Part 23
Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.
Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.
Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen, heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin, taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.
Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka, jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.
Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella, konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.
Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi. Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.
Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä vapauttaa.
Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan idästä.
Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.
Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista, jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski, alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo. Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.
Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi. Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön. Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa helmikuun 18:ntena.
Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.
Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.
Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.
Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla, jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö -- siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan -- kannatti joka tapauksessa meille mitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.
Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä länsiarmeijamme täydentämiseksi.
Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta Ylä-Italiassa.
Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta, niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut. Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä. Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.
Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.
Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa. Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan. Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918 alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi. Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan joukkojen kutsumisesta takaisin.
Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet, mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä, vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys, ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!
Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat, ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana, olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa, joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta. Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa, kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö tähän tapaan.
Spa ja Avesnes.
Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan. Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä, kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.
Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava, jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.
Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan aikana. Onnellinen nuoriso!
Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.
Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan. Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien taholta uhkaavat.
Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.
Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona, joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen kerran. Kunnia heidän muistolleen!
KOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.
"Suuri taistelu" Ranskassa.
Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael", ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.
Suuri päämaja, 10.3.18.
'Hänen Majesteettinsa käskee:
1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.
2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista) -- Bapaume -- Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.