Part 30

Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa. Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.

Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä, vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.

Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian myöhään.

Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä! Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä, valtioelämässä vielä harvinaisempaa.

Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta. Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus olisi voinut toteutua.

Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan. Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"

Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.

Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin--Maasin asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.

Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.

Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi, kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä, mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei romahdus ole vältettävissä.

Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.

Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen ilta.

Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää. Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen, mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne on kirjoitettu.

Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.

Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty, sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen saksalaisen sydän!

Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen. Saksan keisariuskin kukistuu.

Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista, ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi jääne historian valolta piiloon.

Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata vastaan.

Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta, hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.

Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.

ERONI.

Loppu oli tullut!

Kuten Siegfried vimmaisen Hagenin keihäänheitosta, niin luhistui nääntynyt rintamamme; turhaan se oli yrittänyt juoda uutta elämää kotimaan voiman kuivuvasta lähteestä. Tehtävämme oli nyt pelastaa sotajoukkomme jäljelle jääneet voimat isänmaan vastaista rakentamista varten. Nykyhetki oli menetetty. Niinpä jäi siis jäljelle vain tulevaisuuden toivo.

Työhön!

Minä ymmärrän sen maailmanpaon ajatuksen, joka sai valtaansa useat upseerimme, kun he näkivät kaiken sen romahtavan, mikä heille oli rakasta ja kallista. Kaipuu "olla mitään tietämättä" maailmasta, jossa sekasortoiset intohimot perinpohjin turmelivat kansamme todelliset ydinarvot, on inhimillisesti ymmärrettävissä, mutta kuitenkin -- minun täytyy puhua suoraan, mitä ajattelen:

Kerran niin suuren, ylvään Saksan armeijan yhdistämät toverit! Voisitteko te puhua epätoivosta? Ajatelkaa miehiä, jotka enemmän kuin sata vuotta sitten loivat meille sisäisesti uuden isänmaan. Heidän uskontonsa oli heidän uskonsa omaan itseensä ja oman asian pyhyyteen. Luodessaan uuden isänmaan he eivät perustaneet sitä olemuksellemme vieraan opinvimman pohjalle, vaan rakensivat sen yksilön vapaan kehityksen perustuksille, yhteishyvä puitteina ja velvoittajana! Tätä samaa tietä on Saksa jälleen kulkeva, kun se kerran taasen pystyy kulkemaan.

Minä luotan varmasti siihen, että tälläkin kertaa, kuten noina aikoina, yhteys suuren, rikkaan menneisyytemme kanssa säilyy, ja missä se on hävitetty, rakennetaan jälleen eheäksi. Vanha saksalainen henki on taasen ottava johtovallan, joskin vasta mitä vaikeimman kirkastuksen jälkeen tuskien ja intohimojen hehkuvassa ahjossa. Vastustajamme tunsivat tämän hengen voiman; he ihailivat ja vihasivat sitä rauhan toimissa, he ihmettelivät ja pelkäsivät sitä suuren sodan taistelutantereilla. He koettivat saada kansojansa ymmärtämään väkevyyttämme tuolla tyhjällä sanalla "järjestelmä". Siitä hengestä, joka loi itselleen tämän verhon ja siinä eli ja vaikutti, he eivät puhuneet mitään. Mutta tällä hengellä ja tässä hengessä me ryhdymme uudelleen rohkein mielin rakentamaan.

Saksa, niin monien ehtymättömien arvojen kokoamis- ja säteilykeskus inhimillisen valistuksen ja hengen viljelyksen alalla, ei ole sortuva, niin kauan kuin se säilyttää uskonsa suureen maailmanhistorialliseen tehtäväänsä. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, että isänmaamme parhaiden onnistuu ajatustensa syvyydellä ja ajatustensa voimalla sulattaa uusia aatteita menneisyyden kallisarvoisiin aarteisiin ja näistä yhdessä valaa pysyviä arvoja isänmaamme onneksi ja menestykseksi.

Tämä oli se kallionluja vakaumus, joka valtasi mieleni kun poistuin kansain taistelun veriseltä kilpakentältä. Olen nähnyt isänmaani sankarikamppailun enkä ikänä usko, että se olisi ollut sen kuolinkamppailua. Vastattavakseni on asetettu kysymys, mihin minä sodan vaikeimpina hetkinä perustin toivoni lopulliseen voittoomme. Saatoin viitata ainoastaan uskooni asiamme oikeuteen, luottamukseeni isänmaahan ja armeijaan.

Tämän vuosia kestäneen taistelun ja sen jälkiajan vakavat hetket kestin ajatusten ja tunteitten vallassa, joille en voi löytää parempaa ilmausta kuin sanat, jotka Preussin sotaministeriksi myöhemmin nimitetty ylisotamarsalkka Herrmann v. Boyen vuonna 1811 keskellä orjuutetun kotimaan mitä vaikeimpia poliittisia ja sotilaallisia vaivoja kirjoitti kuninkaalle:

"Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta, mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä oikeus ja velvollisuus vaatii.

Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa onnelliseen lopputulokseen.

Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä."

Rajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien hyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen käsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta tämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän ikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin isiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa sitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden: Saksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus täten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti arvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi oikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda katsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena. Samoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri, jotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan vuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan lujasti sinuun -- sinä Saksan nuoriso!

LOPPUSANAT.

Nämä muistelmat eivät ole syntyneet mistään kirjallisista taipumuksista, vaan ulkoapäin moneen kertaan saamistani pyynnöistä ja kehoituksista.

En ole tahtonut kirjoittaa historiateosta, ainoastaan esittää ne vaikutelmat, joiden alaisena elämäni on kulunut, ja osoittaa ne suuntaviivat, joiden mukaan katsoin velvollisuudekseni ajatella ja toimia. Kaukana oli minusta halu puhdistautumis- tai kiistakirjoituksen laatimiseen, kaikkein kauimpana ajatus oman itseni ylistämisestä. Olen ihmisenä ajatellut, toiminut ja erehtynyt. Elämäni ja toimintani ojennusnuorana ei ole ollut maailman suosio, vaan vakaumukseni, velvollisuuteni ja omatuntoni.

Vaikka olen kirjoittanut muistelmani isänmaan vaikeimpana aikana, eivät ne ole kuitenkaan syntyneet toivottomuuden raskaan painon alla. Katseeni on ja on oleva järkähtämättä tähdättynä eteenpäin ja ylöspäin.

Kiitollisena omistan kirjani kaikille niille, jotka sotakentällä ja kotimaassa taistelivat kerallani valtakunnan suuruuden ja olemassaolon puolesta.

Syyskuussa 1919.