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa, vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.
Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin. Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin. Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni. Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.
Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden; huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.
Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi, jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.
Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun 22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa kaksin kerroin.
Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.
Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.
Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme. Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St. Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua, mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea alkuperäisyyttä ansioihinsa.
St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella, kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.
Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin selvittävästi.
Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen isänmaahamme.
Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi, sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei ollut suotu toteutua!
RAUHANTYÖSSÄ.
Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia. Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.
Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja pääsin sinne v. 1873.
Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, -- mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen kenraali.
Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä. Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.
Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.
Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin, ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.
Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön, toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla enemmän kuin loistaa.
Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen hajoittamista.
Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa olleet joukoille haitaksi.
Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä, saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen yleisesikuntatyöhön.
Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja. Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.
Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin. Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna 1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista vastassa.
Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas, mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja 1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi, perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla, olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden luottamuksensa.
Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen opettava.
1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria, auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!
Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani, jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.
Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.
Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista, otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.
Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.